Tässä taannoin kävimme työporukalla keskustelua plastiikkakirurgiasta. Eräs kollega on ollut aiemmin vuosia töissä yksityisellä klinikalla, joten erilaisia näkemyksiä löytyi. Mielestäni plastiikkakirurgialle on paikkansa, mutta sen ei pitäisi olla ratkaisu itsetunto-ongelmiin. Ja monelle siitä tulee lopulta kierre, jota on vaikea katkaista, kun lähtee yhtä "vikaa" korjaamaan. Pian niitä onkin jo koko liuta ja lopputuloksen näkee valitettavasti varsinkin monien julkisuuden henkilöiden esimerkistä. Eikä se ole mairitteleva.
Itse voin rehellisesti sanoa, että en mieti peilin ulkopuolella ulkonäköäni, en ole miettinyt koskaan. Vaikka kiroisin peilin edessä kaksoisleukaa tai mustia silmänalusia kuinka paljon, niin unohdan asian välittömästi, kun siirryn pois peilin edestä. Olen yrittänyt opetella vilkaisemaan peiliin ennen kotia lähtöä, koska joskus on ollut hammastahnaa suunpielissä tai muuta vastaavaa ja huomannut asian vasta kotiin tullessa...
Olen saanut kuulla lapsena ja nuorena ulkonäöstäni paljon kommentteja ja hyvin harva on ollut kehuva. Ala-asteelta jäi lämpimänä muistona mieleen, kun eräs luokan tyttö katsoi kulmakarvojani ja kadehti, kun niitä ei tarvitse meikata, näyttävät hyvältä muutenkin. Muuten sitten olenkin ollut liian laiha tai läski, pitkä tai lyhyt tai sitten vain vääränlaiset hiukset. Rimppakinttu-kommetti on vaikuttanut kehokuvaani kaikista eniten.
Itsetuntoni oli nuorempana hyvin heikko ja olen tullut pitkän tien tähän päivään, jolloin olen kaikkine virheineni tyytyväinen itseeni. Olin ehkä 24-vuotias, kun umpilisäkkeeni poistettiin. Olin kärsinyt ruokahaluttomuudesta silloin pitkään ja olin todella laiha tahtomattani. Siksi satutti, kun lääkäri tokaisi inhoten, miten voit olla noin laiha. Itkin myös rumaa arpea, joka pilasi kehoni. Silloin ajattelin, että ulkonäkö on ainoa hyvä asia minussa ja nyt sekin vietiin. Siitä kuitenkin alkoi itsensä hyväksyminen ja itsetunnon rakentaminen muiden seikkojen kuin ulkonäön varaan. Kävin myös terapiassa, jossa en kyllä ulkonnäöstä tainnut juuri puhua.
Vuonna 2012 olin päässyt jo niin pitkälle, ettei dialyysikatetrin asentaminen vatsaani aiheuttanut mitään kriisiä. Kylvin siitä puolen metrin kumiletkusta huumoria ja ajattelin sen olevan nyt osa minua, elämänlanka. Kävin sen kanssa normaalisti suihkussa kuntosalilla ja käytin tiukkoja toppeja, joiden läpi se näkyi. Myöhemmin vatsaani kehittyi greipin kokoinen haavatyrä, joka oli kaikkea muuta kuin kaunis, mutta sekään ei aiheuttanut ulkonäkökriisiä. Se korjattiin noin vuoden kuluttua verkolla, joka laitettiin lihaksen ja läskin väliin omasta toivomuksesta sillä seurauksella, että mahassani on ikuinen läskilisäkepallo. Se ei kuitenkaan ole ollut este kulkea bikineissä, niinkuin ei muutkaan arvet. Ne kertovat elämästä ja ilman arpiani olisin kuollut.
Elinsiirron jälkeen annetaan isot määrät kortisonia, joka omalla kohdallani turvotti kasvot tunnistamattomaksi. Tiesin, että niin tulee käymään ja suhtauduin asiaan huumorilla. Edelleen omistan vähän kortisonipöhöä naamassa, mutta mitäpä siitä. Olihan se hauskaa, kun vanhat työkaverit eivät enää tunnistaneet töissä. :D Nämä kaikki kokemukset ovat opettaneet, että kauneus on katoavaista eikä kaikkiin asioihin voi vaikuttaa. Jos rakentaa identiteettinsä ulkonäön varaan, on aika heikoilla vesillä. Itse en käsittele kuviani, koska haluan omalta osaltani helpottaa ehkä jonkun ulkonäköpaineita realistisilla kuvilla. Ne eivät ehkä ole kauniita, mutta ainakin ne ovat aitoja, niinkuin minäkin. Miksi haluaisin esittää netissä muuta kuin mitä olen? Haluan, että ihmisest tunnistavat minut kuvista.
Itselläni on monenlaisia kauneusvirheitä, kuten maksaläiskiä naamassa ja kroonisesti tummat silmänaluset. Hoidan kauneuttani lähinnä pitämällä ihon hyvässä kunnossa ja kosteana. Paras kauneusniksini onkin uteliaisuutta ja elämänjanoa tuikkivat silmät, säteilevät hymy ja hyvä ryhti. Mieluummin haluan ihmisten muistavan minut hymystä, kuin hyvästä perseestä. Pienet kauneusvirheet tekevät ihmisistä mielenkiintoisia ja usein muissa ihmisissä juuri nämä asiat ovat niitä, jotka ovat niitä kauniita. Täydellisyys ei ole järin mielenkiintoista ja persoona on se, joka jää mieleen ja tekee meistä juuri meidät, täydellisen epätäydellisinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti