Unelmien vuosi 2017

Taas on vuosi kulunut lähes loppuun ja on aika vetää siitä pieni yhteenveto. Tämä vuosi on ylittänyt kaikki odotukseni moninkertaisesti. Pääosin voin todeta, että vire on ollut hyvä ja alamäet loivia. Olen myös hyvin kiitollinen siitä, miten vähälli vastoinkäymisillä olen päässyt ja tuntenut jopa syyllisyyttä onnellisuudesta ja siitä, kun menee niin hyvin. Välillä on tuntunut, että kaikki nallekarkit on jaettu tähän osoitteeseen. :D Ensi vuodella on siis paineita pistää tästä paremmaksi eikä nyt välttämättä toisaalta tarvitsekaan. Uudet haasteet odottavat ja uuden vuoden lupauksena yritän olla vähän armollisempi itseäni kohtaan.  Sitä on kyllä ennenkin yritetty, mutta jospa se nyt vihdoin onnistuisi. :D

Hyvä salitreeni takana

Aloitetaan siis alusta, että mikä tästä vuodesta teki niin mahtavan. Ensinnäkin heti vuoden alussa päädyin parin sattumuksen kautta naistentautien leikkausosastolle töihin. Toki oma aktiivisuus näytteli suurta osaa, mutta sikäli huvittavaa, että ennen tätä vuotta en tiennyt koko osaston olemassa olosta. :D Olin jo luopunut toivosta, että pääsisin enää koskaan leikkaussaliympäristöön, joten olin tietenkin onnesta mykkyrällä. Olen siellä edelleen töissä ja ensimmäistä kertaa tunnen kuuluvani työporukkaan ja työkaverit ovat saman henkisiä. Täytyy varmaan olla aika kieroon kasvanut yksilö, että ylipäätään hinkuu tuollaiseen ympäristöön töihin. :P Lähes koko vuoden pyöritin leikoa ja olin heräämössä. Nyt vihdoin olen saanut perehdytystä anestesiaan ja tunnen suurta ammattiylpeyttä. Haluan tulla hyväksi anestesiahoitajaksi ja ensi vuoden alusta pitäisi pärjätä itsekseen isoissa leikkauksissa. Toki anestesialääkäri on työpari ja käy nukuttamassa ja herättämässä potilaan, mutta siinä välissä vastuu on suuri ja työ hyvin itsenäistä. I like! Uutta oppii joka päivä ja aina voi tulla paremmaksi. Erikoisalana naistentaudit ovat paljastuneet hyvin mielenkiintoiseksi ja monipuoliseksi, jota alkuun epäilin. On myös hienoa, kun voin oikeasti olla mukana tiimissä, joka parantaa potilaan elämänlaatua ja parhaimmillaan parantaa syövästä. Vaikka täysin varmaa ei vielä ole, että työt jatkuvat maaliskuusta eteenpäin, olen luottavaisin mielin ja tuntuu, että olen vihdoin löytänyt paikkani työelämässä.

Yksi syypää mun hymyyn <3

Tänä vuonna olen myös aktivoitunut vointini mukaan myös vpk-toiminnassa. Olen ajellut paloautolla, päässyt keikalle hälytysajoa ja saanut valistaa ihmisiä paloturvallisuudesta. Paloautoesittelyissä on aina ihana katsoa lasten riemua, kun pääsee ihan oikeaan paloautoon istumaan. Harjoitusissa on päässyt kehittämään monipuolisesti taitoja ja ensimmäistä kertaa pääsin myös kouluttamaan muita ensiapurastilla. Aiheena oli tajunta ja neurologinen potilas, joka oli mukavan helppo ja tuttu aihe, kun olin toissa kesän töissä aivohalvausyksikössä. Harrastuksen myötä saan olla myös töissä ensi vuonna turvallisuusvastaava. :) Täytyy sanoa, että meillä on mahtava porukka ja on ilo kuulua siihen yhteisöön. Ja isot piipaa-autot on aina kivoja. :P

Päivä paloasemalla. :)

Mitä sitten tulee urheiluun, niin tänä vuonna oli tarkoitus valmistautua kisoihin valmentajan kanssa. No valmentajia ei kasva kauheasti Tampereen oksilla enkä saanut palkattua itselleni hirveän pätevää sellaista. Sain kuitenkin jonkinlaisen ohjelman vuodelle, jonka avulla valmistauduin elämäni ensimmäisiin MM-kisoihin ja aikuisiän ensimmäiseen oikeaan ulkomaan matkaan. Oli hassua, että kaikista eniten jännitin lentokentän turvatarkastusta ja näin mielessäni kaikki kauhuskenaariot, miten lääkkeeni takavarikoidaan ja joudun kielitaidottomana Espanjalaiseen sairaalaan ja menetän siirteen ja ja ja... :D No mitään ei tapahtunut ja kaikki meni aivan täydellisesti. :P

Keväällä sattui pieni takaisku, kun jalkapöytääni tuli rasitusmurtuma. Kävelin kepeillä muutaman viikon ja treenitkin koostuivat vain kuntosalista, pyöräilystä ja vesijuoksusta. Pari viikkoa ennen kisoja ehdin harjoitella muutaman kerran kuulantyöntöä ja telineistä lähtöä. Siispä lähdin Malagaan täysin ilman odotuksia. Tiesin, ettei kunto ole kummoinen varsinkaan juoksussa enkä kuulaltakaan odottanut paljon. Päätin, että otan reissun loman kannalta ja teen tietenkin kisapäivinä parhaani.

Mie ja MM-mitali :)

Se paras riitti tällä kertaa kuulassa hopeamitaliin, joka yllätti ihan kaikki. Jokainen kolmesta työnnöstäni oli oma uusi kisaennätykseni. Ehkä se rentous, jolla menin, auttoi. Ajattelin vain, että otan varmaan tuloksen rennosti ilman riskejä ja siitä se sitten lensikin 7.80 metriä. Juoksuissa pääsin 100 metrillä finaaliin ja olin lopulta kuudes. 200 metrillä olin neljäs ja pikaviestijoukkueemme taisi olla neljäs. Kokonaisuutena olin hyvin tyytyväinen omiin tuloksiin ja suorituksiin ja reissu oli kaikin puolin täydellinen. Mitä nyt heti alkuviikosta nyrjäytin nilkkani ja juoksin kinesioteipit jalassa. :P

Kuukauden päästä tein taas uuden kisaennätyksen SM-kisoissa, 8.07metriä. Sen jälkeen en sitten olekaan mitannut työntöjä ja tuntuu, ettei tällä hetkellä oikein kulje. Mutta kiekko on tullut rinnalle uutena aluevaltauksena ja siinä tapahtuu pientä kehitystä koko ajan. :) Tänään ähelsin vuoden viimeisen kiekko- ja kuulatreenin. Parasta näissä urheilujutuissa on kuitenkin ihmiset ja vertaistuki. Olen saanut paljon ystäviä ja tuttavia urheilupiireistä. Pirkkahalliinkin on aina mukava mennä, kun ihmiset morjenstaa. Ja elinsiirtourheilun puolella meillä on aivan mahtava jengi ja valmennusleirit ovatkin vuoden parasta antia. :) Ammattinsa osaavat valmentajat, hyvä ja kannustava ilmapiiri ja itsensä ylittämistä. Tämän kaiken kruunaa rantasauna ja kaikesta maan  ja taivaan välillä jutustelu. Olen niin onnellinen, että löysin nämä "piirit". :)

Uusi joogamatto ja pallonaama :P

Toki vuoteen on mahtunut myös taistelua unettomuutta vastaaan ja toistaiseksi olen vielä vähän häviöllä. En kuitenkaan ole menettänyt toivoani ja uskon, että joskus vielä nukun hyvin. Positiivisin mielin siis kohti uutta vuotta. Saa nähdä, mitä kaikkea jännää ja mielenkiintoista se tuo tullessaan. :)  Liian itsestään selvinä jäi tästä mainittua ihanat ystävät ja elämänkumppani. Olen onnekas, kun elämässäni on niin paljon mahtavia tyyppejä, joihin on saanut tutustua ja joiden kanssa saa elämää jakaa. Ihanaa ja onnellista vuotta 2018 kaikille! :)

Onnea ja onnistumisia

Tämä viikko on ollut hieno. Olen saanut haastaa itseäni paljon ja kokea myös paljon onnistumisen hetkiä erilaisissa tilanteissa. Maanantaina sain kokea töissä jotakin, mitä en oli milloinkaan kokenut. Vihdoin lähes vuoden jälkeen oli perehdytyksen alkukeskustelu osastonhoitajan ja perehdyttäjäni kanssa. Siis mulla on ihan oikea perehdyttäjä ja perehdytys! Saan nyt vihdoin mennä leikkaussaliin ja olla osana isoja anestesioita. Olen niin innoissani. :) Vaikka välillä tuntuu, että lääkkeillä saavutettu uni aiheuttaa aivotoiminnan hitautta ja suoranaista pysähtymistä välillä, niin olen jo kehittynyt paljon ja pikku hiljaa alan hallita kokonaisuutta. Parasta on, että aina voi kehittyä ja tulla paremmaksi. Ja täytyy myös paljon nöyrtyä ja myöntää, ettei tiedä ja osaa kaikkea. Onneksi aina voi oppia uusia asioita. Pitää mielen virkeänä ja työmotivaation korkealla.  :) 

Se tunne, kun on hyvä salitreeni takana

Salillakin on tällä viikolla mennyt ihan kivasti ja vaikka en ennätysrautoja olekaan saanut nostettua, niin olen aivan kipinöissä uusista liikkeistä, jotka tukevat aiempaa enemmän kuulantyöntöä. On saanut taas uutta tuntumaa lihaksiin ja joutunut haastamaan itseään uusien liikeratojen kanssa. Olen ollut laiska tekemään jalkoja, mutta uusi liikearsenaali on saanut uutta intoa sillekin saralle. Uusi suosikkini on sumomaastaveto. Tein myös pitkästä aikaa askelkyykkyjä ja ilahduin siitä, että pystyin tekemään liikkeen puhtaasti ja lantion hallinta oli hyvä. Vielä kun saisi taas intoa keskivartalon aktiivisempaan treenaamiseen, ni hyvä tulisi. Tällä hetkellä jooga on pitkälti keskivartalotreeniäni, joka ei ole riittävä. Mutta eiköhän sekin taas jossain vaiheessa ala napata. En tahdo tehdä kuitenkaan liikunnasta pakkopullaa. :)

Kiekkoa. :)

Torstaina sain taas huomata, että kehitystä tapahtuu. Olen nyt noin kuukauden harjoitellut kiekonheittoa ja suunta on ollut koko ajan eteenpäin. Pari ensimmäistä kertaa mietin, että tuleekohan tästä mitään ja opinko koskaan. Kun muut yleisurheilukoululaiset tuntuivat oppivan idean helposti ja pystyivät jo ensimmäisellä kerralla pyörähtämään, itse tein kaksi ensimmäistä yhteistreeniä pelkästään paikaltaan heittoja. Yritin kolmannella kerralla puolipyörähdystä kadottaen kaiken siihen asti omaksumani, mutta sitten keksimme 1/4 pyörähdyksen. Sillä heitto yllättäen sujuikin paremmin kuin paikaltaan ja sitä sitten tein muiden pyörähtäessä. Tällä viikolla se alkoi sujua jo sen verran hyvin, että kokeilin puolipyörähdystä uudestaan. Eihän se ensimmäisellä tai toisella yrittämällä onnistunut, mutta sitten kiekko alkoi lähteä jo ylöspäin ja oikeaan suuntaan muutenkin! Aloin päästä siitä vihdoin vähän jyvälle ja tänään olin tekemässä omatoimitreeniä kiekon ja kuulan parissa. Muutama ihan hyvä puolipyörähdys tuli ja uskoisin, että otan siitä uuden lajin kisoihin työnalle. On se hienoa, että voi vielä tässä iässä oppia uusia juttuja. :) 

Sulkapallon erätauko

Eilen oli vpk:n pikkujoulut, jotka alkoivat kevyellä kolmen tunnin keilausturnauksella. Aamulla kävin hakemassa virtaa sulkapallosta, jossa voitin muutaman pallon ja iloitsin, kun ehdin pallon alle. :D Keilaus lähti tuurilla hyvin käyntiin ja ensimmäinen heitto päätyi täyskaatoon. Sen jälkeen tuli vielä muutama hyvä kaato, mutta siitä se alamäki sitten lähti. En ole siis harrastanut koskaan keilausta ja sain taas nöyrtyä parempien edessä. Jossain vaiheessa, kun kaksi peräkkäistä kierrosta oli kaatunut nolla keilaa, niin iski epätoivo. Koin pienen romahduksen ja vetäydyin hetkeksi pelistä. Onneksi sain koottua itseni ja sain myös pelikaverilta hyviä neuvoja, joilla sain parannettua suoritustani. Loppuajan keskityinkin enemmän keilaustekniikkaan enkä niinkään ajatellut tulosta. Loppua kohden parani huomattavasti ja pystyin lähtemään iloisin mielin pois keilapaikalta. Täyskaatoja tuli lopulta kaksi ja kaksi kertaa sain kaikki keilat nurin kahdella heitolla. Hauskaa oli ja se on pääasia. Toivottavasti ensi viikko on yhtä mukava ja saan taas kokea itseni ylittämistä ja oppia uutta. :) Mukavaa joulun odotusta kaikille! :)

Vain elämää, ei sen enempää

Tuntuu, että aika kuluu koko ajan vain nopeammin. Viikot vierivät eikä ajankulua edes tajua. Kohta on jo joulu ja vasta äsken oli kesä ja MM-kisat. Mihin ne päivät oikein katoavat? :D Tuntuu hullulta, että kohta vaihtuu vuosi ja on taas luvassa uusia, mielenkiintoisia haasteita. En voi puhua niistä vielä enempää, mutta päivitystä on luvassa, kunhan homma lähtee käyntiin. Sen verran voin paljastaa, että kyseessä on yllätys yllätys urheiluun liittyvä asia. :D Tällä kertaa se ei tosin liity omaan kilpailuun. Mutta siitä sitten enemmän, kun tiedän itsekkin enemmän.

Olen tällä viikolla viettänyt elämäni ensimmäisen palkallisen vuosiloman sairaanhoitajana. Peräti kaksi lomapäivää. :D Tarkoitus oli viettää loma nukkuen hyvin, leväten ja urheillen, mutta aina kaikki ei mene niinkuin on suunniteltu. Nukkuminen ei ole sujunut juurikaan ja urheilu on rajoittunut tällä viikolla kävelyyn ja pyöräilyyn. Edellisestä kuntosalikäynnistä on yli viikko eikä lajitreenejäkään ole ehtinyt tehdä sitten viime viikon keskiviikon. Ehkä se ei kaada maailmaa, mutta toki harmittaa, kun pää ja kroppa kaipaisi kunnon treeniä. Liian vähillä unilla sellaiset täytyy kuitenkin unohtaa ja keskittyä palautumiseen. 

Jouluvalmistelut ovat kuitenkin hyvässä mallissa. Eilen tehtiin piparkakkutalo ja joulukoristeet on laitettu. Oma pikku mussukkanikin sai uuden raapimapuun ja vessan. :D Höpökurkun se sai jo ennakkolahjaksi, pukinkontissa odottaa lisää höpöjuttuja. Jos joltain on mennyt ohi, niin kissapiireissä tämän hetken suurin hittilelu on höpötatti, jota ei enää saa mistään suuren kysynnän vuoksi. :D Lahjat tuli shoppailtua eilen, joten niitäkään ei tarvitse enää miettiä. 

Meidän piparitaidetta :)

Huomenna koittaa paluu arkeen. Se on ihan mukavaa, koska kuitenkin tykkään työstäni paljon. Saan haastaa itseni joka päivä ja oppia uutta. Koen olevani etuoikeutettu, että saan kuulua tuohon työporukkaan ja että on pomo, joka ajaa työntekijöiden asioita ja välittää. Se ei todellakaan ole itsestään selvää. Vielä en tiedä, saanko viettää kevään ja kesän tuolla, mutta olen aika luottavaisin mielen. Nyt saan vihdoin oikeaa perehdytystä ja huomenna on alkukeskustelu perehdyttäjän ja pomon kanssa. Vihdoin jotain tapahtuu. Tähän mennessä on sanottu, että perehdytä itse itsesi muun työn ohessa ja älä kuvittelekaan saavasi oikeaa perehdytystä. Uuden pomon myötä kaikki on muuttunut. Tässä sen näkee, miten paljon yksi ihminen voi vaikuttaa asioihin. 

Se fiilis, kun kuula ja kiekko lähtee. :)

Loppu vuodelta toivon hyviä yöunia, mukavaa yhdessä olo läheisten kanssa ja hyviä treenejä. Tänään ajattelin mennä hallille tekemään tekniikkatreeniä, että ei kaikki unohdu. Uskoisin, että kesän 2019 MM-kisoissa heitän myös kiekkoa. Vauhtia tuskin opin siihen mennessä, mutta toisaalta, olen jo kuulassakin saavuttanut kelpo tuloksia ilman vauhtia. Kuulassa pakittaminen alkaa sujua jo melko hyvin ja antaa lisäarvoa työnnölle. Jouluna tulee kaksi vuotta siitä, kun aloitin kuulantyönnön. Jos kehityn kiekossa samaan tahtiin, niin ties vaikka olisin mukana mitalitaistossa siinäkin. :) Tavoitteita on hyvä olla ja siitä lähdetään, että heitto lähtee sujumaan. Ensi viikolla on viimeinen yleisurheilukoulun kiekkotreeni tälle vuodelle, mutta tammikuussa jatkuu ne harjoitukset ja onneksi voi aina itsekseen käydä hiomassa tekniikoita. :)

Tänään pirkkahallilla tekniikoita.

Syksyn kuulumisia

Pitkän hiljaiselon jälkeen taas vähän kuulumisia. Nyt on unien suhteen vähän helpottanut, vaikka vielä on matkaa hyviin uniin. Kuitenkin olen jaksanut vähän paremmin töissä ja vapaa-ajalla, joka on positiivista. Kovia treenejä ei ole juurikaan voinut tehdä, mutta joskus niitäkin. Nyt on painopiste ollut rauhallisissa lenkeissä ja pyöräilyssä, jotta peruskunto pysyisi yllä ja ennen kaikkea pysyisi terveenä. Kuitenkin terveys on suurin motivaationi liikuntaan ja juurikin tästä syystä olen päättänyt hylätä pikajuoksun ainakin toistaiseksi kokonaan. Yksinkertaisesti tunnit loppuu kesken ja kun vielä motivaatiota ei löydy, niin näin on  parempi. Olen myös kahden vaiheilla, menenkö alkuvuoden SM-kisoihin ollenkaan. Jos menen, niin ainoa laji on kuulantyöntö.

Tässä on kuitenkin ollut kaikkea kivaa ja uutta viime aikoina. Olen ollut aikuisten yleisurheilukoulun heittoryhmässä ja päässyt oikein  urakalla menemään epämukavuusalueelle. Se on ihan tervettä välillä. Harjoittelimme siis keihäänheittoa muutaman kerran ja en vain saanut "ristiaskel hyppy"-juttua toimimaan. Mietin liikaa ja oikea ja vasen meni koko ajan sekaisin ja jalat solmuun. Positiivista kuitenkin oli, että kolmen kerran aikana kehitystä tapahtui paljon. Kun lähtötasoni oli nolla, ellei jopa miinuksella, niin pääsin jo viimeisellä kerralla reippaasti plussalle. :D Todennäköisesti kova väsymys vaikutti uuden omaksumiseen, olin kyllä ylivoimaisesti ryhmän huonoin. Itsetunnon kannalta oli hyvä, että ryhmän treenit alkoivat kuulantyönnöllä, jossa taas olin ainakin naisista paras. :P

Täytyy kyllä sanoa, että meillä on aivan mahtava ryhmä tuolla urheilukoulussa. Sain paljon kannustusta ja tsemppiä ryhmästä, vaikka homma ei sujunut. Kukaan ei nauranut, paitsi ehkä kanssani. Sain myös hyviä neuvoja. Olen silti melko varma, että en ota keihäänheittoa ohjelmistooni. Huomenna pääsee taas uuden haasteen eteen, kun aloitamme kiekonheiton. Kiekkoa olen sentään pitänyt kädessä ainakin enemmän kuin keihästä, mutta siinäkin viime kerrasta on hyvin pitkä aika. Saa nähdä, miten tytön käy. Kiekkoa olen harkinnut uudeksi lajiksi kuulan rinnalle, joten innolla odotan treenejä. :)

Työrintamallekin kuuluu ihan hyvää, ainakin ensi vuoden puolelle jatkuu työsopimus. Kovasti toivon, että jatkuisi kesään, niin saisi ensimmäisen, palkallisen kesälomat sitten vuoden 2010! Tänä vuonna olen ansainnut vuosilomaa huikeat 2 päivää, jotka pidän joulukuun alussa. Kyllä tässä onkin jo kunnon loman tarpeessa. :D Pimeyskään ei tunnu pahalta, kun polkee pyörällä työmatkat. On oikeastaan aika mukavaa polkea pimeässä ja kuunnella samalla musiikkia. Onni on hyvä pyörä, nastarenkaat ja kunnon valo. Kyllä kelpaa huristella läpi talven ja samalla ylläpitää peruskuntoa. Päiväkin lähtee ihan eri lailla käyntiin, kun jos tulisi bussilla tai autolla. :)

Mukavia pimeneviä iltoja kaikille! :)

Unettomuus, tuo rakas ystävä, joka ei ikinä hylkää

Viime aikoina päivät ovat menneet selviytyessä ja viikot kadonneet ilman, että muistaa, mitä on tehnyt. Muisti pätkii pahasti ja kadotan pyöräni esimerkiksi joka työpäivä henkilökunnan pyöräparkkiin. Eilenkin tuli pyörittyä ja jo panikoitua, että nytkö se on pöllitty. No ei oltu, se oli juuri siellä, minne sen aamulla jätin.

Mielestäni on jotenkin hullua, että unettomuus ei ole syy palkalliseen sairauslomaan. Lääkärin on pakko kirjata jokin muu syy, joka voi olla vaikka päänsärky tai masennus, jotta valvotun yön jälkeen voi mennä kotiin. Itse työskentelen terveydenhoitoalalla ja olen vastuussa potilaan hengestä, sen isommasta vastuusta ei ole kyse. On suorastaan pelottavaa tehdä työtä, kun aivot eivät toimi ja silmät seisoo päässä. Lomaa olen pitänyt viimeksi kesäkuun lopulla viikon, kun oli Malagan MM-kisat. Eipä sekään mikään lepoloma ollut. Olen loman tarpeessa, mutta en siihen oikeutettu.

Olen saanut kuulla nyt useammalta lääkäriltä, neuropsykiatrilta ja psykiatrilta, että unettomuuteni on elimellistä. Että en tule mahdollisesti ikinä nukkumaan ilman lääkkeitä. Itse olen vielä toiveikas, että näin ei olisi ja viikon päästä tulevat uudet älyvaahtomuovipatjat toisivat helpotusta. Nyt on takana taas parin kuukauden melko toivoton jakso, jonka aikana olen nukkunut yhden yön ilman unilääkkeitä. Ihmiset syyllistävät tästä. Olenhan riippuvainen lääkkeistä. Monesti en nuku edes niillä, ilman niitä unta saattasi tulla hyvällä tuurilla 3 tuntia, kun niiden avulla  nukun kuitenkin ainakin 5 tuntia. Joskus jopa koko yön.

En haluaisi olla lääkkeistä riippuvainen. Fakta on kuitenkin se, että jos en niitä käyttäisi, en olisi työkykyinen. Olen kokeillut monia lääkkeettömiä keinoja. Päivittäisessä käytössä on mindfulness, itsesuggestio, kehomeditaatio ja eräs urheilijoiden kehonrentoutustekniikka. En koe olevani stressaantunut eikä asiat pyöri päässäni yöllä. Teen hengitysharjoituksia ja kuvittelen itseni nukkumassa. Syön terveellisesti ja harrastan liikuntaa. Pyrin pitämään päivät aktiivisena, jotta olisi tarpeeksi väsynyt nukkumaan mennessä. En katso iltaisin telkkaria ja pyrin myös käyttämään puhelinta mahdollisimman vähän. Puhelimen valon olen säätänyt lämpimäksi, sinistä valoa siitä ei tule. Ja illalla laitan valon vielä hyvin himmeäksi. Koska mikään näistä toimista ei tuo unta, niin alkaa välillä epätoivo iskeä. Osaanko enää ikinä nukkua?

Vaikka unettomuus ei ole mikään syy olla poissa töistä, niin on ollut pakko olla poissa harrastuksesta. Se harmittaa vietävästi. Liikuntaakaan ei voi harrastaa niin paljon kuin haluaisi ja reilun 5km pyöräileminen töihin ei ole tuntunut hyvältä enää pariin kuukauteen. Kestävyyskunto lähti ensin selkeään laskuun, nyt alkaa painot pienentyä myös salilla. En ole viikkoon edes koskenut kuulaan, jota haluaisin kuitenkin työntää vähintään kerran viikossa, mielellään kaksi. Kaipaan sitä tunnetta, kun pyörä kulkee lujaa ja kroppa jaksaa painaa ylämäetkin melko helposti. Kaipaan myös sitä, kun lihakset tuntuvat vahvoilta ja kehoni jaksaa liikuttaa isoja painoja vaivatta. Tai sitä, kun tuntee itsensä virkeäksi koko päivän.

Sain maksusitoumuksen kelan tukemaan ratkaisukeskeiseen psykoterapiaan, jossa yritetään löytää niitä uusia, lääkkeettömiä keinoja. Yksi käynti on takana erityistason ratkaisukeskeisen psykoterapeutin luona, joka on perehtynyt uniongelmiin. Tuomio oli tyly. Hän kertoi hoitaneensa paljon potilaita, joilla on yksi komponentti niistä, mitä itselleni on kertynyt liikaa. Ja jo tämä yksi on aiheuttanut pahoja univaikeuksia ihmisille. Ja itselläni on ainakin 4 komponenttia, jotka yksistään vievät ihmisiltä unia. Yhdeksän kertaa on vielä jäljellä ja toivottavasti kuitenkin saisin jotain apua sieltä. Pari harjoitetta sain, mutta niistä ei ainakaan vielä ole apua ollut. Siksi toivoisinkin kanssaeläjiltä, että älkää tuomitko unilääkkeiden käyttöä ja jaelko neuvoja. Olen kohta kaksi vuotta kärsinyt univaikeuksista ja käynyt eri lääkäreillä asian suhteen. Monet lääkkeet eivät sovi yhteen käytössä olevien, henkeä ylläpitävien lääkkeitteni kanssa. Akupunktio on vielä kokeilematta, mutta sekin pitää ensin varmistaa hoitavalta taholta, ettei siinä ole pienintäkään riskiä menettää siirrännäistä. Tsemppiä kaikille, jotka painivat samojen ongelmien kanssa! Yritetään jaksaa, päivä kerrallaan.

Elinsiirtoviikko ja odota-kampanja

Tällä viikolla on euroopan elinsiirtopäivä, jonka kunniaksi koko viikko kampanjoidaan tietoisuuden lisäämikseksi elinsiirtojen tärkeydestä. Kun yksi elämä loppuu, voi samalla pelastaa useamman ihmisen hengen. Voiko hienompaa lahjaa olla? Ymmärrän, että jos tilanne tulee läheisille yllättäen, on kova paikka miettiä oman rakkaan elinten kohtalosta. Siksi olisikin äärimmäisen tärkeää keskustella asiasta läheisten kanssa ja kertoa oma tahtonsa, jos se ikävin tapahtuu. Nykyään jokainen on elinluovuttaja, jos ei ole sitä erikseen eläessään kieltänyt. Silti käytännössä asiaa kysytään omaisilta ja omaiset voivat evätä elinten luovutuksen, jos ihmisen tahto ei ole ollut tiedossa.

Itse olen kantanut elinluovutuskorttia teinistä asti mukana. Nyt itse elinsiirron saaneena en enää kelpaa luovuttajaksi, mutta olen äärimmäisen kiitollinen saamastani lahjasta. Siksi koen tärkeäksi lisätä näkyvyyttä ja tietoutta asian suhteen. Omalla kohdalla dialyysi piti hengissä, mutta muiden elinten kohdalla ei ole vaihtoehtoja. Siksi moni kuoleekin odottaessaan sopivaa siirrännäistä. Sairaaloissa tunnistetaan potentiaaliset luovuttajat aiempaa paremmin ja ainakin isommissa sairaaloissa on asiaan vihkiytyneitä henkilöitä, jotka kouluttavat henkilökuntaa tunnistamaan ja hoitamaan luovuttajia.

Ihmisillä on edelleen omituisia ajatuksia elinluovutuksesta. Jotkut esimerkiksi ajattelevat, että jos on ilmaissut tahdon ja joutuu sairaalaan mistä syystä tahansa, elimet viedään. Tyypillisesti elinluovuttaja on aivokuollut. Syynä voi olla esimerkiksi trauma tai aivoverenvuoto. Onnettomuuksissa pahoin loukkaantuneet harvoin sopivat luovuttajiksi, koska myös sisäelimet ovat saaneet vammoja. Myös sydäninfarktin saaneet hyvin harvoin sopivat luovuttajiksi. Aivokuollut pidetään tehohoidossa hengissä siihen asti, että elintenirroitusryhmä ehtii paikalle. Kun elimet on irroitettu, on useimpien elimien kohdalla kiire. Kyse on tunneista, kun elinsiirto pitää suorittaa. Potilas pitää saada sairaalaan ja leikkauskuntoon siirtoa varten. Suomessa kaikki elinsiirrot tehdään helsingissä, mutta potilaat asuvat ympäri suomen. Lisäksi potilaan siirtokelpoisuus tarvitsee tarkastaa vielä ennen operaatiota. Mitään flunssaa ei saa olla päällä ja munuaispotilaan pitää käydä vielä dialyysin kautta. Munuainen kestääkin pisimmänä kylmäiskemia-ajan. Omani oli 17 tuntia kylmässä ennen kuin se siirrettiin. Sydämen ja maksan kohdalla kyse on vain muutamista tunneista.

Tehohoito on vaativaa, koska potilaan elintoiminnot pitää pitää vakaana, vaikka aivot eivät enää säätele esimerkiksi verenpainetta. Moni asia voi vielä mennä pieleen eikä elinten kuntoa voi tietää ennen avausta. Useimmilla ei kaikki elimet ole riittävän hyvässä kunnossa. Eniten tarvitaan munuaisia ja ne ovat useimmiten luovuttajalla kunnossa. Monella voi esimerkiksi olla rasvamaksa tietämättään. Joskus myös irroitusleikkaus epäonnistuu ja esimerkiksi verisuonet jäävät liian lyhyiksi. Suomessa ei voi tilata maksaa ulkomailta.

Mutta kampanjasta. Olen itse yksi keulahahmoista edustaen yllätäen munuaisensiirtoa. Kampanjan teemana on odotus ja se, miltä odottaminen tuntuu. Itse odotin 1vuoden ja 9 kuukautta. Sain kuitenkin ensimmäisen soiton jo 4 kuukauden listallaolon jälkeen. Ja siis kyseessä on todellakin elinsiirtolista, jolta siirrännäisen saa se, kenelle se sopii parhaiten. Monesti kuulee puhuttavan jonosta, mutta siitä ei todellakaan ole kyse. Joku odottaa yhden päivän siinä missä toinen 15 vuotta. Odottaminen on henkisesti rankkaa, koska pitää olla vuorokauden jokaisena minuuttina tavoitettavissa vuoden jokaisena päivänä. Koskaan ei tiedä, koska SE soitto tulee. Itselle se tuli viideltä aamuyöllä. Aamulla olisi ollut töitä, mutta jouduin soittamaan, että en pääse. Jäi siltä päivältä Nokialla leikkauset tekemättä. Video on nähtävissä odota.fi.

Askelanalyysiä ja kaikennäköistä

Tässä onkin tovi vierähtänyt, kun ei ole paljon ehtinyt koneella olla. Pari viikkoa sitten olin Pajulahdessa askelanalyysissä. Olen taas kärvistellyt pahojen uniongelmien kanssa pidempään enkä ollut ennen tuotakaan testiä juuri nukkunut. Olo ei siis ollut paras mahdollinen. Päivän kunto oli se, että jo 10 metrin keveyessä hölkässä syke nousi korkeaksi ja hengästyin. Näistä lähtökohdista teki mieli jättää koko juttu väliin, mutta siinä vaiheessa se oli myöhäistä. Tai ainakin siitä olisi pitänyt kuitenkin maksaa.

 

Vähän punttia testin päälle, nyt meni 45kgx8x3. :)

Testissä siis juostiin 60 metrin matka 4 kertaa. Ei kuulosta pahalta. Todellisuudessa matkaa tuli joka juoksulla noin 80 metriä ja palautusaika ei ollut mikään pitkä. Tehoista puhuttiin prosentteina, joiden arviointi on todella vaikeaa. Olen viimeksi SM-kisoissa elokuussa juossut, jolla voi tietenkin olla jotain vaikutusta myös testin tekemiseen ja tuloksiin. Motivaatio pikajuoksuun vaan on tällä hetkellä miinusmerkkinen. Meninkin Pajulahteen pitkälti ystäviäni moikkaamaan, testi oli sivuseikka.

Meidän jengi. :)

Kaikki lähti alkulämmittelyistä, jotka siis nekin tuntuivat ylivoimaisilta. Meitä oli kuusi nuorukaista siellä testiä tekemässä ja juoksimme aina peräkkäin sen 60 metriä ja uutta kierrosta aika pian perään. Testin aikana mitattiin maksiminopeutta aina 10 metrin matkoilla. Samalla kuvattiin videolle juoksua tekniikan analyysiä varten. Ensimmäinen juoksu meni vielä ihan ok, vaikka syke ei ehtinyt tasaantua ennen seuraavaa juoksua ja olin valmiiksi hengästynyt. Ensimmäinen veto oli 90% maksiminopeudesta tai siis olisi pitänyt olla. Seuraava sitten jo 95%. Toinen juoksukin vielä menetteli, mutta sitten piti alkaa päästellä jo tosissaan ja tehon piti olla 100%. Kolmas juoksu olikin kohdallani kaikista nopein. Aikojani en katsonut ollenkaan kesken testin, koska en niistä juuri ymmärtänyt ja keskityin lähinnä selviämiseen. Viimeinen veto meni jo täysin puristamiseksi ja tuttu hartioiden kohotus astui kuvioon. Vauhti hidastui, vaikka sen olisi pitänyt olla kaikista nopein juoksu. Olin kuitenkin äärimmäisen onnellinen, että testi oli ohi.

Hassuttelua testin päälle.

Tästä eteenpäin oma viikonloppuohjelmani oli lusittu, mutta sain viettää vielä seuraavaan päivään aikaa aivan mahtavien ihmisten kanssa. Kävin vähän penkkipunnertamassa ja tekemässä muutaman rinnallevedon, mutta muuten ilta kului jutellessa kaikesta mahdollisesta. Vähän myös haastoimme toisiamme päällä seisontaan ja erilaisiin jooga-asanoihin. Hauskaa oli ja kaikki heittäytyivät mukaan hassuttelemaan. Käytiin porukalla syömässä ja saunomassa. Rohkeimmat kävivät uimassa järvessä. Itse en lukeutunut niihin. Iltapalallakin juttu luisti niin, ettei sitä olisi malttanut ollenkaan lähteä nukkumaan.


Aamupalalle mentiin taas porukalla ja menin muiden mukana Pajulahtihalliin, vaikka itselläni ei enää testejä ollutkaan. Pojat vetivät kestävyystestin ja tytöt enemmän nopeuskestävyysominaisuuksia  mittaavan testin. Itse en taaskaan nukkunut yöllä montaa tuntia ja olin äärimmäisen onnellinen, että en ollut ilmoittautunut testeihin. Sen sijaan menin tekemään hyvän kuulatreenin ja vähän salille rääkkäämään rautaa. Kun muut olivat tehneet testit, lähdimme vaihteeksi syömään. :D Siihen loppui huisin hauska viikonloppu.

Mutta palataan vielä niihin testeihin. Sain vihdoin tulokset omasta testistäni ja tein siitä johtopäätöksen, että keskityn jatkossa heittolajeihin ja annan niiden juosta, jotka osaavat. En ihan kaikkea analyysistä kyllä ymmärtänyt, mutta askelpituuteni on aika paljon liian lyhyt. Oma askelpituuteni maksimivauhdissa on 1,63metriä, kun sen tavoiteltava pituus olisi 2,07 metriä. Siinä on siis paljon kehitettävää. Oli siellä jotain positiivistakin. Askeltiheyteni  on keskimääräistä korkeampi. Otan 3,52 askelta sekunnissa, kun keskimäärin vastaavaa nopeutta juoksevat naiset ottavat 2,71 askelta sekunnissa. Eli sinäänsä vauhtia pitäisi tulla lisää, jos saan taas askelpituutta lisättyä. Tällä hetkellä mielenkiintoa asian kehittämiseen ei ole yksinkertaisesti siitä syytä, että aika ei riitä. Kun käy kokopäivätöissä ja nukkuu jo valmiiksi huonosti, niin ei vain ehdi palautua, jos koittaa salin, työmatkapyöräilyn ja kuulantyönnön lisäksi vielä mahduttaa pikajuoksua ohjelmaan. Jos jään työttömäksi, niin tilanne toki muuttuu. Työt vaan ikävästi häiritsee harrastustoimintaa. :D


Kehitysehdotuksessa sanotaan, että seuraavalle nopeustasolle pääsy vaatii maksimivoimatason kehittämistä nousujohteisesti ja samalla lisätään voimaa. Olen ajatellut, että voimatasoni ovat ihan hyvät, mutta ilmeisesti olen ollut väärässä. Pitää siis nostaa kyykyssä painot lähemmäksi 90kg, samoin maastavedossa 100kg rikki, nyt menee 85kg neljästi. Se on kyllä ollut tavoite muutenkin. Toki samalla pitää pyrkiä jalostamaan voimaa nopeaan voimantuottoon, jota tarvitaan myös kuulantyönnössä. Siis räjähtävyyttä lisää. Lihastasapainon kanssa on myös tekemistä. Yllätäen oikea jalka on huomattavasti vahvempi, tuottaa paremmin voimaa ja pidemmän askeleen. Yhden jalan liikkeet täytyy siis palauttaa saliohjelmaan.

Keskivartaloakin analyysin mukaan pitää vahvistaa, se onkin loputon suo. Inhoan vatsojen tekoa, vaikka niitä pyrin tekemään ainakin pari kertaa viikossa. Juoksuasennon ylläpidon ja tekniikan kannalta se ei kuitenkaan ole tarpeeksi vahva vieläkään, joten jatketaan talkoita. Tehontuottoni on heikko, joka kuvaa heikkoja reaktiivisuus- ja kimmoisuusominaisuuksia. Nopeusvoimaominaisuudet sen sijaan olivat juoksutekniikan kanssa tasapainossa.

En tiedä, viisastuinko tästä paljon tai miten saan nämä asiat siirrettyä käytöntöön. Mutta eiköhän tuosta nyt jotain hyötyä ollut. Jos ei muuta, niin ainakin oli hauskaa. :) Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin ja yrittää kehittää itseään urheilijana. Tällä hetkellä kuitenkin suurin tavoite urheilun saralta on kestävyyden parantaminen, unen saaminen kuntoon ja riittävä lepo. Niissä riittää haasteita seuraavan vuoden ajaksi, mutta hiljaa hyvä tulee. :)

Onnea Sandra 3v!

Niin se aika rientää. 11.9 tulee jo kolme vuotta siitä, kun sain uuden vanhan munuaisen. Tuntuu, että aikaa olisi kulunut paljon kauemmin, niin paljon on ehtinyt tapahtua tänä aikana. Ensinnäkin palkintokaappi on täyttynyt mitaleista, joista osasta olen oikeasti ylpeä. Olen tehnyt paljon töitä esimerkiksi kuulantyönnön eteen ja se on tuottanut tulosta. Olen fyysisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan. Elinsiirto muutti elämäni täysin. Voisinpa kiittää niitä ihmisiä, jotka antoivat suuren surun keskellä luvan viedä rakkaansa elimet ja muuttaa monen ihmisen elämän sitä kautta. Se on kuitenkin suurin lahja, mitä ihminen voi saada, elämänlahja. 

Mikä kaikki sitten on muuttunut? Ensinnäkin sain vapauden. En ollut enää sidottu dialyysin joka yö ja pystyn menemään yökylään ilman autoa. Matkustaminen on helpompaa ja tarvitsee paljon vähemmän tavaraa mukaan. Myös energiatasot ovat erilaiset. Vapaus tuli myös ruokailun suhteen. Dialyysiaikana jouduin katsomaan tarkkaan, mitä suuhun laitoin, jos halusin voida hyvin. Kaikki tuoteselosteet piti tutkia tarkkaan ja pitää huolta riittävästä proteiinin saannista samalla, kun piti välttää fosforia. Vaaleaa leipää en syö vieläkään mielelläni, sitä sai puputtaa yli yhden elämän tarpeisiin, se kun oli monta vuotta melkein terveellisin ruoka, mitä löytyi. :P 

Toinen iso asia on ollut peloista eroon pääseminen. En ole tehnyt asian eteen töitä, se on vain tapahtunut. Keho on puhdistunut kuonasta ja myrkyistä, samalla myös fobiat ovat kadonneet jonnekkin. Eli ilmeisesti se on niin, että kun on toimiva keho, myös mieli toimii paremmin. Tosin uniongelmat ovat olleen siirron jälkeen ihan omaa luokkaansa ajoittain, mutta ei siitä nyt sen enempää. Mutta elämä on kyllä huomattavasti helpompaa, kun ei tarvitse pelätä hämähäkkejä ja korkeita paikkoja. :)

Aloitan nyt itseni kehittämis-projektin. Olen tehnyt havainnon, että en ole kauhean lahjakas sosiaalisesti. Asialle täytyy siis tehdä jotain, koska loukkaan ihmisiä tahattomasti ja päästän suustani sammakoita. Olen pitänyt itseäni ihmisenä, joka ajattelee, mitä sanoo. Olen kuitenkin oppinut nyt itsestäni, että sanon, mitä ajattelen. Ja tähän täytyy tulla muutos. Liian usein päästän suustani jotain, joka kaduttaa saman tien, kun se on päässyt ilmoille. Jatkossa täytyy ajatella hetki ja miettiä, pitäisikö ajatus pitää vain omana tietona. Monesti töissä ihmettelen ääneen asioita vilpittömästi, mutta muut ottavat sen töksäyttelynä. Tässä on peiliin katsomisen paikka. Pitää nöyrtyä ja pitää mölyt mahassa. Kaipa sitä on mahdollista oppia uusia toimintatapoja vielä päälle kolmekymppisenä. Toivottavasti. Haluankin tässä yhteydessä pyytää anteeksi kaikilta, joita olen vahingossa loukannut. Se ei ole ollut tarkoitukseni. 

Olen saanut siirron jälkeen paljon rohkeutta, joka ei ole vain hyvä asia. Aiemmin ujous on estänyt töksäyttelyn, nykyään se ei enää rajoita tekemisiäni. Toisaalta se on hyvä, koska nyt voin levittää tietoutta elinsiirroista ja toimia esimerkkinä onnistuneesta siirrosta. Se kääntöpuoli onkin sitten ne sammakot, jotka livahtavat tahattomasti suusta, kun vaikeneminen olisi kultaa. Onneksi voin yrittää kasvaa ihmisenä ja muuttua paremmaksi ihmiseksi. En halua olla tällainen enkä halua loukata ketään. Toisaalta kun ei kumarra, ei tarvii pyllistää. Kaikkia ei voi miellyttää, mutta uskon, että pystyn joskus parempaankin. :)

Koska oppisin kuuntelemaan kehoa?

Viime viikot ovat olleen täynnä tekemistä. Sain tietää, että työt jatkuvat loppuvuoden ja olen päässyt perehtymään uusiin asioihin. Viime viikolla oli hyvä vauhti päällä ja treenit kulkivat. Viikko huipentui pyhäjärven kierrokseen, jonka kävin pyöräilemässä mieheni kanssa. Matkaa tuli yhteen lähes 42km, kun kotoa lähti polkemaan. Ensimmäinen 15km tuntui suhteellisen raskaalta ja sykkeet kävivät ajoittain varmasti hyvinkin korkealla. Munkkitauon jälkeen homma alkoi kulkea ja seuraava 15km olikin sitten jo paljon helpompi. Pidimme tunnin välein tauon eli aika tarkalleen 15km välein. Jännitin reissua todella paljon, lähinnä oman jaksamisen vuoksi. En ole ikinä pyöräillyt yli 20km, joten tälle tuli reilu ylitys. Viimeiset 12km menikin sitten omalla painollaan ja paukkuja riitti vielä viimeiseen mäkeen ja loppukiriinkin. :D Ehkä ensi kesänä uusiksi. Olen ylpeä itsestäni, että jaksoin reissun ja vielä huomattavasti raskaammalla pyörällä kuin mieheni. :P Maisematkin olivat komeita ja säät suosi suurimmaksi osaksi. 

Pyhäjärven kierros

Mä selvisin! 42km takana. :)

Tämä viikko onkin sitten ollut jotenkin väsynyt. Maanantaina vielä salitreeni kulki oikein hyvin, mutta loppuviikolla työmatkapyöräily tuntui raskaalta ja olo vähän väsyneeltä. Jos olisin fiksu, olisin mennyt suosiolla bussilla ja antanut kropan toipua rauhassa. Mutta koska en ole, niin pyörällä oli pakko mennä, vaikka tuntui kuinka tahmealta. Perjantaina menin vielä salille töiden jälkeen, mutta ensimmäistä kertaa ehkä ikinä jouduin jättämään salitreenin kesken ja lähtemään kotiin, tietenkin pyörällä. Pää ei antanut periksi taluttaa yhtäkään ylämäkeä, joten takki oli aika tyhjä, kun kotiin pääsi. Viikonloppu onkin mennyt sitten rauhallisissa merkeissä. Mitä nyt eilen tuli vahingossa käveltyä reilu 6km lenkki ja tänään olisi vielä tarkoitus mennä vähän kuulatekniikkaa hiomaan. :P 

Niin koska sitä oikeasti oppisi pitämään lepopäiviä ennen kuin korppa menee yliväsymystilaan? Vaikka nyt ei ole edes kisoja tulossa, niin joku ääni sisälläni sanoo, että joka päivä pitää liikkua. Varsinkin , jos töissä on tullut istuttua paljon, niin kroppa kaipaa liikettä. Mutta pitäisi sitten valita välillä se jooga rääkin sijaan ja mennä bussilla, jos siltä joskus tuntuu. Tälle vuodelle tulee koko ajan lisää tavoitteita. Yksi isoimmista tavoitteista olisi saada vihdoin se pyramidin pohja eli peruskestävyys kuntoon. Sen rakentaminen on ihan hyvällä mallilla, mutta töitä pitää jaksaa tehdä matalalla teholla. Haaveena olisi päästä talvella paljon hiihtämään ja näsijärvelle luistelemaan. 

Uudet lenkkari uusiin haasteisiin.

Toinen tavoite olisi saada kuulantyönnössä se pakitus vihdoin toimimaan. Toki siinä tuo haastetta se, ettei kukaan koskaan katso työntöjäni. Neuvoja olen kyllä saanut ja tiedän, mitä asioita tarvitsee tehdä. Niitä ei kuitenkaan mitenkään voi kaikkia hahmottaa, kun yksin treenaa. Kuula on hurjan tekninen laji, joten valmentaja olisi kiva. Mutta eipä niitä oikein kasva millään oksalla varsinkaan tampereella. :P Mutta ehkä se siitä, jos joku edes joskus vaikka kuvaa ja antaa jotain neuvoja. 

Kolmas tavoite olisi oikeasti oppia armolliseksi itselleen ja opetella sitä kehon kuuntelemista. Oikeasti pitää niitä lepopäiviä, koska levossa se kunto kasvaa ja väsyneenä vain loukkaantuu helpommin. Olen pysynyt terveenä nyt pitkään ja tarkoitus olisi pysyä jatkossakin. Siksi levon merkitys korostuu, koska väsymys laskee vastustuskykyä. Takaraivossa kuitenkin jyskyttää aina se, että nämä myrkyt, mitä on pakko syödä, jos haluaa olla hengissä, syövät lihaksia. Enkä halua menettää lihasvoimiani. Lääkkeet myös hidastavat palautumista, jolloin olisi erityisen tärkeää muistaa se lepo. Niin helposti sitä kuitenkin haluaa tietyn määrän treenejä viikossa. Sport tracker ystävällisesti nollaa joka maanantai treenit ja täytyy aloittaa alusta. Tässä unohtuu sitten viikkolepo, kun haluaa saavuttaa tavoitteen. Sovellus on hyvä renki, mutta huono isäntä ja omalla kohdalla se yrittää ottaa jatkuvasti isännän paikkaa. No ehkä jo ensi keväänä olen viisaampi tämänkin asian suhteen. :D

Uusi vempain osaksi lihashuoltoa.

Tavoitteet on siis asetettu, tästä nyt kohti syksyä ja ensi kevättä. Ja toivottavasti siinä välissä on kunnon talvi, jotta pääsisi vihdoin hiihdon makuun. Tilasin itselleni myös mutjuttimen ja olen kokenut sen hyväksi. Tähän mennessä olen mutjuttanut vain jalkojani, mutta saanut ne palautumaan paremmin ja kireyksiä pois. Voin suositella tuotetta myös muille. :) Mukavaa syksyä kaikille!

Mikä on elämän tarkoitus?

Tuo on kysymys, jota on tullut pohdittua lapsesta asti enemmän tai vähemmän. Välillä on tarkoitus löytynyt ja sitten se on taas kadonnut. Olen kuitenkin tullut pikku hiljaa siihen tulokseen, että tarkoitus on elää omannäköinen ja onnellinen  elämä. Meillä kuitenkin on vain yksi elämä. Itse olen aina uskonut tietyllä tapaa kohtaloon ja että kaikella on lopulta tarkoituksena. Kun katsoo elämää taaksepäin, on kaikilla asioilla ollut jokin merkitys, myös niillä ikävillä. Ne ovat niitä hetkiä, kun on mahdollisuus tehdä henkistä kasvua ja tulla entistä vahvemmaksi. Siksi olen myös vastoinkäymisistä kiitollinen. Ne ovat opettaneet, ettei mikään ole itsestään selvää ja nykyään osaankin nauttia hetkestä aika hyvin.

Entä miksi pidän tätä blogia? Haluan omalla esimerkilläni näyttää, että kaikesta voi selvitä. Haluan levittää tietoutta elinsiirroista ja toimia kannustavana esimerkkinä elinsiirtoa odottaville tai sellaisen jo saaneelle. Siksi tulin vuosien salailun jälkeen kaapista sairauksieni kanssa. En halua, että sairaudet määrittelevät minua, mutta tottakai ne ovat vaikuttaneet elämääni ja tehneet minusta sen ihmisen, joka tänä päivänä olen. Olen ehkä saanut jopa aikaan jotain merkityksellistä tällä ulostulolla. Itselläkin on ollut vaikeuksia siirron jälkeen, mutta niistä on selvitty ja nyt voin varmaan paremmin kuin koskaan. Nautin urheilusta ja sen tuomasta hyvästä olosta. Lisäksi se on välttämätöntä terveyteni kannalta ja olen sen vuoksi välttänyt joitakin lääkkeiltä. Urheilu ei kuitenkaan ole koko elämäni, vaan oikeastaan aika pieni osa sitä. Se on se osa, jonka tuon julkisuuteen, mutta jos viikossa siihen kuluu 6-10 tuntia, niin aika paljon enemmän kaikkea muuta mahtuu täyttämään loput tunnit.

Matkalla kohti elämää

Mikä sitten tekee ihmisen elämästä merkityksellistä? Mitä meistä jää, kun kuolemme? Itse en halua jättää maallista omaisuutta muiden riesaksi. Henkistä perintöä sen sijaan haluan jättää. En usko, että ihminen on ikinä valmis. Kehitys loppuu tyytyväisyyteen ja olisi aika hassua ajatella, että nyt 31-vuotiaana olisin saavuttanut henkisen huippuni ja tasapainon. Olen nykyään onnellinen ja aika tasapainoinen ja toivon, että minulla on muille jotain annettavaa. Olisi mukavaa, jos muistopuheissa muisteltaisiin sitä, että olin hyvä ihminen, siihen pyrin.

Viime aikoina olen tutustunut itsesuggestioon ja olen siitä aika innoissani. En osaa avata asiaa ehkä kamalan hyvin, mutta idea on istuttaa itseensä uusia ajatuksia. Päivän aikana mielessämme käy todella monta ajatusta ja sillä on todella merkitystä, millaisia ne ovat. Olenkin päättänyt unohtaa sanat "en pysty", "en osaa" ja "se on mahdotonta". Moni asia olisi jäänyt keksimättä, jos joku ei olisi kokeillut jotain uutta. Jos ajattelen, että epäonnistun, olen oikeassa. Jos taas ajattelen, että onnistun, olen taas oikeassa. Pitää varoa, mitä toivoo, koska se voi vielä toteutua. Alitajuntasi mahtavaa voimaa ei pidä aliarvioida. Olemme mitä ajattelemme ja voimme ajatuksillamme sairastuttaa itsemme. Tai sitten parantaa. Siksi olenkin vannoutunut optimisti ja yritän uskoa itseeni, kun kukaan muu ei usko. Kyllä kuulin naureskelua, että sinäkö muka rupeat kuulaa työntämään. Jotenkin vain tiesin, että voin olla siinä ihan hyvä, vaikka alkuun ei siltä näyttänyt. Nyt on mennyt jo useamman kerran 8 metriä rikki ja uusi tavoite asetettu. Kovalla työllä ja itseensä uskomalla voi saavuttaa melkein mitä vaan. :)

Entä mikä tekee elämästä merkityksellistä? Omalla kohdallani kissa, puoliso ja ystävät. Teen vapaaehtoistyötä ja toimin vertaistukijana. Ystävänä en ole kamalan hyvä, koska olen huono pitämään yhteyttä ja sopimaan tapaamisia. Mietin kyllä usein, mitä ystävilleni kuuluu. Pitäisi vain useammin saada se kysyttyä. Myös työ tuo merkityksellisyyttä elämään. Olen etuoikeutettu, kun saan auttaa ihmisiä ja toimia heidän parhaakseen töissä. Olen myös saanut antaa muille urheiluelämyksiä. Se on aika siistiä.

Ikuinen kesätyttö

Tällä hetkellä en tunne mitään hirveän suurta ammattitaitoa itseäni kohtaan. Valmistuin sairaanhoitajaksi yli neljä vuotta sitten ja tähän asti pisin työsuhde on ollut vajaa 6 kk. Ikinä ei ole jatkettu sopimuksia. Ei tässä voi muuta kuin katsoa peiliin. Olen ajatellut, että olen ihan hyvä työssäni ja osaan kohdata potilaan. En ole saanut juurikaan negatiivista palautetta ja entiset esimiehet ovat halunneet suositella. Silti joka syksy sama tilanne, sopimustasi ei jatketa.

Tiedän kyllä osittain, mistä tämä johtuu. Olen kaukana perusterveestä ja olen päättänyt laittaa työkyvyn ylläpidon ja terveyden etusijalle. Tämä on vaatinut uhrauksia, joista suurin on, että en tee enää yötöitä. Se on ollut kynnyskysymys jopa palkkaamistilanteessa. Unelmatyöni olisikin päiväkirurgian parissa, mutta eipä sinnekään ole päässyt edes haastatteluun. Työkokemusta löytyy, mutta ei leikkaussalista. En ole työnantajan puolesta mitenkään sellainen työntekijä, joka haluttaisiin palkata. Varmasti moni ajattelee, että tulen olemaan paljon sairauslomilla. Keväällä kyllä olinkin sairauslomalla, kun jalkapöytään tuli murtuma enkä saanut edes kävellä. Perussairauteni takia sen sijaan en ole ollut työnantajan piikkiin ikinä sairauslomalla. Olen ollut aina kätevästi työtön silloin, kun jotain on tullut. :D

Olen siis riskityöntekijä. Uskon kuitenkin, että olen aika paljon paremmassa kunnossa kuin moni terve enkä ole sen jälkeen flunssaakaan sairastunut, kun tajusin lisätä kortisonia. Flunssakierteeni kun johtui kortisonin puutteesta. Itselläni on todella suuri motivaatio pitää itseni jatkossakin kunnossa niin liikkumalla kuin syömällä mahdollisimman terveellisesti. Haluan voida kokonaisvaltaisesti hyvin. En myöskään ole lisääntymässä, joten äitiyslomia ja lapsen sairastelun vuoksi poissaoloja ei ole tulossa. Olen aina kertonut avoimesti elinsiirrosta, koska joudun työaikana ottamaan useamman pillerin enkä halua mennä ottamaan niitä salaa. Sekin on varmaan vaikuttanut työsuhteen jatkoon.

Unelmani olisi joskus saada palkallinen kesäloma. Sitten voisi lähteä pariksi viikoksi lappiin vaeltamaan. Myös kisoihin osallistuminen kirpaisisi vähemmän. Tähän mennessä olen joutunut ottamaan kisoja varten viikon palkatonta, joka tuntuu tilipussissa. Säästöjä onneksi löytyy ja tähän asti on myös sponsoreita löytynyt. On kuluttavaa olla kesät ilman taukoja töissä ja talvet menee töitä hakiessa. Työttömyyttä kun ei voi verrata lomaan. Koko ajan pitää olla valmiudessa mennä keikalle, jos sellainen siunaantuu, ettei tipu täysin työelämästä. Siinä myös passivoituu ja löytää itsestään uusia vaivoja, kun on aikaa niitä etsiä. Säännöllinen rytmi pitää virkeänä ja näkee muitakin kun puolison ja kissan päivän aikana. Yhtäkkiä sitä onkin tilanteessa, että on pakko lähteä kaupungille ihan vain siksi, että näkisi ihmisiä ja voisi sanoa pari sanaa myyjän kanssa. Säälittävää.

Anteeksi tämä valitusvirsi. Joskus vaan on pakko purkautua, jotta jaksaa taas jatkaa positiivisin mielin eteenpäin. Kai tämä tästä ja ehkä saan ennen 40-vuotissynttäreitä jo viettää sen palkallisen kesäloman. Olen optimistinen vielä sen suhteen. :) Kiitos ja anteeksi.

Parayleisurheilun SM-kisat Veikkolassa 12-13.8.

Nyt voi huokaista ja lakata jännittämästä. Kisat ovat ohi. Mutta tämä hymy naamalta ei ota laantuakseen, niin siistiä ja kivaa taas oli! Mikäs siinä ollessa, kun ympärillä on ihania ihmisiä, jotka stempaavat heikolla hetkella ja joiden kanssa on vain mielettömän hauskaa. :) Mutta aloitetaan alusta. 

Ennen kisoja. Kuva:Esko Sohlo

Eilen heräsin kolmen aikaan yöllä enkä enää saanut unta. Voi olla, että vähän torkuin, mutta ennen seitsemää nousin keittämään aamupuuroa ja valmistautumaan lähtöön. Löysimme perillekkin vain yhdellä harhaan ajamisella ja hyvissä ajoin olimme Veikkolan urheilukentällä. Samaan aikaan parkkipaikalle tuli muitakin elinsiirrokkaita ja hyvä fiilis oli taattu. :) Omaan starttiin oli vielä yli tunti aikaa, joten hyvin ehti ilmottautua ja vetää lämmittelyt. Yksi päivän kohokohdista oli, kun pääsimme fanikuvaan Henri Mannin kanssa. :D Fanituksen kohde vaikutti tosin hieman vaivaantuneelta, kun neljä innokasta naista tuli ympärille kuvaa varten. :P 

Fanikuva Henki Mannin kanssa. :D

Ensimmäisenä vuorossa oli 100 metrin juoksu. Olo ei ollut mitenkään kauhean lennokas ja jotenkin oli vaikea saada kisamoodia päälle. Jälkeenpäin tulin siihen tulokseen, että olisi pitänyt uskaltaa lämmitellä enemmän ja ottaa pari vetoa alle, mutta toki huono yökin vaikutti olotilaan. Lähdöstä en muista juuri mitään, ei siis mitään hajua, sainko hyvän lähdön. Juoksu tuntui tahmealta eikä kulkenut ollenkaan. Maaliin pääsin, mutta raskasta oli, vaikka paransin Malagasta 0,02 sekuntia. Aika oli nyt 17,86 sekuntia, mutta juoksusta jäi huono maku suuhun. Itkukin pääsi ja vannoin, etten juokse sataa metriä enää ikinä, että jätän sen homman niille, jotka osaavat ja joilla on lahjoja. Ihanat ystäväni lohduttivat ja paha mieli saatiin taltutettua. 

100m palkintojenjako. Kuva:Esko Sohlo

Seuraavaksi oli vuorossa kuulantyöntö, jossa olin omassa sarjassani ainoa osanottaja. Siispä kilpailin itseäni vastaan ja tavoitteeksi laitoin 8 metriä. Ensimmäinen työntö toi ihan hyvän pohjan, kun se ylsi 7.77metriin, hyvin lähelle omaa kisaennätystäni. Siitä seuraavat kolme työntöä eivät sitten niin pitkälle kantaneetkaan ja trendi oli laskeva. Kävin välissä moikkaamassa tukijoukkoja ja sain hyvän muistutuksen lantion käytöstä, työnsin taas perse pitkällä. Menin tekemään muiden työntäessä lantionherätystä sekä punnerruksia ja astuin viidennen kerran kehään. Tyhjensin pään ja annoin palaa. Näin, että nyt lensi aika pitkälle ja jäin jännityksellä odottamaan tulosta. Kun matkaksi ilmoitettiin 8.07 metriä, niin pääsi kyllä spontaani riemunkiljahdu ja hyppy, niin mahtavalta se tuntui! Paransin kisaennätystä 27senttiä ja omaa ennätystäkin 14 senttiä. Viimeinenkin työntö ylsi 8.03metriä ja kuittasi aamun pettymyksen täysin. Vaikka nousin palkintopallille yksin, niin otin siitä kaiken irti ja tuuletin kunnolla. Tiedän, ettei omassa ikäryhmässäni suomesta taida löytyä yli 8 metrin työntäjiä, joten todellakin oli tuuletuksen arvoinen asia. :D 

Kuula lentää. :P Kuva:Lotta Pukkila

Menimme vielä viestijoukkueen kanssa harjottelemaan viestikapulan vaihtoa ja katsoimme valmiiksi merkit radalle. Olen juossut viestin kaksi kertaa, mutta ollut aina aloittaja. Nyt olinkin ankkurin ominaisuudessa, niin piti harjoitella kapulan ottamista. Se sujui hyvin harjoituksissa ja siitä oli mukava lähteä porukalla vetämään pastaa napa täyteen. Yöksi menin yhden urheilijaystävän luokse ja saimme ihailla kunnon myrskyä. Rakastan ukonilmoja enkä ole ikinä nähnyt vastaavaa taivaan välkehdintää. 

Sunnuntai alkoi mukavasti hyvin nukutun yön jälkeen. Aamupalan jälkeen suuntasimme hakemaan yhden ihanaisen joukkoomme ja suuntasimme urheilukentälle. Jostain syystä jännitin nyt enemmän kuin Malagassa, vaikka ei ollut sinäänsä mitään jännitettävää. Ensimmäisenä lajina oli 200 metriä ja nyt otin kunnon lämmöt alle. Jouduin hokemaan lähtöpaikalla itselleni, että kaikki on hyvin, kaikki menee hyvin, jaksan maaliin asti. Jäi vähän kaivelemaan Malagasta, kun en jaksanut pitää vauhtia maaliin asti, vaikka viivan lopulta ylitinkin. Nyt täytyy sanoa, että olin hyvin tyytyväinen juoksuun. Maalissa oli kaiken antanut olo, mutta jaksoin juosta maaliin asti ja tekniikka piti ainakin eilistä paremmin. Ajaksi sain 38.61, joka on lähes sekunnin parempi kuin Malagassa. Hyvä minä! :) 

Team Pro! Meidän viestitytöt. :)

Viimeisenä lajina oli pikaviesti. Meitä siis oli yksi joukkue, mutta haluttiin juosta se ihan kokemuksen kannalta ja kyllä kannatti! Olin tosiaan itse ankkurina ja katselin, miten kapula vaihtoi omistajaa. Oma kapulanvaihtoni ei mennyt ihan putkeen, mutta koska en kuullut hep-huutoa, mutta kapula vaihtoi omistajaa vaihtoalueella ja pinkaisin juoksuun. Ja nyt täytyy sanoa, että oli elämäni paras juoksu. Pääsin hyvään flowhun ja tekniikka tuntui hyvältä. Oikeastaan tuntui, että jalat rullasivat kevyesti eteenpäin ja itse vain olin kyydissä. Jaksoin pitää asennon maaliin asti ja olen aika varma, että olisi voinut tulla jopa ennätys, jos olisi ollut henkilökohtainen kisa ja otettu aika. Niin hyvältä ja lennokkaalta meno tuntui. Vielä en ole nähnyt videota, mutta joku sanoi, että kannattelin lantiota hyvin ja että ei ole ikinä nähnyt juoksuani noin hyvänä. Ja siltä se tosiaan tuntuikin. Ja kultaa tuli! :D Jaettu kokemus tekee tuosta viestistä niin ainutlaatuisen, että onnekas olen, kun sain sen juosta. Kisat olivat nyt paketissa ja lukuisten kuvausten jälkeen lähdin naama messingillä ajelemaan kohti Tamperetta. :) 

Viikonlopun saldo. :)

Näissä kisoissa ei mitaleilla ole niin väliä, koska osanottajia omissa sarjoissa oli alle kolme, paitsi sadalla metrillä kolme. Tuli nyt kuitenkin 2 kultaa ja 2 hopeaa, mutta paljon enemmän painaa se, että tein omia ennätyksiä ja sain jakaa tämän viikonlopun mahtavien urheilijoiden kanssa ja seurata toisten onnistumisia. Olen niin onnellinen, kun moni teki omia ennätyksiään ja huippusuorituksia. Ja maalissa aina halataan ja toisia tuetaan ja stempataan jatkuvasti. Kaikkia jännittää kisat, vaikka kisaisi vain itseään vastaan. Ja itseään vastaanhan tässä kisataan. Sen kun aina muistaisi eikä vertaisi itseään muihin, ainakaan jatkuvasti. :)

Mistä pelot johtuvat?

