SM-kisojen fiilistelyt

Viikko on jo vierähtänyt Pajulahden elinsiirronsaaneiden halli-SM-kisoista. Ollut yllättäen työrintamalla vilskettä eikä ole paljon ehtinyt blogia päivitellä. Nyt on kuitenkin aika käydä kisat läpi ja miettiä, että miten meni noin niinkuin omasta mielestä. :) 

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että valmistautuminen olisi voinut mennä paremminkin. Kisa-aamuna pakarat ja takareidet tuntuivat hyvin kireiltä. Ehkä edellisen illan jooga oli kuitenkin liikaa, kun ei tuntunut palautuneilta lihakset. Fiilis oli kuitenkin korkealla ja etenkin ystävien näkeminen on aina mukavaa. Tällä kertaa he olivat myös kilpakumppaneita, joka osaltaan jopa lisäsi jännitystä. Sinäänsä hassua, kun luulisi, että se olisi juuri toisin päin. Joka tapauksessa kokoonnuimme porukalla lämmittelemään ennen kisoja ja hauskaa oli. Vaihdettiin kuulumisia samalla kun lihakset lämpenivät. :)

Ykköspallilla naurattaa. :P

Ensimmäinen laji oli 60 metriä. Siinä olimme kaikki neljä kilpasiskoa. Jännitti aikalailla ennen lähtöä, kun odotimme vuoroamme. Hauskana sattumana huomasimme yhden kilpasiskon kanssa, että meillä on samanlaiset piikkarit. Niitä sitten vertailtiin ja naureskeltiin, niin vähän jännityskin helpotti. Telineisiin asettuminen alkaa jo sujua ihan hyvin, mutta en muista ollenkaan, miten lähtö sujui. Joka tapauksessa jäin kolmanneksi, kaksi muuta olivat nyt kovemmassa kunnossa. Olen kuitenkin juoksuun ihan tyytyväinen. Tuntuu, että kuitenkin antoi kaikkensa ja kaikki meni ihan hyvin, joten sen päivän kunnolla ei olisi parempaan pysynyt. 

Juoksun jälkeen oli noin 20 minuuttia aikaa huilia, kun alkoi kuulaskaba. Tässä tiesin olevani aika vahvoilla, mutta en silti pitänyt voittoa itsestään selvänä. Ensimmäisen työnnön astuin yli. Päätin ottaa väliin yhden vauhdittoman, jolla sain varman tuloksen. Oma tavoitteeni oli saada kisoissa yli 7 metriä, johon en ollut vielä pystynyt. Tulos oli tällä työnnöllä 7,21 metriä, joten pystyin rentoutumaan. En ole vielä yksissäkään kisoissa pakittanut, koska en ole saanut sitä toimimaan, joten päätin loput työnnöt käyttää pakituksen harjoittelemiseen. Vaikka se harjoituksissa onnistuu, tarvitaan kuitenkin kisakokemusta, jotta se kisoissa onnistuisi. Tilanne on niin toisenlainen. En saanut pakitusta kertaakaan onnistumaan, mutta olen ihan tyytyväinen kuitenkin siihen, että jokainen työntö meni yli 6 metriä. Ehkä se pakitus jo MM-kisoissa onnistuu. :D

Viimeisen työnnön jälkeen menimme välittömästi vaihtamaan piikkarit jalkaan ja kävelimme 200 metrin lähtöpaikalle. Nauratti, kun neiti lähtöpaikalla kysyi, että ollaanko me se SE-porukka, vaikka tarkoitti tietenkin ES. Ei nyt ehkä ihan olla kuitenkaan suomenennätystasoa. :D Tässä vaiheessa ei paljon ehtinyt jännittää, kun jo komennettiin telineisiin ja sitten mentiin. Juoksi meistä sisintä rataa. Täytyy kyllä sanoa, että 200 metriä on pitkä matka. :D Loppusuoralla tuntui, että ei jaksa, mutta sisulla painoi täysillä loppuun asti. Ensimmäiset sanat maalissa olivat; "mä kuolen!". En kuollut, mutta kyllä seuraavat kolme päivää olivat jalat melko kipeät. Tulin 200 metrillä toiseksi ja annoin kyllä kaikkeni. Paransin kaikkia aikojani vähän ja kuulatulosta 38cm edellisestä kisaennätyksestäni. Kokonaisuudessaan voin siis sanoa, että ei hassumpaa. Tästä on hyvä jatkaa. :)

