Niin se aika rientää. 11.9 tulee jo kolme vuotta siitä, kun sain uuden vanhan munuaisen. Tuntuu, että aikaa olisi kulunut paljon kauemmin, niin paljon on ehtinyt tapahtua tänä aikana. Ensinnäkin palkintokaappi on täyttynyt mitaleista, joista osasta olen oikeasti ylpeä. Olen tehnyt paljon töitä esimerkiksi kuulantyönnön eteen ja se on tuottanut tulosta. Olen fyysisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan. Elinsiirto muutti elämäni täysin. Voisinpa kiittää niitä ihmisiä, jotka antoivat suuren surun keskellä luvan viedä rakkaansa elimet ja muuttaa monen ihmisen elämän sitä kautta. Se on kuitenkin suurin lahja, mitä ihminen voi saada, elämänlahja.
Mikä kaikki sitten on muuttunut? Ensinnäkin sain vapauden. En ollut enää sidottu dialyysin joka yö ja pystyn menemään yökylään ilman autoa. Matkustaminen on helpompaa ja tarvitsee paljon vähemmän tavaraa mukaan. Myös energiatasot ovat erilaiset. Vapaus tuli myös ruokailun suhteen. Dialyysiaikana jouduin katsomaan tarkkaan, mitä suuhun laitoin, jos halusin voida hyvin. Kaikki tuoteselosteet piti tutkia tarkkaan ja pitää huolta riittävästä proteiinin saannista samalla, kun piti välttää fosforia. Vaaleaa leipää en syö vieläkään mielelläni, sitä sai puputtaa yli yhden elämän tarpeisiin, se kun oli monta vuotta melkein terveellisin ruoka, mitä löytyi. :P
Toinen iso asia on ollut peloista eroon pääseminen. En ole tehnyt asian eteen töitä, se on vain tapahtunut. Keho on puhdistunut kuonasta ja myrkyistä, samalla myös fobiat ovat kadonneet jonnekkin. Eli ilmeisesti se on niin, että kun on toimiva keho, myös mieli toimii paremmin. Tosin uniongelmat ovat olleen siirron jälkeen ihan omaa luokkaansa ajoittain, mutta ei siitä nyt sen enempää. Mutta elämä on kyllä huomattavasti helpompaa, kun ei tarvitse pelätä hämähäkkejä ja korkeita paikkoja. :)
Aloitan nyt itseni kehittämis-projektin. Olen tehnyt havainnon, että en ole kauhean lahjakas sosiaalisesti. Asialle täytyy siis tehdä jotain, koska loukkaan ihmisiä tahattomasti ja päästän suustani sammakoita. Olen pitänyt itseäni ihmisenä, joka ajattelee, mitä sanoo. Olen kuitenkin oppinut nyt itsestäni, että sanon, mitä ajattelen. Ja tähän täytyy tulla muutos. Liian usein päästän suustani jotain, joka kaduttaa saman tien, kun se on päässyt ilmoille. Jatkossa täytyy ajatella hetki ja miettiä, pitäisikö ajatus pitää vain omana tietona. Monesti töissä ihmettelen ääneen asioita vilpittömästi, mutta muut ottavat sen töksäyttelynä. Tässä on peiliin katsomisen paikka. Pitää nöyrtyä ja pitää mölyt mahassa. Kaipa sitä on mahdollista oppia uusia toimintatapoja vielä päälle kolmekymppisenä. Toivottavasti. Haluankin tässä yhteydessä pyytää anteeksi kaikilta, joita olen vahingossa loukannut. Se ei ole ollut tarkoitukseni.
Olen saanut siirron jälkeen paljon rohkeutta, joka ei ole vain hyvä asia. Aiemmin ujous on estänyt töksäyttelyn, nykyään se ei enää rajoita tekemisiäni. Toisaalta se on hyvä, koska nyt voin levittää tietoutta elinsiirroista ja toimia esimerkkinä onnistuneesta siirrosta. Se kääntöpuoli onkin sitten ne sammakot, jotka livahtavat tahattomasti suusta, kun vaikeneminen olisi kultaa. Onneksi voin yrittää kasvaa ihmisenä ja muuttua paremmaksi ihmiseksi. En halua olla tällainen enkä halua loukata ketään. Toisaalta kun ei kumarra, ei tarvii pyllistää. Kaikkia ei voi miellyttää, mutta uskon, että pystyn joskus parempaankin. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti