Miten elämäntilanne vaikuttaa treeniin?

Tämä vuosi on ollut vaiherikas. On tapahtunut paljon asioita, niin hyviä kuin pahoja. Olenkin päässyt aitiopaikalta seuraamaan, miten tämä kaikki vaikuttaa omaan treeninkulkuun. Nyt kun vuosi on lopuillaan, on hyvä tehdä pieni kokonaiskatsaus. 

Alkuvuoden raikas pakkassää.

Alkuvuodesta elämäntilanteeni oli vakaa. Oli mukava kokopäivätyö ja treenit kulkivat kivasti siinä rinnalla. Elämä oli säännöllistä. Tammi-helmikuussa oli parit hallikisat, joihin en kumpaankaan ollut tyytyväinen. En vain saanut kropastani irti sitä potentiaalia, joka siellä piili. Kun yltää kohtuuhyvään tulokseen keitetyn spagetin tuntuisella kropalla, niin mihin olisikaan pystynyt, jos olisi sattunut hyvä vire. Tein varsinkin jälkimmäisissä kisoissa sen virheen, että heräsin vain pari tuntia ennen kisoja eikä kroppa ehtinyt hereille, kun olisi pitänyt saada räjähtävä suoritus. Harmitus oli suuri, kun tipuin kolmelta viimeiseltä kierrokselta niukasti ja jäin viimeistä edelliseksi. Mutta tästä taas oppi, että pitää herätä aikaisemmin kisapäivänä. 

Kevään harjoitukset alkoivat lupaavasti.

Kevät rullasi mukavasti, vaikka siihen kuului haasteita niin terveyden, ihmissuhteiden kuin työn suhteen. Jouduin miettimään, millaista työtä oikeasti pystyn tekemään ja heittäytymään keikkalaiseksi. Tämä myös vapautti voimavaroja treeneihin ja aloin saada omaa tasoa ylemmäksi. Voimatasot nousivat omiin ennätyslukemiin keväällä ja kesäkuussa paukutin henkilökohtaisia ennätyksiä kuulatreeneissä ja kisoissa. Tässä vaiheessa elämä kukoisti. Perhe tuntui pitkästä aikaa yhtenäiseltä eikä ihmissuhteissa ollut draamaa. Oli mukavaa viettää aikaa sukulaisten kanssa ja nauttia kesästä. 

Kiekkotekniikka alkoi hioutua.

Mutta sitten. Juhannuksen jälkeen alkoi alamäki. En onnistunut harjoituksissa, kisoissa enkä salilla. Olo oli voimaton ja lajeihini tarvittava terävyys loisti poissaolollaan. Mikä sen sitten aiheutti? Ainakin kuuma kesä oli varmasti osasyyllinen tähän. Mutta mielen vaikutus oli varmasti vielä isompi. Perheemme ei enää ollut yhtenäinen. Jotain tapahtui. Kaikki ne ristiriidat vaikuttivat treeneihini valtavasti. Vasta jälkikäteen sitä on tajunnut, miten iso merkitys ihan kaikella elämässä on kaikkeen. Kesä oli rankka, mutta kasvattava. 

Oriveden kisoissa, joissa työnsin kesän ennätykseni.

Mut sitten saapui se surkea syys... Tai sitten ei. Hyvä vire löytyi vaikean kesän jälkeen ja treeneissä oli mahtava noususuhdanne. Perhekuviot olivat alkaneet purkautua ja selvitä. Elämään palasi arki ja rauha. Se näkyi ihan kaikessa. Salilla rauta nousi todella hyvin ja taas uusia ennätyslukemia. Pidän syksystä, kun alkaa hallikausi. Ei tarvitse enää treenata yksin ja voi saada hyviä vinkkejä ammattilaisilta. Kuulassa ja kiekossa tekniikka teki harppauksen ja homma luisti hyvin. Elämässä muutenkin asiat alkoivat olla balanssissa ja tulevaisuus alkoi näyttää selkeämmältä. Tämä taas näkyi selvästi kehityksessä. 

Treenejä eri painoisilla välineillä.

Sitten tulin kipeäksi ja reilun kahden viikon treenitauko romahdutti voimatasot rajusti alaspäin (sellainen -20-40kg liikkeestä riippuen). Tämä luonnollisesti vähän laski mielialaa, joka taas sitten heijastui kaikkiin treeneihin. Luotto omaan tekemiseen oli kateissa eikä uskoa itseensä oikein löytynyt. Onneksi on olemassa ihania ihmisiä, jotka palauttivat uskoni ja olen taas täysillä messissä. Voi olla, että omaa hallienkkaa ei ekoissa kisoissa tule, mutta nyt taas uskon, että se on kuitenkin mahdollista. Ihmissuhteet heijastuvat suoraan treeneihin, niin hyvässä kuin pahassa. Kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet tukea vaikeiden aikojen yli. :)

Leuanvetotanko kotona on pop!

Tänään täällä, huomenna toisaalla

Otsikko on lainaus tehosekoittimen biisistä, joka on ollut teininä hyvin tärkeä monien muiden kappaleiden tapaan. Olen aina ollut vaihtelunhaluinen ja helposti kyllästyvä. Kun katson elämääni taaksepäin, niin olen 32 vuoden aikana ehtinyt asua kolmessa eri kaupungissa pidempään, Helsingissä yhden työharjoittelun verran. Asuntoja on ollut vähän laskutavasta riippuen 9:stä 11:toista. Unelmiakin on tullut toteutettua melko liuta ja onhan niitä miehiäkin riittänyt ennen nykyistä parisuhdetta... Mutta ei niistä sen enempää. :P 

Olen aina odottanut sitä, että jonakin päivänä munkin unelma on vakinainen työ, asuntolaina ja oma perhe. Vielä kyseiset asiat eivät houkuta. Tai on mulla oma perhe, mies ja kissa. Enempää en tartte. Tätä asuntoa rakastan eikä ajatus muutosta houkuta ollenkaan, joten sikäli olen asettunut aloilleni. Mutta unelmat. Ne elävät omaa elämäänsä. Kun maaliskuussa työsuhteelleni ei löytynyt jatkoa, niin oikeastaan päätin, että vietän kesän keikkaa tehden, kun monta kesää on mennyt töissä. Kun sitten kuitenkin hain yhtä työtä, jonka sain, niin asia piti miettiä uudestaan. Kun työsuhteeni ei erinnäisistä syistä jatkunut koko kesää, niin nautin vapaudesta valita, koska teen töitä. Ehdin oikeasti nauttia kesästä. Nämä tapahtumat pistivät myös miettimään tulevaisuutta uusiksi töiden suhteen.

Tartuin tilanteeseen mahdollisuutena. Rupesin pallottelemaan mielessäni asioita, joita haluaisin ehkä tehdä työkseni ja ennen kaikkea, mitä pystyisin tekemään omien rajoitteiden puitteissa. Ajatuksissa livahti erilaiset liikunnanohjaajat, valmentajat, fysioterapeutti yms, mutta mikään ei kolahtanut täysin. Avasin ajatukset myös uudelleen suuntauksen mahdollisuuteen ja tunsin olevani vihdoin valmis suuntaamaan psykiatriaan. Niinpä tein suunnitelman, miten asia etenee. Ensiksi sain lääkärinlausunnon, etten pysty tekemään työtä, johon mut on koulutettu eli leikkaussalihoitajan töitä. Sain myöntävän päätöksen kevalta, että koulutukseni menee ammatillisesta kuntoutuksesta. Sitten yhteishaun, esivalintakokeen ja valintakokeen kautta sain Tamk:iin opiskelupaikan ja aloitan päihde- ja mielenterveyshoitotyön suuntaavat opinnot tammikuussa. Ja olen innoissani. 

Olen antanut intuition johdattaa ja päädyin valitsemaan harjoittelupaikan lastenpsykiatrien aluepoliklinikalta. Minä, joka olen aina vannonut, etten halua lastenpuolelle, haluan nyt sinne todella paljon. Mikä sitten on saanut kelkan kääntymään? Tähän voin sanoa, että keikkailu. Olen nähnyt niin paljon ja monipuolisesti, että voin jo vähän sanoa, mistä tykkään ja mistä en. Vaikka hyvin vähän hoitoalalla ja varsinkaan Tays:ssa on löytynyt erikoisaloja, joista en tykkäisi. Matkailu avartaa ja keikkailu vielä enemmän. Siinä missä viime viikolla olin esimerkiksi aivohalvausyksikössä, niin tänään ansaitsin palkkani pelaamalla UNO:a. :D Välillä hoidan aikuisia, välillä lapsia. On leikkaus- syöpä- ja sisätautipotilaita. Kaikenikäisiä ja kokoisia erilaisista lähtökohdista. Välillä työ on todella haastavaa ja kiirestä ja sen hetken tavoite on pitää potilas hengissä. Joskus taas tärkein työtehtävä on kuunnella ja olla läsnä. Molemmat yhtä tärkeitä tehtäviä. 

On kuitenkin yksi asia, joka yhdistää ihan joka ikistä erikoisalaa, työpaikkaa ja potilasta. Jokaisen kohdalla kaiken a ja o on kohtaaminen ja vuorovaikutus. Joskus kohtaaminen on vain muutaman minuutin, joskus istutaan vierässä kahdeksan tuntia. Mielestäni sen tärkeys korostuu vielä lyhyissä kohtaamisissa. Monesti saatan tavata potilaan vain silloin, kun vien hänet leikkaukseen. Silloin on tärkeää luoda potilaalle turvallinen olo ja luotto siihen, että hän on hyvissä käsissä. En usko, että haluan välttämättä jämähtää yhteen työpaikkaan jatkossakaan ihan hirveän moneksi vuodeksi, ettei pääse urautumaan. Tiedän, että edelleen on paljon näkemättä ja haluan nyt oppia enemmän ihmisyydestä ja siitä, miksi me olemme sellaisia kuin olemme. Aika näyttää, mihin elämä kuljettaa. :)

Ajattele, mitä ajattelet

Oletko koskaan miettinyt, mihin sävyyn puhut itsellesi? Kun katsot itseäsi peilistä, huomaatko vain epäkohdat, kuten vyörätön ylimääräisen makkaran, vai katsotko, että onpas siellä iloinen ja kiva tyyppi? Sieltä peilistä katsoo kuitenkin oman elämäsi tärkein ihminen. Ajattelemme päivässä tuhansia ajatuksia, joten sillä, mitä ajattelemme, on merkitystä. Jos suurin osa ajatuksistamme on negatiivisia, niin ei ole ihme, jos ei hyviä asioita tapahdu. Ja puhuisimmeko ikinä kenellekään muulle alentavaan ja ilkeään sävyyn päivästä toiseen. 

Olen lukenut jonkun verran alitajunnasta ja sen valtavasta voimasta. Sillä todella on merkitystä, mitä ajatusia itsellemme syötämme ja ennen kaikkea sillä, mihin sävyyn. Jos menen tekemään jotain ja hoen koko ajan, että enhän mä osaa ja ei varmana tule onnistumaan, niin ei se todennäköisesti tulekaan onnistumaan. Olemme tehneet siitä jo mielessämme totuuden ja lähdemme vain toteuttamaan aikeitamme eli epäonnistumista. Sen sijaan, jos ajattelemme, että kyllä se onnistuu ja näemme sielumme silmin itsemme maalissa uuden tehtävän kanssa, niin mahdollisuus onnistua moninkertaistuu. Toki silti voimme epäonnistua, mutta ainakin voimme sanoa yrittäneemme parhaamme ja olla tyytyväisiä, että edes yritimme. Ja aina voi yrittää uudestaan.

Kun menin ensimmäisiin EM-kisoihini vantaalla, olin käynyt 100 metrin juoksun alusta loppuun mielessäni läpi kymmeniä kertoja. Joka kerta olin saanut hyvän lähdön, juoksun ja lopulta ylittänyt maaliviivan. Kun sitten tuli oikea tilanne, kaikki meni juuri niinkuin olin mielessäni suunnitellut. Vaikka asetuin silloin ensimmäistä kertaa ikinä kisoissa telineisiin, tuntui, kuin olisin tehnyt sen jo useasti. 

Töissä olen huomannut myös ajatuksen voiman olevan valtava. Kanylointi on asia, joka tuottaa tuskaa käsien tärinän takia. Jos olen mennyt tekemään toimenpidettä jännittäen, että tuleekohan tästä mitään, ei siitä ole tullut. Mutta joka kerta, kun olen ajatellut, että menen nyt laittamaan sen kanyylin, niin olen todellakin vain mennyt ja laittanut sen, ilman mitään ongelmaa. En ole antanut ajatuksissani edes mahdollisuutta epäonnistumiselle. 

Olen itsekin käynyt pitkän tien siihen, mitä olen tänä päivänä. Nyt tuntuu, että olen henkisesti vahva eikä mikään enää voi horjuttaa minua. Siitä huolimatta olen herkkä aistimaan ympäristöä ja muita ihmisiä. Olen myös hyvin intuitiivinen ja olen monesti tehnyt intuition pohjalta isojakin ratkaisuja, jotka ovat aina osoittautuneet oikeiksi.Tunnen olevani tasapainossa ja hyvin onnellinen. Tämä vuosi on ollut poikkeuksellinen ja pakottanut tekemään isoja valintoja. On ollut vaihtoehtona joko romahtaa tai mennä eteenpäin entistä vahvempana. Yksin en olisi ikinä selvinnyt tästä vuodesta selväjärkisenä. Urheilu on ollut ehkä isoin kannatteleva voima, vaikka myös siinä on joutunut nöyrtymään ja kuuntelemaan muita. Mutta olen sitä mieltä, että kukaan täällä ei selviä yksin ja todellista vahvuutta on myöntää heikkoutensa ja pyytää apua. Niin olen itsekin tehnyt ja saanut apua. 

Entä miten niitä negatiivisia ajatuksiaan saa sitten muutettua positiivisiksi? Se onkin asia, joka ei tapahdu päivässä tai kahdessa, jos tapa on vahvana. Siinä joutuu tietoisesti miettimään, mitä ajattelee ja se voi tuntua alkuun hyvinkin hölmöltä. Itse olen yli 10 vuotta lukenut ajatusten aamiaisen joka arkiaamu ja pikku hiljaa ovat ajatukset muuttuneet positiivisiksi. Olen myös tietoisesti ruvennut onnittelemaan itseäni pienistäkin onnistumisista. Ja kun katson peiliin, hymyilen. Pienistä asioista kasvaa pikku hiljaa suuria, kun niitä vain jaksaa tehdä. Muista, että olet ihana! :)

Oletko innostaja vai lannistaja?

Siitä on noin 3 vuotta ja 9 kk, kun sain ensipuraisun yleisurheiluun. Elinsiirrosta oli silloin mennyt noin 4kk, kun pelon vallassa uskaltauduin ensimmäiselle valmennusleirilleni. Ohjelmassa oli kuntosalia, koordeja ja intervallia. Tuolloin olin harrastanut kuntosalia noin 9 vuotta ja luulin jo osaavanani jotain. Sain kuitenkin oppia, että kaikki perusteet kehonhallinnasta lähtien ovat täysin hakusessa. Sain myös huomata olevani umpisurkeassa kunnossa. Eipä siinä, näin se asia tuolloin oli. Sisuunnuin ja päätin, että seuraavalla leirillä olen paremmassa kunnossa, en juokse istuen ja olen saanut voimaa. Treenasin paljon itsekseni, mutta tuntui, ettei edistystä oikein tapahtunut. Samat virheet toistuivat aina vaan. 

Mä tein sen!

Alkutaipaleeni "urheilu-urallani" oli kaikkea muuta kuin helppo. Kuulin paljon lannistavia kommentteja, ettei tuosta mitään tule ja ehkä kannattaisi unohtaa koko juttu. Kysyin, kuinka pitkälle elinsiirron saaneet yleensä työntävät kuulaa ja sain vastaukseksi 5-7 metriä. Päätin olla tuo 7 metrin työntäjä. Ilman ihmisiä, jotka uskoivat minuun, en olisi sitä saavuttanut. Ja ilman itsepäistä "minähän näytän teille"-asennettani. Sillä, mitä sanoo, ei ole juurikaan merkitystä, vaan sillä, MITEN sanoo. Asiat kun voi sanoa niin monella tapaa. Jos tarkoitus on motivoida sohvaperuna ikiliikkujaksi, niin lyttäämällä se tuskin onnistuu.

Olen tässä vuosien aikana käynyt aikuisten yleisurheilukoulun, siihen kuuluvan jatkoryhmän ja nyt starttasi toinen kausi heittoryhmässä. Olen nähnyt monenlaista vetäjää. Suurin osa on ollut kannustavia, vaikka olen ollut surkea. Se on motivoinut jatkamaan ja kehittymään. On eri asia sanoa, että "sulla ei toi lantio toimi", kuin " kiinnitä seuraavassa työnnössä huomiota lantioon". Ensimmäinen kommetti mitätöi kaiken, mikä työnnössä on kunnossa, jälkimmäinen kehottaa korjaamaan sen, mikä ei vielä ole kunnossa. Voi olla, että olen herkkä, mutta huomattavasti parempi mieli jälkimmäisestä jää. Ja urheilun pitää olla hauskaa. Jos tulen treeneistä itkien kotiin, ei voi sanoa, että ohjaus olisi ollut hirveän onnistunutta. 

Kun tuntuu, ettei osaa mitään

Viime keväänä meillä oli yhdellä kerralla vetäjä, joka oli ihan mukava, mutta ei oikein osannut neuvoa. Tuossa treenissä keskityin kiekkoon, jota olin siinä vaiheessa harjotellut ehkä 5kk. Vetäjä totesi, ettei tuo oikein toimi. Kun kysyin, että mihin pitäisi kiinnittää huomiota tai mitä osaharjoitetta voisin tehdä, niin vastaus oli, että en tiedä. Edellisellä kerralla olin mennyt kiekossa kannustavan vetäjän ohjauksessa harppauksen eteenpäin, joka mitätöityi täysin noissa treeneissä. Kotona itkin, ettei musta ole kiekonheittäjäks ja lopetan koko urheilun, kun en vaan opi ja ymmärrä. 

Olen katsonut todella paljon laihdutusohjelmia ja miettinyt, että kuinka moni saa liikunnasta niiden jälkeen pysyvän osan elämää, kun "kannustaminen" on huutamista, että etkö parempaan pysty ja mieti niitä kaikkia pullia, mitä olet mättänyt, että olet nyt tässä kunnossa. Itse en ainakaan motivoituisi sellaisessa valmennuksessa uudesta lajista. Sen sijaan motivoidun siitä, kun valmentaja ottaa huomioon heikon lähtötasoni ja kommentoi pieniä edistysaskelia, joista voidaan yhdessä iloita. Ne innostavat jatkamaan ja pitävät treenit mielekkäänä. Jos suorituksessa ei ole mikään onnistunut, niin voi sanoa, että uutta putkeen vaan. Uskoisin, että en ole ainoa, joka nauttiin enemmän hyvästä, kannustavasta ilmapiiristä, kuin ryppyotsaisesta karjumisesta. Heittoryhmämme on mainoa, otamme tosissaan, vaan ei vakavasti ja nauramme paljon.

Itse olen hyvin kriittinen omaa toimintaa kohtaan, mutta muilta en osaa vaatia ja iloitsen aidosti muiden onnistumisista ja edistymisestä. Treenaan paljon yksin, mutta samassa hallissa on useita suomen huippunimiä treenaamassa. Vertaan itseäni heihin, vaikka ei pitäisi. Salillakin vertailen itseäni bodarimiehiin- ja naisiin, jotka ovat terveitä ja joille monille kuntosali on pääliikuntamuoto. Tämäkin on ihan hölmöä, koska itselle se on vain lajia tukevaa treeniä, jolloin siellä ei liiku yhtä suuret raudat kuin joillain muilla. Toivon, että saan jatkossakin paljon rakentavaa palautetta, mutta että se esitettäisiin positiivisen kautta. Monesti jokin virhe, minkä teen, ei johdu kehonhallinnan tai lihasvoiman puutteesta, vaan siitä, etten ole huomannut keskittyä asiaan. Silloin sen saa paljon paremmin korjattua sanomalla, että kiinnitä huomiota lantion asentoon, kuin sanomalla, että sulla ei ole lantion hallintaa eikä syviä lihaksia. Jälkimmäinen mitätöi kaiken vuosien työn, jonka olen tehnyt saadakseni niitä syviä lihaksia eikä se tunnu hyvältä. Stempataan toisiamme iloitsemaan liikunnasta ja sen tuomasta hyvästä olosta! Siitä hyötyy kaikki. :)

Kuulantyöntö, rakkaudesta lajiin

Tämä postaus avaa, mitä olen oppinut kuulantyönnöstä vajaassa kolmessa vuodessa. Itse kun aloitin, etsin kuumeisesti tietoa netistä ja joistakin blogeista sain hyviä vinkkejä lajiin. Olisi hienoa, jos joku innostuisi tämän ansiosta lajista tai saisi uutta pontta treenaamiseen. :) Itse lähdin olemattomalla kehonhallinnalla ja vähäisillä voimatasoilla liikkeelle. Lajista tiesin lähinnä sen, että kuula on tarkoitus työntää mahdollisimman kauas. Nyt voi jo sanoa, että tiedän vähän enemmän ja mitä enemmän tiedän, sen enemmän tuntuu olevan opittavaa. :D

Kuulantyöntöä pidetään aika miehisenä lajina ja sana mörssäri ei varsinaisesti ole imartelevaksi tarkoitettu, jos naista sellaiseksi sanotaan. Itseäni nimitys ei kuitenkaan haittaa ja yleensä ihmiset ovat yllättyneitä kuullessaan lajini, koska en kuulemma näytä yhtään kuulantyöntäjältä. Laji vaatii paljon voimaa, mutta myös nopeutta ja ketteryyttä. Ja voima täytyy jalostaa lajiin sopivaksi. Siksi salillakin on treenit jaksotettu kauden mukaan. Tällä hetkellä treenaan perusvoimaa, jolla luodaan pohjia tulevaa varten. Lähempänä kisoja vähennetään toistoja ja tehdään ne terävästi, jotta saadaan räjähtävää voimaa. Hitaalla voimalla ei 4kg mötikkä lennä juuri minnekään. 

Ja mitä siellä salilla sitten kannattaa tehdä? Juttelin juuri Suomen huippujen kanssa ja ihan perus kuningasliikkeet ovat hyviä. Eli toisin sanoen penkkipunnerrus, maastaveto, kyykky, työntö, rinnalleveto ja tempaus. Keskivartalon rooli on myös suuri ja sitä kannattaakin treenata monipuolisesti, samoin lantion hallintaa. Hauiskääntöjä ja ojentajia on hyvä tehdä välillä, mutta itse olen toivottoman laiska hinkkaamaan niitä. Massasta on hyötyä kuulantyönnössä, mutta olennaista on myös saada se massa nopeasti liikkeelle.

Oma työntötekniikkani on pakitus. Sitä rupesin viime syksynä treenaamaan ja paljon on kehitystä tapahtunutkin. Sitä ennen hioin kuitenkin vauhdittoman mahdollisimman hyväksi ja edelleen työnnän jokaisessa työntötreenissä myös vaihdittomalla. Työntövoimasta 70% lähtee jaloista ja vain 30% kädestä ja ylävartalosta. Itsellä on vielä jalkavoimat puutteelliset, mutta niitä tässä koko ajan parannellaan. Tarkoitus on myös ottaa lyhyet juoksuvedot osaksi treeniä, koska niillä saa hyvin nopeutta, voimaa ja räjähtävyyttä jalkoihin. 

Pakitustekniikassa on hyvin monta eri asiaa, jotka pitää saada kohdilleen muutaman sekunin kestävässä suorituksessa. Opin juuri, että katse pitää suunnata aika kauas taakse ja pitää siellä viimeiseen asti, jotta yläkroppa ei lähde varastamaan. Katseen pitäminen kaukana auttaa myös ryhdin säilyttämisessä. Oikea jalka täytyy tuoda voimakkaasti lantion alle, jotta saa lantiosta työntövoiman hyödynnettyä. Liikkeen pitää olla kiihtyvä ja yhtenäinen. Pitää myös malttaa pysyä riittävän matalana riittävän kauan, jotta saa mahdollisimman suuren liikeradan, jolla kuula työnnetään ilmoille. Keskivartalon pitää olla kokoajan jämäkkä ja työntökäden kyynärpään pysyä vaakatasossa, jotta ei saada aikaiseksi heittoa. Kuula täytyy saattaa loppuun asti peukalo edellä eikä yläkroppa saa pettää ja kaatua. Vapaa käsi viimeistelee työnnön. Kuulaa pidetään sormien päällä ja sormet aika lähellä toisiaan, jotta niistä saa voimaa saattaa kuula matkaan. Kuula ei saa myöskään irrota kaulalta sivulle. Se, joka tulee vielä sanomaan mulle, että kuulantyöntö on helppoa eikä sitä tartte edes treenata, voi tulla näyttämään mallisuorituksen. :P 

Salin ja lajitreenin lisäksi teen myös kestävyysharjoittelua maltilliseste sekä kehonhuoltoa joogan merkeissä. Liikkuvuus on myös tärkeää lajissa. Erilaisia koordinaatioharjoituksia tulee tehtyä aina lämmittelyissä ja parin viikon välein pyrin tekemään hyppyihin ja loikkiin erikoistuneen harjoituksen. Erilaisia osaharjoituksia teen myös jonkin verran ilman kuulaa. Kuulanheitot kuuluvat myös perussettiin. Voin siis sanoa, että sen lyhyen kisasuorituksen takana on hyvin paljon monipuolista treeniä ja erilaisia harjoituksia. Jos vuoden päästä teen vastaavan postauksen, niin todennäköisesti olen löytänyt taas monia uusia asioita, mihin pitää kiinnittää huomiota. Mutta tässä tämänhetkinen saldo. Toivottavasti tästä on apua jollekin, joka lajin pariin haluaa. :)

Mihin haluamme tuntimme käyttää

Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, mikä on oikeasti elämässä tärkeää. Meillä on sellainen jännä juttu, että kun joku pyytää tekemään jotain, mikä ei itselle merkitse mitään tai merkitsee vain vähän, niin olemme aina kovin kiireisiä eikä aikaa tahdo löytyä. Mutta sitten kun löytyy mieluisaa tekemistä, niin aikaa on vaikka kuinka paljon yhtäkkiä käytettävissä. Aika ja kiire ovat merkillisiä käsitteitä. 

Joku viisas on joskus sanonut, että meillä on kaikilla 168 tuntia viikossa käytössä. Että on ihme, jos siitä ajasta ei löydy 1,5 tuntia liikunnalle, joka on terveyden kannalta minimisuositus. Lähdin yksi päivä laskemaan, mihin tuntini oikeasti kuluvat. Jos nyt otetaan normi arkipäivä, jolloin on töitä, esimerkiksi. Eli lähtötilanne on, että 24 tuntia on käytettävissä. Herään aamuvuoroon noin 5.30, syön aamupalan ja lähden töihin. Töitä on 7-15. Kotona olen 15.40-16.00. Tähän mennessä aikaa töihin on siis kulunut kaikkineen 10,5 tuntia. Eli jei, vielä on 13,5 tuntia käytettävissä kaikkeen kivaan! Syömiseen ja ruuan laittoon menee ihan minimissään puoli tuntia, joten aikaa on vielä tuhlattavaksi. :D

Pidän kiinni siitä, että vuorokaudessa tulee riittävästi lepoa. Alan siis illalla syömään iltapalaa jo klo 19 ja koska olen iltatoimissa hidas, niin pian kello onkin jo kahdeksan. Silloin menen sänkyyn lueskelemaan, jotta saan mielen rauhoitettua ja on edes pieni mahdollisuus nukkua 8 tuntia. Pienen laskutoimituksen jälkeen arkena silkkaa vapaa-aikaa on siis peräti 2,5 tuntia. Koska lähes joka päivä on jokin treeni, niin siitä jää ehkä tunti käytettäviksi esimerkiksi sohvalla makoiluun. Ei sitä lopulta niin paljon ole. 

No mihin tämän ruhtinaalisen ajan sitten käyttää? Moni sanoo, että perhe on tärkeintä ja terveys. Kuitenkin se, mihin aikamme käytämme, kertoo sen, mikä ihan oikeasti on itselle tärkeää. Voin sanoa, että itselle oma terveys on ykkönen. En tingi yöunista, säännöllisestä liikunnasta, terveellisestä ruuasta ja riittävästä levosta. Kun voin hyvin, pystyn antamaan paljon enemmän myös läheisilleni. Viikolla tuon yhden tunnin käytän kaikista mieluiten puolison kanssa kuulumisia vaihdellen ja sohvalla makaillen. Koska läheiset ovat heti toisella sijalla tärkeysjärjestyksessä. 

Viikonloput ovat tietenkin asia erikseen. Arvostan ystävien näkemistä ja yhdessä oloa. Työ ei ole tällä hetkellä tärkeyslistallani ihan kärjessä, vaikka sekin merkitsee, koska pidän työstäni todella paljon. Varsinkin siitä, että voin auttaa ihmisiä ja tehdän joidenkin ihmisten päivästä edes hiukan paremmin hymyllä ja hyvällä hoidolla. Mutta sen olen päättänyt, että työllä en itseäni uuvuta, niin tärkeää se ei ole. Haluan jaksaa tehdä elämässä muutakin. Olen tällä hetkellä onnellinen ja tyytyväinen elämääni juuri sellaisena kuin se on . Odotan innolla tulevaisuutta, mitä kaikkea kivaa ja jännittävää se tuokaan mukanaan. 