Kilpasiskot ja veli.:D

Nyt siis on seuraava kunnon etappi Malagan MM-kisat. Tänä keväänä harjoittelu on toivottavasti vähän johdonmukaisempaa, ainakin olen saanut hyvän ohjelman. Tänä keväänä olen myös töissä, joka voi tietenkin vaikuttaa harjoituksiin ja jonkin verran vähentää niiden määrää. Yritän kuitenkin jaksaa painaa treenit kunnialla läpi, mutta pitää muistaa kuunnella kehoaan ja levätä, kun siltä tuntuu. Viime kevään flunssia ja ylikuntoa en kaipaa tähän kevääseen ollenkaan. Nyt mennään kevät terveys edellä ja kehoa kuunnellen. :)

Mitä olen oppinut elämäni aikana

Yli kolmekymmentä vuotta on tullut täällä tallattua ja välillä on ihan hyvä pysähtyä miettimään, mitä on oppinut noista vuosista. 

Asenne ratkaisee, aina. Tämän olen oppinut positiivareilta ja ottanut yhdeksi motokseni. Olen tietoisesti yrittänyt omaksua positiivisen asenteen. Omalle kohdallekin on sattunut yhtä sun toista, mutta kaikista tärkeintä on oma suhtautuminen asiaan. En tehnyt aikanaan dialyysistä numeroa, se oli hoito, joka auttoi voimaan paremmin ja jaksamaan opiskeluissa ja töissä. Puolimetrinen letku mahassa ei ollut kaunistus, mutta välttämätön, joten en uhrannut sille ajatuksia ja kävin entiseen tapaan kuntosalin suihkussa. Yritän ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat vastaan. Jos en voi niihin vaikuttaa, niin niiden pitää antaa olla ja hyväksyä ne. Jos niihin voi vaikuttaa, niin sitten asialle pitää tehdä jotain. Asioita on turha marista, jos ei ole aikomustakaan tehdä niille mitään.

Onnistujat eivät ole muita onnekkaampia. Ihmiset, jotka onnistuvat tavoitteissaan ja saavuttavat haluamansa, ovat määrätietoisia ja ahkeria. He näkevät vaivaa, jotta voivat saavuttaa unelmansa. Yksi oma unelmani on ollut päästä leikkaussaliin töihin, olenhan sinne koulutettu. Valmistumisesta on 3,5 vuotta eikä kukaan ole vieläkään tullut kotoa hakemaan sinne. Loppu vuodesta tapahtui käänne. Tapasin salilla erään pojan, joka kannusti ottamaan rohkeasti yhteyttä osastonhoitajaan. Näin teinkin ja pääsin haastatteluun, joka meni hyvin. Hän ei kuitenkaan uskaltanut luvata 100% varmasti kesätöitä leikkaussalissa. Olin myös yhden työvuoron aikana mennyt juttelemaan taukohuoneessa istuvalle leikkausosaston osastonhoitajalle ja niiden puheiden perusteella laitoin hakemuksen hänelle. Sain kutsun haastatteluun ja tänään varmistui kesätyö leikkausosastolla. Olen vihdoin uskaltanut olla itse hyvin aktiivinen ja onnistunut vakuuttamaan muutkin ja unelmani käy toteen. Jos et usko itseesi, on vaikeaa vakuuttaa muitakaan uskomaan sinuun. Tänään olin innostunut, motivoitunut ja itsevarma ja sain töitä mitättömällä työkokemuksella leikkaussalista. Kannattaa siis rohkeasti tavoitella unelmia, vaikka ne tuntuisivatkin välillä hyvin kaukaisilta ja jopa mahdottomilta saavuttaa.

Kaikki uskonnot palvovat lopulta samaa asiaa. Olen elämäni aikana ollut budhalainen, taolainen, hindu, kristitty ja ehkä jotain muutakin. Olen siis yrittänyt etsiä uskontoa, joka tukisi omia käsityksiäni. Jokaisessa uskonnossa on hyvää, mutta myös omituisia juttuja. En siis kannata mitään uskontoa, vaikka en voi itseäni ateistiksikaan kutsua. Uskon korkeampaan voimaan, karman lakiin ja sielunvaellukseen. Uskon myös kummituksiin ja astrologiaan. Joskus uskon myös itseeni ja muihin ihmisiin. Uskon myös, että asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella. En halua kutsua korkeampaa voimaa jumalaksi tai allahiksia. Sama asia, mutta neutraalimmin ilmaistu. Jälkikäteen tarkasteltuna myös vastoinkäymisillä on ollut selkeä tarkoitus, joka tukee uskoani kohtaloon. Tämä uskonprosessi on vielä kesken ja henkisen kasvun eteen pitää vielä tehdä paljon töitä. Mutta se matka on jo alkanut.

Kuva:Sami Reivinen/ valokuvaamoklik.fi

Vaali ihmissuhteita. Olen tajunnut, että ihmissuhteiden eteen pitää nähdä vaivaa. On turha valittaa, että kukaan ei soita, jos ei itse ikinä soita kenellekään. Jos haluat nähdä jonkun, soita tai laita viestiä jo tänään. Huomenna voi olla liian myöhäistä. Kerro, että välität ja ennen kaikkea osoita se teoilla. Tyhjillä sanoilla ei ole ilman tekoja mitään arvoa. Toisaalta pitää myös hyväksyä, että jotkut ihmiset ovat vain läpikulkumatkalla elämässäsi eikä heidän ole tarkoituskaan jäädä pysyvästi. Ystävyys on arvokasta ja hyvästä sellaisesta kannattaa pitää kiinni. Hyviä ystäviä ei kasva joka oksalla ja on todella vaikeaa enää aikuisena löytää uusia sydänystäviä. Ei tosin mahdotonta.

Mikään muu elämässä ei ole varmaa kuin muutos. Asioita ei kannata suunnitella liian tarkkaan, koska harvoin asiat menevät juuri niinkuin on suunnitellut. Hallinnan tunteen menettäminen voi olla pelottavaa, mutta se on myös kasvattavaa. On myös huojentavaa huomata selvinneensä kiperästä tilanteesta. Ihmiseltä löytyy yllättäviä voimavaroja tosi paikan tullen.

Matka on päämäärää tärkeämpi. Jos vaikka treenatessa ajattelisin vain tulevia kisoja nauttimatta treenaamisesta, menisi minulta ohi vuosia. Sen sijaan nautin pienistä edistysaskelista ja otan niistä ilon irti. Esimerkiksi jos työnnän harjoituksissa 30 työntöä, joista yksi on täydellinen, muut vähän sinnepäin, niin iloitsen siitä onnistumisesta, en sure niitä 29 ei niin täydellistä työntöä. Muuten tästä katoaisi ilo nopeasti ja jokaisista treeneistä lähtisi masentuneena kotiin. Sama pätee ihan kaikkeen elämässä. Nautitaan tästä hetkestä ja unohdetaan sitten kun-elämä. On täysin harhaa ajatella, että sitten kun on isompi asunto olen onnellinen. Aina tulee se uusi sitkun-päämäärä. Onnellisuuden pitää tulla itsestä eikä jostakin ulkopuolisesta, saavuttamattomasta asiasta. Yritetään nauttia elämän pienistä iloista arjessa, ne ovat elämää, ei se suuri päämäärä. Tässä hetkessä on kaikki, mitä tarvitaan onnellisuuteen. Toisaalta pitää myös hyväksyä, että elämä on enemmän vuoristorataa kuin tasaista maisema-ajelua. Erilaiset kriisit ja vastoinkäymiset kuuluvat elämään ja niiden jälkeen osaa taas arvostaa arkisia asioita ja olla onnellinen niistä. 

Olen ehkä oppinut jotain muutakin, mutta nämä tulivat nyt mieleen. Innolla odotan, mitä kaikkea sitä tulee vielä oppimaan ja kokemaan. Elämä on kuin seikkailuelokuva, jonka pääosassa olemme. Käsikirjoitus on ennalta arvaamaton ja välillä juoni puuttuu kokonaan, mutta se on silti meidän elämää. <3

Hienosäätöä

Nyt olisi enää alle kaksi viikkoa SM-hallikisoihin. Treenit on treenattu ja enää hienosäädöllä voi vaikuttaa tuloksiin. Nyt on treenit edenneet ihan mukavasti ja kunto kasvanut. Ainakin pitäisi olla paremmassa kunnossa kuin vuosi sitten kisoissa. Tavoitteet ovat siis omien tulosten parantaminen. Kaikki kolme lajia, 60metriä, 200 metriä ja kuulantyöntö ovat kolmen tunnin aikana. Ihannejärjestys olisi ehkä kuula, 60 metriä ja sitten 200 metriä, mutta tuskin se niin menee. Toivon kuitenkin, että 200 metriä olisi viimeisenä, koska se lyö jalat aivan hapoille. Sen jälkeen ei hetkeen onnistu kyllä mikään muu. 

