Miten elämäntilanne vaikuttaa treeniin?

Tämä vuosi on ollut vaiherikas. On tapahtunut paljon asioita, niin hyviä kuin pahoja. Olenkin päässyt aitiopaikalta seuraamaan, miten tämä kaikki vaikuttaa omaan treeninkulkuun. Nyt kun vuosi on lopuillaan, on hyvä tehdä pieni kokonaiskatsaus. 

Alkuvuoden raikas pakkassää.

Alkuvuodesta elämäntilanteeni oli vakaa. Oli mukava kokopäivätyö ja treenit kulkivat kivasti siinä rinnalla. Elämä oli säännöllistä. Tammi-helmikuussa oli parit hallikisat, joihin en kumpaankaan ollut tyytyväinen. En vain saanut kropastani irti sitä potentiaalia, joka siellä piili. Kun yltää kohtuuhyvään tulokseen keitetyn spagetin tuntuisella kropalla, niin mihin olisikaan pystynyt, jos olisi sattunut hyvä vire. Tein varsinkin jälkimmäisissä kisoissa sen virheen, että heräsin vain pari tuntia ennen kisoja eikä kroppa ehtinyt hereille, kun olisi pitänyt saada räjähtävä suoritus. Harmitus oli suuri, kun tipuin kolmelta viimeiseltä kierrokselta niukasti ja jäin viimeistä edelliseksi. Mutta tästä taas oppi, että pitää herätä aikaisemmin kisapäivänä. 

Kevään harjoitukset alkoivat lupaavasti.

Kevät rullasi mukavasti, vaikka siihen kuului haasteita niin terveyden, ihmissuhteiden kuin työn suhteen. Jouduin miettimään, millaista työtä oikeasti pystyn tekemään ja heittäytymään keikkalaiseksi. Tämä myös vapautti voimavaroja treeneihin ja aloin saada omaa tasoa ylemmäksi. Voimatasot nousivat omiin ennätyslukemiin keväällä ja kesäkuussa paukutin henkilökohtaisia ennätyksiä kuulatreeneissä ja kisoissa. Tässä vaiheessa elämä kukoisti. Perhe tuntui pitkästä aikaa yhtenäiseltä eikä ihmissuhteissa ollut draamaa. Oli mukavaa viettää aikaa sukulaisten kanssa ja nauttia kesästä. 

Kiekkotekniikka alkoi hioutua.

Mutta sitten. Juhannuksen jälkeen alkoi alamäki. En onnistunut harjoituksissa, kisoissa enkä salilla. Olo oli voimaton ja lajeihini tarvittava terävyys loisti poissaolollaan. Mikä sen sitten aiheutti? Ainakin kuuma kesä oli varmasti osasyyllinen tähän. Mutta mielen vaikutus oli varmasti vielä isompi. Perheemme ei enää ollut yhtenäinen. Jotain tapahtui. Kaikki ne ristiriidat vaikuttivat treeneihini valtavasti. Vasta jälkikäteen sitä on tajunnut, miten iso merkitys ihan kaikella elämässä on kaikkeen. Kesä oli rankka, mutta kasvattava. 

Oriveden kisoissa, joissa työnsin kesän ennätykseni.

Mut sitten saapui se surkea syys... Tai sitten ei. Hyvä vire löytyi vaikean kesän jälkeen ja treeneissä oli mahtava noususuhdanne. Perhekuviot olivat alkaneet purkautua ja selvitä. Elämään palasi arki ja rauha. Se näkyi ihan kaikessa. Salilla rauta nousi todella hyvin ja taas uusia ennätyslukemia. Pidän syksystä, kun alkaa hallikausi. Ei tarvitse enää treenata yksin ja voi saada hyviä vinkkejä ammattilaisilta. Kuulassa ja kiekossa tekniikka teki harppauksen ja homma luisti hyvin. Elämässä muutenkin asiat alkoivat olla balanssissa ja tulevaisuus alkoi näyttää selkeämmältä. Tämä taas näkyi selvästi kehityksessä. 

Treenejä eri painoisilla välineillä.

Sitten tulin kipeäksi ja reilun kahden viikon treenitauko romahdutti voimatasot rajusti alaspäin (sellainen -20-40kg liikkeestä riippuen). Tämä luonnollisesti vähän laski mielialaa, joka taas sitten heijastui kaikkiin treeneihin. Luotto omaan tekemiseen oli kateissa eikä uskoa itseensä oikein löytynyt. Onneksi on olemassa ihania ihmisiä, jotka palauttivat uskoni ja olen taas täysillä messissä. Voi olla, että omaa hallienkkaa ei ekoissa kisoissa tule, mutta nyt taas uskon, että se on kuitenkin mahdollista. Ihmissuhteet heijastuvat suoraan treeneihin, niin hyvässä kuin pahassa. Kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet tukea vaikeiden aikojen yli. :)

Leuanvetotanko kotona on pop!

Tänään täällä, huomenna toisaalla

Otsikko on lainaus tehosekoittimen biisistä, joka on ollut teininä hyvin tärkeä monien muiden kappaleiden tapaan. Olen aina ollut vaihtelunhaluinen ja helposti kyllästyvä. Kun katson elämääni taaksepäin, niin olen 32 vuoden aikana ehtinyt asua kolmessa eri kaupungissa pidempään, Helsingissä yhden työharjoittelun verran. Asuntoja on ollut vähän laskutavasta riippuen 9:stä 11:toista. Unelmiakin on tullut toteutettua melko liuta ja onhan niitä miehiäkin riittänyt ennen nykyistä parisuhdetta... Mutta ei niistä sen enempää. :P 

Olen aina odottanut sitä, että jonakin päivänä munkin unelma on vakinainen työ, asuntolaina ja oma perhe. Vielä kyseiset asiat eivät houkuta. Tai on mulla oma perhe, mies ja kissa. Enempää en tartte. Tätä asuntoa rakastan eikä ajatus muutosta houkuta ollenkaan, joten sikäli olen asettunut aloilleni. Mutta unelmat. Ne elävät omaa elämäänsä. Kun maaliskuussa työsuhteelleni ei löytynyt jatkoa, niin oikeastaan päätin, että vietän kesän keikkaa tehden, kun monta kesää on mennyt töissä. Kun sitten kuitenkin hain yhtä työtä, jonka sain, niin asia piti miettiä uudestaan. Kun työsuhteeni ei erinnäisistä syistä jatkunut koko kesää, niin nautin vapaudesta valita, koska teen töitä. Ehdin oikeasti nauttia kesästä. Nämä tapahtumat pistivät myös miettimään tulevaisuutta uusiksi töiden suhteen.

Tartuin tilanteeseen mahdollisuutena. Rupesin pallottelemaan mielessäni asioita, joita haluaisin ehkä tehdä työkseni ja ennen kaikkea, mitä pystyisin tekemään omien rajoitteiden puitteissa. Ajatuksissa livahti erilaiset liikunnanohjaajat, valmentajat, fysioterapeutti yms, mutta mikään ei kolahtanut täysin. Avasin ajatukset myös uudelleen suuntauksen mahdollisuuteen ja tunsin olevani vihdoin valmis suuntaamaan psykiatriaan. Niinpä tein suunnitelman, miten asia etenee. Ensiksi sain lääkärinlausunnon, etten pysty tekemään työtä, johon mut on koulutettu eli leikkaussalihoitajan töitä. Sain myöntävän päätöksen kevalta, että koulutukseni menee ammatillisesta kuntoutuksesta. Sitten yhteishaun, esivalintakokeen ja valintakokeen kautta sain Tamk:iin opiskelupaikan ja aloitan päihde- ja mielenterveyshoitotyön suuntaavat opinnot tammikuussa. Ja olen innoissani. 

Olen antanut intuition johdattaa ja päädyin valitsemaan harjoittelupaikan lastenpsykiatrien aluepoliklinikalta. Minä, joka olen aina vannonut, etten halua lastenpuolelle, haluan nyt sinne todella paljon. Mikä sitten on saanut kelkan kääntymään? Tähän voin sanoa, että keikkailu. Olen nähnyt niin paljon ja monipuolisesti, että voin jo vähän sanoa, mistä tykkään ja mistä en. Vaikka hyvin vähän hoitoalalla ja varsinkaan Tays:ssa on löytynyt erikoisaloja, joista en tykkäisi. Matkailu avartaa ja keikkailu vielä enemmän. Siinä missä viime viikolla olin esimerkiksi aivohalvausyksikössä, niin tänään ansaitsin palkkani pelaamalla UNO:a. :D Välillä hoidan aikuisia, välillä lapsia. On leikkaus- syöpä- ja sisätautipotilaita. Kaikenikäisiä ja kokoisia erilaisista lähtökohdista. Välillä työ on todella haastavaa ja kiirestä ja sen hetken tavoite on pitää potilas hengissä. Joskus taas tärkein työtehtävä on kuunnella ja olla läsnä. Molemmat yhtä tärkeitä tehtäviä. 

On kuitenkin yksi asia, joka yhdistää ihan joka ikistä erikoisalaa, työpaikkaa ja potilasta. Jokaisen kohdalla kaiken a ja o on kohtaaminen ja vuorovaikutus. Joskus kohtaaminen on vain muutaman minuutin, joskus istutaan vierässä kahdeksan tuntia. Mielestäni sen tärkeys korostuu vielä lyhyissä kohtaamisissa. Monesti saatan tavata potilaan vain silloin, kun vien hänet leikkaukseen. Silloin on tärkeää luoda potilaalle turvallinen olo ja luotto siihen, että hän on hyvissä käsissä. En usko, että haluan välttämättä jämähtää yhteen työpaikkaan jatkossakaan ihan hirveän moneksi vuodeksi, ettei pääse urautumaan. Tiedän, että edelleen on paljon näkemättä ja haluan nyt oppia enemmän ihmisyydestä ja siitä, miksi me olemme sellaisia kuin olemme. Aika näyttää, mihin elämä kuljettaa. :)