Olen ollut ikäni rohkea pelkuri. Tällä tarkoitan sitä, että olen pelännyt todella monia, usein naurettaviakin asioita, mutta aina rohkeasti mennyt pelkoja päin ja uhmannut niitä. Itse tilanteista en ole nauttinut, mutta itsensä voittamisen tunne on kyllä hyvä. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että ainakin lähes kaikki pelkoni ovat hävinneet ja olen yrittänyt pohtia, mistä tämä kaikki voisi johtua. 

Pelot ovat siis yksi kerrallaan hävinneet sen jälkeen, kun sain uuden munuaisen. Ensimmäinen asia siirron jälkeen oli, johon kiinnitin huomiota, oli ajatapani. Olin ennen epävarma kuski, jolle ei tullut mieleenkään ohittaa maantiellä ketään. Jopa traktorin ohitus tuotti suurta ahdistusta ja jopa pelkoa. Ohitustilanteen jälkeen sydän hakkasi ja koko kroppa tärisi. Siirron jälkeen ajelin jälleen tuttua mäntsäläntietä, jolla en siis ikinä ole uskaltanut ohitella. Nyt kuitenkin painoin menemään lievää ylinopeutta eikä ollut mitään vaikeuksia ohitella rekkoja, jos ne tulivat 100km/h alueella tielleni. Toki tein tämän turvallisesti, mutta täysin määrätietoisesti ja pelottomasti. Tällöin ajattelin, että ehkä henkilö, jolta sain munuaisen, on ollut eläessään hurjapää. 

Ensimmäisenä kesänä siirron jälkeen tuli toinen yllätys. Olen kärsinyt pahasta hämähäkkifobiasta niin kauan kuin muistan. Hämähäkin nähdessäni olen kiljunut ja jos olen ollut yksin, olen hakenut kroppa täristen jotain kättä pidempää, jolla olen voinut listiä viattoman hämähäkin. Olen jopa herättänyt mieheni kuudelta aamulla, koska vessassani oli lukki enkä voinut mennä sinne. Jos joskus näin sisällä hämähäkin enkä saanut sitä tapettua, niin olin suorastaan vainoharhainen enkä uskaltanut astua lattialle, ennen kuin se oli eliminoitu. Mutta siirron jälkeinen kesä oli tosiaan erilainen. Menin mökillemme tekemään kevätsiivousta ja yhtä pöytää siirtäessäni löysin sen takaa kolme isohkoa hämähäkkiä. Paniikin sijaan otin hämähäkit yksi kerrallaan käteeni ja vein ulos. Jopa juttelin niille mukavia. Ja taas olin yhtä ihmeissäni, mitä on tapahtunut. Nyt ajattelin asian johtuvan hyljinnänestolääkkeistä, jotka ovat melkoista myrkkyä. Ajattelin, että ne ovat vaikuttaneet fobiakeskukseeni ja kadottaneen kammon. 

Korkeanpaikankammoni on ollut ainakin koko aikuisiän todella paha. Sitä tunnetta kropassa on vaikea kuvailla, joka on iskenyt korkeissa paikoissa. Ja siis omalla kohdallani nämä oireet iskivät päälle jo noustessani tikkaita pari askelmaa. Siis päässä on alkanut heittää kunnolla ja jalat menneen tönköiksi ja lyöneet jarrun päälle. Tästä olen kirjoittanut aikasemmin tekstissä minä vastaan korkean paikan kammo. Olen aina uhmannut tätä ja mennyt korkeisiin paikkohin, koska olen ajatellut sen poistavan kammon. Näin ei ole käynyt. Nyt kuitenkin on käynyt taas jotain perin kummallista. Lensimme Malagaan ja menimme siellä maailmanpyörään. Normaalisti jo sellaiseen meno pistää oireet päälle, mutta nyt pystyin nauttimaan täysin rinnoin maisemista tietoakaan mistään oireista. Sama toistui viikon aikana monta kertaa, kun menin paikkoihin, jotka ennen olisivat olleen hankalia. Tänä viikonloppuna olin maalaustalkoissa ja ilman ongelmia kiipesin tikkaita pitkin ylös ja maalasin seinän yläosaa. Eikä tuntunut pätkääkään pahalta. Tämän olen ajatellut johtuvan lentämisestä. Jokin siinä nousun ja laskun aikana on mennyt aivoissani vinksalleen ja myös tämä kammo on kadonnut. 

Viikonloppuna törmäsin kuitenkin mielenkiintoiseen asiaan ja saattaa olla, että teoriani menevät ainakin osin uusiksi. Nimittäin kiinalaisen lääketieteen mukaan pelko asuu munuasissa. Jos siis joudut elämään jatkuvassa pelossa, alkavat munuaiset oireilla. Joten miksi se ei toimisi myös toisinpäin? Kun munuaiset eivät toimi, pelot saavat sinusta vallan. Mielestäni nämä edellä mainitut pelot eivät hallinneet lapsena, ne pahentuivat aikuisiällä huomattavasti. En tiedä, koska munuaiseni alkoivat käydä vajaalla, mutta parikymppisenä ne olivat jo melko heikossa hapessa. Tällä hetkellä tilanne on parempi kuin varmaan ikinä aikuisiällä on ollut, vaikka vajaatoimintaa edelleenkin on. Olen siis tullut siihen johtopäätökseen, että toimiva munuainen on auttanut pelkojen kanssa, koska mitään erityistä en ole tehnyt sen eteen, että en esimerkiksi pelkäisi hämähäkkejä. Nyt olen niiden ystävä, vaikka en niitä sisälle edelleenkään halua. Olisi mielenkiintoista kuulla, onko muilla munuaissiirron saaneilla vastaavia kokemuksia vai olenko ihan hakoteillä teoriani kanssa. :D Joka tapauksessa, enää pelko ei rajoita elämääni. Jopa esiintymiskammo on lähtenyt kävelemään eikä ole takaisin tullut.

Kauneus, mitä se on?

Tässä taannoin kävimme työporukalla keskustelua plastiikkakirurgiasta. Eräs kollega on ollut aiemmin vuosia töissä yksityisellä klinikalla, joten erilaisia näkemyksiä löytyi. Mielestäni plastiikkakirurgialle on paikkansa, mutta sen ei pitäisi olla ratkaisu itsetunto-ongelmiin. Ja monelle siitä tulee lopulta kierre, jota on vaikea katkaista, kun lähtee yhtä "vikaa" korjaamaan. Pian niitä onkin jo koko liuta ja lopputuloksen näkee valitettavasti varsinkin monien julkisuuden henkilöiden esimerkistä. Eikä se ole mairitteleva.

Itse voin rehellisesti sanoa, että en mieti peilin ulkopuolella ulkonäköäni, en ole miettinyt koskaan. Vaikka kiroisin peilin edessä kaksoisleukaa tai mustia silmänalusia kuinka paljon, niin unohdan asian välittömästi, kun siirryn pois peilin edestä. Olen yrittänyt opetella vilkaisemaan peiliin ennen kotia lähtöä, koska joskus on ollut hammastahnaa suunpielissä tai muuta vastaavaa ja huomannut asian vasta kotiin tullessa...

Olen saanut kuulla lapsena ja nuorena ulkonäöstäni paljon kommentteja ja hyvin harva on ollut kehuva. Ala-asteelta jäi lämpimänä muistona mieleen, kun eräs luokan tyttö katsoi kulmakarvojani ja kadehti, kun niitä ei tarvitse meikata, näyttävät hyvältä muutenkin. Muuten sitten olenkin  ollut liian laiha tai läski, pitkä tai lyhyt tai sitten vain vääränlaiset hiukset. Rimppakinttu-kommetti on vaikuttanut kehokuvaani kaikista eniten.

Itsetuntoni oli nuorempana hyvin heikko ja olen tullut pitkän tien tähän päivään, jolloin olen kaikkine virheineni tyytyväinen itseeni. Olin ehkä 24-vuotias, kun umpilisäkkeeni poistettiin. Olin kärsinyt ruokahaluttomuudesta silloin pitkään ja olin todella laiha tahtomattani. Siksi satutti, kun lääkäri tokaisi inhoten, miten voit olla noin laiha. Itkin myös rumaa arpea, joka pilasi kehoni. Silloin ajattelin, että ulkonäkö on ainoa hyvä asia minussa ja nyt sekin vietiin. Siitä kuitenkin alkoi itsensä hyväksyminen ja itsetunnon rakentaminen muiden seikkojen kuin ulkonäön varaan. Kävin myös terapiassa, jossa en kyllä ulkonnäöstä tainnut juuri puhua.

Vuonna 2012 olin päässyt jo niin pitkälle, ettei dialyysikatetrin asentaminen vatsaani aiheuttanut mitään kriisiä. Kylvin siitä puolen metrin kumiletkusta huumoria ja ajattelin sen olevan nyt osa minua, elämänlanka. Kävin sen kanssa normaalisti suihkussa kuntosalilla ja käytin tiukkoja toppeja, joiden läpi se näkyi. Myöhemmin vatsaani kehittyi greipin kokoinen haavatyrä, joka oli kaikkea muuta kuin kaunis, mutta sekään ei aiheuttanut ulkonäkökriisiä. Se korjattiin noin vuoden kuluttua verkolla, joka laitettiin lihaksen ja läskin väliin omasta toivomuksesta sillä seurauksella, että mahassani on ikuinen läskilisäkepallo. Se ei kuitenkaan ole ollut este kulkea bikineissä, niinkuin ei muutkaan arvet. Ne kertovat elämästä ja  ilman arpiani olisin kuollut.

Elinsiirron jälkeen annetaan isot määrät kortisonia, joka omalla kohdallani turvotti kasvot tunnistamattomaksi. Tiesin, että niin tulee käymään ja suhtauduin asiaan huumorilla. Edelleen omistan vähän kortisonipöhöä naamassa, mutta mitäpä siitä. Olihan se hauskaa, kun vanhat työkaverit eivät enää tunnistaneet töissä. :D Nämä kaikki kokemukset ovat opettaneet, että kauneus on katoavaista eikä kaikkiin asioihin voi vaikuttaa. Jos rakentaa identiteettinsä ulkonäön varaan, on aika heikoilla vesillä. Itse en käsittele kuviani, koska haluan omalta osaltani helpottaa ehkä jonkun ulkonäköpaineita realistisilla kuvilla. Ne eivät ehkä ole kauniita, mutta ainakin ne ovat aitoja, niinkuin minäkin. Miksi haluaisin esittää netissä muuta kuin mitä olen? Haluan, että ihmisest tunnistavat minut kuvista.

Itselläni on monenlaisia kauneusvirheitä, kuten maksaläiskiä naamassa ja kroonisesti tummat silmänaluset. Hoidan kauneuttani lähinnä pitämällä ihon hyvässä kunnossa ja kosteana. Paras kauneusniksini onkin uteliaisuutta ja elämänjanoa tuikkivat silmät, säteilevät hymy ja hyvä ryhti. Mieluummin haluan ihmisten muistavan minut hymystä, kuin hyvästä perseestä. Pienet kauneusvirheet tekevät ihmisistä mielenkiintoisia ja usein muissa ihmisissä juuri nämä asiat ovat niitä, jotka ovat niitä kauniita. Täydellisyys ei ole järin mielenkiintoista ja persoona on se, joka jää mieleen ja tekee meistä juuri meidät, täydellisen epätäydellisinä.

Kisareissu pakettiin

Lauantai24.6 Lähtö kotoa

Lauantaina koitti vihdoin se päivä, kun reissu sai alkaa. Aamulla oli edessä vielä viimeiset treenit, kun menin avokkini kanssa Hervannan urheilukentälle ottamaan viimeiset lähdöt ja kuulantyönnöt. Aloitin kuulalla ottamalla pari lämmittelytyöntöä, jonka jälkeen kuvitellun kisan. Tässä vaiheessa olin vielä siinä uskossa, että 8 parasta saa 6 työntöä, joten otin sen mukaan työnnöt. Ensimmäiset lensivät vain jonkin verran yli seiskan viivan, kunnes muistin Hippokisoista vuoden takaa, että joku punnersi työntöjen välissä. Niinpä otin kolme terävää punnerrusta ja vähän paikallaan juoksua ja ei muuta kuin rinkiin. Yllätys olikin melkoinen, kun työntö ylsi omaan ennätykseeni, 7,77metriin. Niinpä sain itselleni uuden rutiinin ainakin kisoihin. Juoksua otin pari kiihdytystä ja vähän murtunut jalkapöytä itsestään ilmoitteli. Siitä sitten kotiin syömään ja lähtö kohti Vantaata, jonne menimme hotelliin yöksi.

Viimeinen juoksuveto suomessa

Sunnuntai 25.6 Hei me lennetään!

Rupesin edellisenä iltana nukkumaan ajoissa, mutta heräsin sitten puolen yön aikaan enkä saanut enää unta. Päässä ei oikein pyörinyt mitään, mutta kai sitä sitten alitajuisesti jännitti. Kolmen aikaan oli herätys ja aamupalan kautta taksilla lentokentälle. Siellä sitten näkikin ensimmäisiä tuttuja ja saatiin onneksi miehen kanssa lähtöselvityksessä vierekkäiset paikat ja itse sain ikkunapaikan. :D Sitten seurasi osuus, jota olin jännittänyt paljon, nimittäin turvatarkastus. Pelkäsin, että lääkkeeni takavarikoidaan, mutta eipä niitä kiinnostanut muu kuin että onko nesteitä. Siitä sitten kakkosaamupalalle odottelemaan lennon lähtöä.

Lentokentällä lähtöä odotellessa :)

Lentokoneessa yllätyin sen ahtaudesta. Tykkäsin nousuvaiheesta. Puuduttavaahan siellä kököttäminen oli eikä kehdannut jaloitellakaan kuin kerran, kun oli siellä ikkunapaikalla. Sääkin oli pilvinen suuren osan matkasta, niin näkyi vain valkoista hattaraa alapuolella. Lasku oli tasainen ja laukutkin löysi perille. :) Malagan päässä oli sitten vähän epäselvää, mistä bussi hotellille lähtee, mutta lopulta kaikki pääsivät hotellille ja lämpöä piisasi. Ehdittiin käydä hattu-ostoksilla ennen avajaisseremoniaa. Myös Malagan ominaishaju, viemäri, tuli nopeasti tutuksi. :D

Espanja koneesta katsottuna

Lähdimme koko joukkueen voimin ensimmäisen palaverin jälkeen kävelemään hotellilta kohti härkätaisteluareenaa, jossa avajaiset järjestettiin. Paikan käyttötarkoitusta en hyväksy, mutta kyllähän se näyttävä rakennelma on. Avajaiset alkoivat espanjalaiseen tyyliin myöhässä. Olimme lippukulkueessa aika alkupäässä ja pääsimme seuraamaan muiden maiden joukkueita. Itse sain kunnian kantaa Suomen lippu ja ylpeänä sitä kannoinkin. Kannattajat varastettiin etukäteen areenalle yleisöksi. Kulkueita seurasi hienoja esityksiä, joissa oli modernia tanssia ja jopa yksi hevonen mukana. Puheet kuitenkin kestivät aivan liian kauan ja coctail-tilaisuus alkoi aika reilusti myöhässä. Meinasin jo pariin otteeseen luovuttaa, mutta kannatti odottaa, koska ruoka oli oikeasti hyvää ja sitä oli riittävästi. Alkoholiakin olisi saanut juoda mielin määrin, mutta itse en siihen koskenut vielä tässä vaiheessa viikkoa. :P Väsyneenä, mutta onnellisena nukkumaan vuorokauden valvomisen jälkeen.

Lähes koko Suomen joukkue

Yksi avajaisesityksistä

Härkätaisteluareena

Maanantai 26.6 Loma, loma, loma!!!

Alkuviikosta ei itselläni ollut mitään ohjelmaa, paitsi tietenkin iltaisin joukkuepalaveri. Tutustuimme ihanassa lämmössä lähialueisiin palmuja ihaillen. Onneksi meri oli lähellä, niin tuli myös raikasta tuulenvirettä helpottamaan hellettä. Alku meni ihan hyvin ja kävimme syömässä paikallisessa ravintolassa, itse otin turvallisen pasta-annoksen. Yritin sönköttää jotain espanjaksi, mutta en tullut ymmärretyksi, joten englanti ja elekieli toimivat paremmin sillä kertaa. :P Siitä sitten ajattelimme lähteä käymään maailmanpyörässä, joka sijaitsi ihan satamarannassa. Matkalla sinne ihailin hevosia siihen malliin, että unohdin katsoa, mihin astun. Niinpä onnistuin kompuroimaan ja telomaan vasemman nilkan, joka on vieläkin vähän kipeä kävellessä. Siitä piti kuitenkin klinkata maailmanpyörään ennen kuin lähdettiin hotellille vähän teippailemaan ja ottamaan särkylääkettä. Maailmanpyörästä oli kyllä upeat näkymät. Vuoristoa lähes joka suunnassa ja tietenkin meri. Kaikista jännintä oli huomata, ettei päässä heittänyt yhtään tai jalat lyönyt veteläksi. Jostain kumman syystä korkeanpaikankammosta ei ollut enää tietoakaan.

Maailmanpyörä taustalla

Maailmanpyörässä telotun jalan kanssa

Omatekemäni teippaukset toimivat hyvin, sillä pystyin kävelemään vielä päivän aikana ympäriinsä. Meillä oli kuitenkin onneksi matkassa myös oma fysioterapeutti, jonka hälyytin paikalla tekemään oikeat teippaukset. Opin paljon kinesioteippauksesta, esimerkiksi sen, että kannattaa pyytää ammattilaista teippailemaan. Sain jykevät teipit nilkkaan ja ohjeen pitää jäitä siinä kolmesti päivässä. Teippien vaihto sovittiin torstai-illalle, kun perjaintaina olisi edessä juoksua ja kuulaa. Olen kiitollinen tästä palvelusta, koska ilman teippejä olisi omat kisat saattaneet jäädä kokonaan väliin. Päivä päättyi illalliseen hotellilla ja joukkuepalaveriin. Myös ensimmäisille mitalisteille pääsi taputtamaan. :)

Teipattu jalka

Tiistai 27.6 Tutustumista paikalliseen bussiliikenteeseen

Tähän mennessä olimme oppineet jo sen verran, että kuuminta oli klo 16 eteenpäin. Päätimme siis lähteä heti aamupalan jälkeen käymään linnakkeen raunioilla. Sinne olisi päässyt kätevästi kävellen, mutta päätin säästää jalkojani ja menimme ylös bussilla. Bussi tuli pysäkille minuutilleen aikataulussa ja oli hyvin ilmastoitu. Bussiliikenne muutenkin näytti olevan vilkasta ja toimivaa. Bussi kierteli vähän ennen ylösmenemistä ja samalla näki vähän taas uusia maisemia. Olin vähän pettynyt, koska linnakkeeseen ei päässyt sisään. Sen sijaan muurien päällä pääsi kävelemään ja muutenkin kiipeämään väijytystorneihin maisemia ihailemaan. Kävimme myös kahvilassa siellä, jossa oli taivaallista, tuorepuristettua appelsiinimehua. Sen voimin lähdimme laskeutumaan alaspäin kohti toista rauniota, jonka sisäänpääsyyn sai ostaa samalla. Matka meni nopeasti, mutta alkuun oli vähän vaikeuksia löytää sisäänkäyntiä alhaalla olevalle rauniolle.

Linnoitus

Raunioilla mehulla

Vähän linnoitusta

Toivomusamme

Lopulta löysimme sisäänkäynnin ja etsimme sopivan paikan lounassämpylöiden nauttimiseen. Siellä oli ihan hienoa, mutta ehkä itse olisin kaivannut pääsyä vankityrmiin tai muihin synkkiin paikkoihin. Nyt pääsi hienoksi laitettuun puutarhaan, jossa oli erilaisia suihkulähteitä ja taas muurin päälle tallustelemaan. Ihan mukavaa sekin toki oli, ei siinä mitään. Olen vain jostain syystä kiinnostunut linnojen ja raunioiden synkimmistä paikoista. :D Kävimme vielä palmujen katveessa kävelemässä ja löysimme aivan parhaan paikan. Leikkipaikan yhteydessä oli pieni baari, josta sai myös aivan ihania hedelmäfruitieita. Siellä kaikki tehtiin tuoreista hedelmistä ja laitettiin vielä coctailsateenvarjo ja koristelut drinkkiin. :D Kaikeksi onneksi paikka oli vielä ihan hotellimme vieressä.

Herkullinen fruitie

Keskiviikko 28.6 Viimeistelytreeniä ja kisapaikan stekkaus

Virallisesti yleisurheilun harjoittelupäivä oli torstai, mutta menimme kentälle jo keskiviikkona, jotta voi vielä viimeiset viimeistelyt vedellä. Päätimme taas kokeilla vähän paikallista meininkiä ja kävelimme lähimmälle metro-asemalle. Malagassa on kaksi metrolinjaa, joten kulkeminen oli aika helppoa. Varsinkin, kun yleisurheilustadioni sijaitsi toisen linjan päätepysäkin vieressä. Metrot olivat uudenkarheat eikä ruuhkaa ollut ollenkaan. Vaunuja ei ollut montaa eikä ne ollut kovin pitkiä. Myös istumapaikkoja oli aika vähän, kun on tottunut Helsingin metroon. Mutta homma toimi. Löysimme myös hyvin yleisurheilustadionin ja sen sisäänkäynninkin, josta pääsi kentälle. Itse kentällä oli jo aamusta todella kuuma, vaikka mereltä tuulikin. Onneksi katsomon alla oli sisällä juoksurata, jonne sai mennä ottamaan vetoja. Siellä oli paljon muitakin meikäläisiä eri maista treenaamassa. Itse otin vain lämmittelyn ja kaksi kiihdytystä. Harmikseni paikalla ei ollut lähtötelineitä, joten niitä en ehtinyt enää harjoittelemaan ennen kisoja.

Treenit alkamassa

Kuulan kuivaharjoittelu

Tähän asti en oikein ollut edes tajunnut, että sitä on tultu oikeasti kisaamaan, mutta nyt se alkoi vihdoin konkretisoitua. Näki muita urheilijoita ja pääsi itsekin vetämään piikkarit jalkaan. Kuulaa en päässyt  kuin kuivaharjoittelemaan, mutta oli sekin tyhjää parempi. Menimme samalla reissulla katsomaan Suomen edustajia uimastadionille, jossa sai taas ihmetellä kisojen järjestelyitä. Emme löytäneet lähistöltä yhtäkään mainosta kisoista, saati opasteita, mihin yleisö menee kannustamaan. Kiersimme kaikki väärät paikat ennen kuin lopulta löysimme katsomon. Saimmekin todistaa kulta- ja pronssiuinteja. Hyvä meidän tyypit! :) Loppupäivä kuluikin sitten huilien ja ympäriinsä tallustaen.

Kisastadioni

Torstai 29.6 Ravintolatilaus espanjaksi

Valmistauduin tähän reissuun opiskelemalla Duo lingo-kännykkäsovelluksella espanjaa. Tosin viimeiset neljä viikkoa ennen matkaa into lopahti ja vilkaisin sovellusta vain satunnaisesti. Otin tavoitteeksi, että osaan tilata ravintolassa ruuan ja nyt sain vihdoin tehdä sen! Tilasin ateriat neljälle oikein sujuvalla espanjalla. Itsekin hämmästyin. Olisi tosin pitänyt viedä homma vähän pidemmälle ja opetella myös laskun pyytäminen. :P Mutta saimme kaikki mitä halusimme ja lopulta laskunkin. :D Tämä tapahtui turistialueen ulkopuolella, jossa ei englantia sitten enää juuri ollenkaan puhuttukkaan. Kerran minä, jolla on aina ollut englanti 5 ja ruotsikin meni ammattikorkeassa 2 läpi tukiopetuksen ja valmentavien turvin, sain olla se kielitaitoisin! :D Oli kyllä aika mahtava fiilis. Ja kyllä englantikin alkoi taipua paljon paremmin, kun sitä joutui käyttämään. Nyt uskon, että kyllä sitä oppii, kun on pakko. En olekaan niin luupää kuin olen kuvitellut. Koulun opetusmetodit vain eivät toimi omalla kohdallani ollenkaan, sen sijaan kännykkäsovellus toimii. :D

Päivä huipentui vierailuun katetraalissa, jonka rakentaminen oli aloitettu jo kauan sitten, mutta se oli jäänyt vähän kesken. Oli mykistävää, miten suurta kaikki oli siellä sisällä. Tunsi itsensä hyvin pieneksi. Ja yllättävää, miten raakoja tauluja siellä oli seinät täynnä. Yhdessäkin oli katkaistu ihmiseltä pää, joka oli vieressä maassa. Kaikki oli koristeellista ja paljon kullattuja juttuja. Olisi ollut hauska käydä kellotornissa, mutta se ei ollut yleisölle auki. Asuukohan sielläkin Quasimodo tai vastaava? :P

Katetraali hoellin katolta

Katetraalia sisältä

Illalla käytiin vielä läpi seuraavan päivän aikataulut. Jotenkin uskomatonta, että edes edellisenä iltana ei ollut vielä kaikki tiedot vahvistettuja ja muutoksiin piti varautua. No, rento kulttuuri, pitää yrittää ymmärtää. :P Ja toisaalta, kaikki aikataulut nyt olivat vain suuntaa antavia, joten mihinkä niitä tarvitsee. Ei kai urheilijan tarvitse tietää edellisenä päivänä, monelta omat lajit alkavat. :D

Katetraali

30.6 Ensimmäinen kisapäivä

Aamu alkoi rauhallisesti, koska aikataulun mukaan ensimmäinen 100 metrin juoksuni alkaisi vasta klo 11.00. Tosin jo aamulla oli tullut viestiä kisapaikalta, että aikataulut ovat myöhässä tunnin verran. :D Suuntasimme taksilla kisapaikalla kuitenkin hyvissä ajoin saadaksemme tietää, että lähtö on ainakin 1h ja 20 minuuttia myöhässä. Lopulta pari tuntia taisi startti olla jäljessä aikataulusta. Päivä oli muutenkin aikamoinen farssi järjestelyjen puolesta.

Menossa stadionille

Pääsin lopulta juoksemaan semifinaalin joskus klo 13. Viimeiseen asti oli epäselvää, olenko enimmäisessä vai toisessa startissa. Lopulta kutsuttiin radalle ja sain asetella rauhassa telineet. Meinasin lähteä juoksemaan lippis päässä, mutta onneksi joukkueen johtaja oli skarppina. :P Startti sujui ihan hyvin ja olin juoksuuni tyytyväinen. Ottaen huomioon, että vauhtikestävyyttä tai vauhtia en ole päässyt harjoittelemaan ollenkaan ennen kisoja jalkapöydän murtuman takia, niin hyvin meni. Aika oli 17,88 sekuntia eli inasen hitaampi kuin vuosi sitten, mutta oikeastaan odotin vielä huonompaa aikaa. Jostain kumman syystä kuitenkaan kukaan ei osannut sanoa, pääsinkö finaaliin. Olin eräni neljäs, mutta finaaliin mentiin vain aikojen perusteella. Siitä sitten tankkaamaan ja valmistautumaan kuulakisaan. Fiilis oli kuitenkin hyvä kaikesta epäselvyydestä huolimatta. :)

Kisapaikka

100 metrin startti

Kuulantyönnön piti alkaa klo 15, mutta kukaan ei osannut siihen aikaan vielä sanoa, että koska paikalle pitää mennä. Siellä oli kesken miesten kisa, joten taas odoteltiin epätietoisuudessa. Lopulta klo 16.20 tuli käsky kuulapaikalle ja sinne sitten porukka kokoontui. Meitä oli siellä kerralla aika monta, koska oli kaksi ikäryhmää yhtä aikaa työntämässä. Suhteellisen nopeasti alkoi nimenhuuto, jota ennen oli saanut ottaa harjoitustyöntöjä. Itse kisa alkoi varmaan pari tuntia myöhässä. Odotin rauhassa vuoroani ja kuuntelin muiden tuloksia. Vihdoin tuli oma vuoro ja olo oli ihmeen rento ja mukava. Ajattelin ottaa rennon ja varman työnnön alkuun, jotta saa tuloksen. Olin ihan tyytyväinen, kun kuulin tuloksen olevan 7,18 metriä. Sitten tultiinkin ilmoittamaan, että pääsin finaaliin ja pitäisi nyt mennä jouksemaan 100 metriä. Ei siinä muuta kuin piikkarit mukaan ja juoksurataa kohti.

100 metrin finaali takana ja kenkien vaihto kuulakenkiin

Tämä juttu olikin aika farssi, koska ensin juostiin lasten ja nuorten juoksut. Sen jälkeen olisi pitänyt olla ikäryhmäni finaali, niin väliin otettiin jostain käsittämättömästä syystä 60-69v naisten jouksu. Meitä oli useampi kuulantyöntäjä hälyytettynä juoksupaikalle ihan turhaan tuntia liian aikaisin. Olisimme hyvin ehtineet työntää kaksi viimeistä työntöä, mutta minkäs teet. Lopulta pääsimme juoksemaan ja sain taas tasooni nähden ihan hyvän juoksun. Aika taisi olla 17,92 sekuntia tai jotain ja olen siihen tyytyväinen. Siinä kohtaa en olisi kyllä kovempaa päässyt. Kun pääsin maaliin, hoputettiin jo kuulapaikalle. Luulin, että on kauhea kiire enkä pitänyt kunnon palautustaukoa ennen toista työntöäni. Tulos oli ihan kelpo 7,50 metriä. Menin vielä listasta tarkistamaan, että kuulin oikein ja yllätys olikin melkoinen, kun huomasin kuulleeni ensimmäisen tuloksen vähän väärin, se olikin 7,80 metriä. Tässä vaiheessa kävin läpi koko listan ja huomasin olevani toinen. Siitä kyllä riemu repesi ja juoksin kertomaan tästä kannattajilleni. Oli ihan käsittämätöntä, että olin voittamassa mitalin MM-kisoissa! Kuitenkin kuulankin treenaamisessa tuli keväällä parin kuukauden tauko enkä ehtinyt ennen kisoja tekemään kuin viimeistelytreenejä. Pakittamisestakiin jouduin tauon vuoksi luopumaan, kun tekniikka ei ollut tarpeeksi varma. Yritin kuitenkin rauhoittua hetkeksi istumaan, jotta saisin viimeisestä työnnöstä kaiken irti. Tein vielä pari punnerrusta, josta järjestäjät kuittailivat. Viimeinen työntö oli 7,80metriä eli ei parannusta, mutta ei huononnustakaan. Pysyin tuskin pöksyissäni, kun hopea varmistui. Viime vuoden totaalinen epäonnistuminen EM-kisoissa saa nyt jäädä taakse ja on tällä kuitattu. Tein nimittäin samalla oman virallisen ennätykseni. Vähän jäi kipinää saada vielä parempia tuloksia, koska taidan olla kuulassa ihan hyvä. :P

Kuulapaikalla

Kuulapaikalla

Vaihdoin kengät ja juoksin kisajoukkueeni luokse. Matkalla onnittelin voittajaa, joka työnsi kunnioitettavat 7,95metriä. Hihkuin kaikille, että voitin hopeaa kuulassa! Paljon tuli halauksia ja onnitteluita ja jopa sanottiin, että hopeani oli päivän sykähdyttävin asia, vaikka moni muukin voitti mitaleja. Voitin kuitenkin aika liudan ihmisiä ja olen todella tyytyväinen. Aloimme tässä vaiheessa valmistautua viestiin joukkueemme kanssa. Kävimme läpi kapulan vaihtoa ja paikkoja, joissa odotamme vaihtoa. Viesti on ehkä siisteintä, mitä on, kun siinä ollaan porukassa ja jaetaan kaikki fiilikset. Lähdin nyt viestiinkin ensimmäistä kertaa telineistä, vaikka alkuun epäröin. Startti meni kuitenkin ihan hyvin ja samoin vaihto. Emme pärjänneet, koska paikalla oli vain niin paljon kovempia joukkueita. Kuitenkin olimme tyytyväisiä omaan suoritukseemme ja kokonaisaika oli jotain 1,06 minuuttia. Ja hauskaa oli, se on pääasia. Tähän oli hyvä lopettaa pitkäksi venynyt päivä, jonka tietenkin kruunasi mitalien jako. On nämä kisat vain niin mahtavia kokemuksia. :) Ja kyllähän sitä porukka on yrittänyt houkutella Sardiniaan ensi kesänä EM-kisoihin viestijoukkueeseen.... Aika näyttää, vielä en ainakaan ole luvannut lähteä. :P

Viestistartti

Tuore mitalisti

Lauantai 1.7. Viimeinen kisapäivä

Lauantaikin alkoi verkkaisesti rauhassa aamupalaa nauttien. Itsellä oli enää jäljellä 200 metrin juoksu joskus kolmen jälkeen, joten kiire ollut. Menimme kuitenkin yhdentoista aikaan seuraamaan muiden kisoja. Näissä kisoissa parasta on ilmapiiri. Kaikki kannustavat toisiaan ja yleisö on hyvin mukana. Etenkin ne viimeiset, jotka sinnikkäästi tulevat maaliin, saavat kunnon kannustusta. Kisoissa nähtiin todellisia urheilusuorituksia ja paikalla oli paljon todella atleettisia urheilijoita. Sitten oli meikäläisiä, jotka ovat keksineet urheilun kolmekymppisenä eikä pysty niin sykähdyttäviin urheilusuorituksiin, mutta ovat paikalla silti ihan vain siitä ilosta, että pystyy ylipäätään liikkumaan. Jokainen paikalla ollut on kuitenkin saanut uuden mahdollisuuden elinsiirron myötä ja moni ei ole pystynyt harrastamaan mitään liikuntaa ennen uutta elintä. Liikutuin tähän ajatukseen useamman kerran kisojen aikana. Tosin itsekin joskus haluaisin kuulua niihin, jotka pystyvät oikeasti koviin tuloksiin, mutta aika näyttää. :)

200 metrin jälkeen meidän jengi

Päivä meni nopeasti jännittäessä muiden puolesta ja kannustamalla kisaajia. Lopulta oma juoksuni alkoi melkein ajallaan ja menin valmistautumaan. Tavoitteeksi otin sen, että pääsen maaliin ja maalissa olen niin kaikkeni antanut, että jalat eivät kanna. Tavoite toteutui. Ajaksi tuli 39,53 sekuntia, johon taas tässä tilanteessa olen tyytyväinen, vaikka se on tammikuuta vähän huonompi. Olin neljäs ja jalkoihin löi hapot noin 10 metriä ennen maalia. Meinasin kaatua, mutta kuulin yleisön kannustuksen ja sisulla painoin maaliviivan yli. Sain itseni radan sivuun, mutta ei ne jalat juuri pidemmälle kantaneet. Olin siis tyytyväinen. :D Jäin odottamaan maaliin vielä kaksi kilpasisartani, joista ensimmäinen voitti huikealla juoksulla hopeaa ja niin ikään jalat pettivät maaliviivan jälkeen. Sitä on kyllä niin onnellinen toisen puolesta, kun saa onnistuneen juoksun. Kolmas leidi juoksi odotetusti kultaa. :) Se täytyy kyllä sanoa, että 200 metriä on aivan kamala matka, mutta samalla rakastan sitä. Se vain on jotenkin ihanan kamalaa, kun jalat saa ihan tönköiksi ja hapoille. Tietää antaneensa kaikkensa ja se on tärkeintä. Kaiken kaikkian mahtavat kisat, mahtava joukkue, upea tiimi mukana ja itse en olisi selvinnyt ilman joukkueenjohtajia, jotka aika sekavassa tilanteessa hoito homman kotiin ja urheilijat saivat keskittyä omiin suorituksiin. Kiitos kaikille aivan fantastisesta kokemuksesta ja seurasta! Ja ennen kaikkei elämyksistä, joita muiden suorituksista sai ja upeasta mitalisaldosta, joka oli 38 tai jotain. :D Meitä oli 40 urheilijaa, joten keskimäärin lähes jokainen sai mitalin. Toki meillä oli muutama, jotka rohmusivat itselleen useamman. :D

Gaalalook

Päivä päättyi gaalailtaan ja ensimmäistä kertaa koko reissulla meikkasin ja laittauduin hienoksi. Pukeuduin pinkkiin mustien asusteiden kanssa. Pääsimme hotellilta bussilla juhlapaikalle ja täytyy kyllä sanoa, että oli ihan hienoksi paikka laitettu. Paikka oli iso ja olihan sinne tulossakin noin 2000 ihmistä. Pöydät oli jaettu maittain ja löysimme nopeasti Suomen pöydät. Ruoka tuli yllättävän nopeasti ja varsinkin alkupala teki vaikutuksen. Tarjoilijoita oli todella vähän suhteessa ihmismäärään ja meidän pöytä sai odottaa alkoholitarjoilua melko kauan. Itsekin maistoin viinejä, mutta maistamiseksi se jäi. Jälkiruoka oli äklönmakeaa ja siitä tuli huono olo. Tosin voi johtua myös siitä, että olin ennen sitä ollut pari kuukautta ilman jälkiruokia ja herkkuja, sitten oli pakko vetää överit. Niinpä lähdimme pois heti ruuan jälkeen, kun oloni oli niin huono ja väsynyt. Reissu alkoi olla paketissa ja lopullinen fiilis oli todella hyvä. Taas sai paljon ikimuistoisia hetkiä muisteltavaksi myöhemmin. :)

Gaalaillallinen