Voimatasopuolella olen saavuttanut välitavoitteet. Maasta nousi 80kg puhtaasti 5 kertaa putkeen. Viimeisen sai kyllä jo rutistaa tosissaan, mutta niin vain se sieltä tuli. Rinnallevedossa en asettanut itselleni tavoitetta, mutta 50kg tuli helposti rinnalle. En tiedä, onko se paljon vai vähän. Olen jotenkin noiden painojen suhteen hassu, että aina kun saavutan oman ennätyksen, niin olen hetken aikaa tyytyväinen ja ajattelen, että olen aika vahva. Mutta sitten alan miettimään, että eihän se tulos nyt ole mitään ja jos tällainen monisairas elinsiirtopotilas siihen pystyy, niin kuka tahansa pystyy. Ja kuvittelen, että kuka tahansa perusterve pystyy samaan treenaamatta. Vaikka olen kuullut valmentajilta, että kilomäärät ovat isoja naiselle. Penkissä sain viime treeneissä 50kg kaksi kertaa puhtaasti, kolmannessa tarvitsin jo apua. Vuosi sitten yritin 50kg, niin en saanut kertaakaan. Mutta silti ajattelen, ettei se ole mitään. Ehkä pitäisi yrittää päästä liiasta itsekriittisyydestä eroon. :D

Kuva:Sami Reivinen/ www.valokuvaamoklik.fi 

Tänään tein ensimmäiset hienosäätötreenit. Olo oli tahmea ja sydän tykytteli ja muljahteli oudosti. Tarkoitus oli lähteä telineistä terävästi ja nopeasti, mutta tänään ei ollut lennokas olo. Ehkä ensi kerralla lähtee vähän paremmin. Kuulassa sen sijaan tuntui, että ihan kelpo tekniikka löytyi nopeasti ja sain ihan hienon kaaren aikaiseksi. Ehkä näistä tulee ensimmäiset kisat, joissa pakitan. Jos olisin vuoden treenillä saanut siihen sellaisen varmuuden, että paketti pysyisi myös kisatilanteessa kasassa. Sen näkee sitten kahden viikon päästä Pajulahdessa. :) 

Seuraavat kaksi viikkoa hienosäädetään ja sitten olisi näytön paikka. Pitää vain toivoa, että flunssat ja muut kulkutaudit pysyisivät loitolla ja voisi kisata terveenä. Vuosi sitten kärsin kovasta penikkataudista ja pieni flunssakin oli kisoissa päällä. Tuntuu, että kaikki ympärillä ovat kipeitä, joten ei auta kuin yrittää vahvistaa vastustuskykyä terveellisessä ruualla, riittävällä unella ja liikunnalla. Aurinkoista vuoden alkua! :)

Vuosi paketissa

Nyt on yksi vuosi taas lusittu. Siihen on mahtunut iloisia asioita ja onnistumisia, mutta myös pettymyksiä ja epäonnistumisia. Myöskään suru-uutisilta ei ole vältytty. Viime vuosi oli kuitenkin yksi elämäni huikeimmista vuosista. Ensinnäkin viime vuonna päätin aloittaa tämän blogin. Olen myös ollut muutamassa lehtijutussa, joista on tullut hyvää palautetta. Haluan olla kannustava esimerkki muille, kuinka sitä voi pärjätä elämässä ja elää hyvää elämää vähän huonommillakin pelikorteilla. En saanut täyskättä syntyessäni, mutta nykyinen elämä tuntuu kuitenkin värisuoralta. On saanut kokea paljon ja tutustua aivan ihaniin ihmisiin. 

Jos nyt mietin vuotta urheilun saralla, niin siinä on ainakin tapahtunut kehitystä. Olen nyt työntänyt kuulaa vuoden. SM-kisat lähestyy. Viime vuonna olin ainut osanottaja, nyt tiedän, ettei ainakaan se kirkkain mitali ole mikään itsestään selvyys. Ja se on hyvä. Viime viikolla kävin yhden ammattilaisen kanssa läpi kuulatekniikkaa ja tekemistä riittää vielä. Mutta olen myös parantanut parissa kuukaudessa. Ongelmallista tässä on se, ettei kukaan katso kuulantyöntöäni juuri koskaan. Oma valmentajani on enemmän perehtynyt juoksuun ja siinä hänestä onkin ollut iso hyöty. Tänään taas kokeilemaan, josko viime viikon opit saisi käytäntöön. 

Kuva:Sami Reivinen / www.valokuvaamoklik.fi

Pikajuoksuun tutustuin vajaa kaksi vuotta sitten. Alkuun juoksussani oli kaikki pielessä. Takapuoli oli pitkällä, kädet heiluivat holtittomasti eikä siinä mikään muukaan osunut kohdilleen. Olen kuitenkin tehnyt paljon töitä viimeisen kahden vuoden ainaka ja juoksutekniikka on parantunut huomattavasti. Edelleen pitäisi saada kontaki nopeammaksi ja kädet paremmin mukaan. Mutta telineistä sentään pääsen jo melko hyvin lähtemään ja toivottavasti myös vauhti on parantunut. Ajoin itseni viime keväänä pari kertaa ylikuntoon ja kunnon flunssaan, mutta olen oppinut nyt niistä. Tänä vuonna olen opetellut kuuntelemaan kehoni viestejä. Ja olen jättänyt treenejä väliin, vaikka harjoitusohjelmassa olisi mitä. Olen myös nostanut unen korkealle pallille. Sen tärkeyttä ei voi vähätellä. Välillä joudun turvautumaan pilleriin, mutta pääsääntöisesti en. Uni on kuitenkin palautumisen kannalta tärkeä asia. 

Parasta vuodessa ovat olleen ystävät. Meillä oli peräti kolme valmennusleiriä elinsiirtourheilijoiden kanssa. Yhdessä treenaaminen on kuitenkin aina mukavaa ja kaikki stemppaa toisiaan. On ollut hienoa nähdä myös muiden kehittyneen valtavasti vuoden aikana. Valmennusleirit ovat parasta antia koko urheiluhommassa. Olen myös ollut kahdessa potilasyhdistyksen tapaamisessa ja hauskaa on ollut. Myös siellä on mahtavia ihmisiä ja usein poskilihakset kipeinä nauramisesta. :) Ja sitten on vielä ihanat lapsuuden ystävät, joita on tullut nähtyä muutaman kerran vuoden aikana. Välimatka on pitkä, mutta onneksi yhteyttä voi pitää myös muuten. 

Kuva:Sami Reivinen / www.valokuvaamoklik.fi

Vuosi on keskittynyt paljon urheiluun, mutta on siihen onneksi mahtunut paljon muutakin. Olen aktivoitunut VPK-harrastuksen kanssa ja sieltäkin on tullut hienoja kokemuksia. On aina yhtä mukavaa päästä ajamaan paloautoa ja savusukeltamaan harjoituksissa. Keikat ovat tulleet lähes aina silloin, kun olen ollut muualla kuin Tampereella eikä niitä niin kamalan montaa ole tullutkaan. Olen kuitenkin esitellyt paloautoa lapsille ja ollut osana tapahtumaa Päivä paloasemalla. Ennen joulua tuli oltua myös päivystämässä toisessa VPK:ssa. Pikkujouluissa sain kuulla, että olen vaikuttanut palokunnan suuntaan. Olin täysin puulla päähän lyöty, koska olen tuntenut olevani ilmaa siellä monesti ja ettei minua arvosteta. Tietyt ihmiset ja palo harjoitteluun on kuitenkin pitänyt mukana kaikki nämä vuodet. Siitä tulee tänä syksynä jo 11 vuotta, kun aloitin harrastuksen Porvoossa. Kaikesta on aikaa niin kamalasti. Se 30 vuottakin tuli mittariin tänä vuonna. Tällä hetkellä kuitenkin odotan vain innolla, mitä tuleva vuosi ja vuosikymmen tuo mukanaan. :) Oikein mukavaa alkanutta vuotta kaikille!