Mietin myös, mitkä asiat ovat olleet aina toissijaisia itselle. Olen ollut onnellinen tai onneton asuinpaikasta riippumatta. Mitään kulisseja ei ole ollut ikinä tarvetta pitää yllä. En koe tarvetta omistaa materiaa tai hienoja juttuja. Yritän minimoida kulutuksen ja krääsän hankinnan. Vaatteita ostan pakon edessä ja kampaajalla käyn puolison painostuksesta muutaman kerran vuodessa. Ulkonäkö ei merkitse mitään. Mulle tärkein asuste on ollut hyvin pitkään hymy ja tunnen oloni mukavaksi melkein millaisissa vaatteissa vaan. Tykkään välillä pynttäytyä ja leikitellä meikeillä. Mutta arkena en tuosta yhdestä vapaasta tunnistani kyllä halua minuuttiakaan tuhlata oman pärstän ihmettelyyn ja ehostamiseen. Puolisoni takia olen opetellut siistimmäksi ja yritän pitää kodin perussiistinä. Some-aikaa pitäisi vähentää varsinkin silloin, kun on seurassa. Tässä ainakin itselle haaste tulevaisuuteen. Mukavaa sunnuntaita ja käytetään aikamme hyvin! :)

Syksyn kuvioiden suunnittelua

Ajattelin tänä vuonna viedä treenaamista taas astetta suunnitelmallisempaan suuntaan. Siinä missä olen tähän asti vetänyt hyvin mutu-tuntumalla ja fiiliksen mukaan, nyt yritän saada hommaan jonkinlaisen selkeän punaisen langan. Omalla kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että treenaan vähemmän kuin yleensä, koska treenini ovat aiemmin tupanneet menemään yli, kun kokonaisuuden hallinta on puuttunut. Olen yrittänyt ympätä viikkoon pari salia, pari lajitreeniä, pari leuanvetotreeniä, lenkkiä, pyöräilyä, koordeja ja ja ja.... Nyt päätin, että lähden ensinnäkin siitä, että menen kahden viikon sykleissä. Näin pelivaraa on enemmän eikä joka asiaa tarvitse tehdä joka viikko. Eli joku järki tähän hommaan. :D

Eli uusi kausi alkaisi sitten ensi viikolla peruskuntokaudella. Heti alkuun kokeilen jotain ihan uutta, nimittäin kestovoiman treenaamista salilla. En ole ikinä tehnyt yli 12 toiston sarjoja, nyt olisi tarkoitus tehdä 15 toiston sarjoja. Odotan sekä innolla että kauhulla näitä treenejä. Todennäköisesti se tulee olemaan kamalaa ja tuntumaan pahalta. Syke ainakin nousee ja saattaa vähän poltella. Mutta jos se auttaa luomaan pohjaa kovemmille voimatasoille, niin se on sen arvoista. Ja vaihtelu virkistää aina. 

Muiden treenien osalta keskitytään peruskestävyyteen ja tietenkin on myös lajitreenejä. Ja mikä parasta, ensi viikolla alkaa heittoryhmän treenit. On ihan parasta päästä porukalla ihmettelemään ja saada taas hyviä vinkkejä omiin tekniikoihin. Kokonaisuudessaan peruskuntokausi kestään varmaan sen 8 viikkoa ja sitten katsotaan, mitä seuraavaksi. Tämän kauden kisoja on tammi-helmikuussa käytävät halli-SM-kisat, ajattelin mennä niin terveiden kuin elinsiirron saaneiden kisoihin. Eli syksyn treenit tähtäävät siihen ja sen jälkeen lyhyt ylimenokausi. Siitä sitten jatketaan taas lyhyellä peruskuntokaudella kohti elokuun MM-kisoja New Castlessa. Toki taas kevään ja kesän aikana on ennen niitä hyvä hankkia rutkasti kisakokemusta. :)

Sekavat treenisuunnitelmat

Olen asettanut myös erilaisia lukuja konkreettisiksi tavoitteeksi. Tavoitteet ovat melko korkealla, joten on mahdollista, etten niitä tule täysin saavuttamaan, mutta joku vuosi aivan varmasti tulen. :D Tietenkin osa on tulostavoitteita, koska kisoihin kuitenkin tähdätään. Kiekonheitossa meinaan ottaa ainakin jonkinlaisen vauhdin haltuun, että pystyisin elokuussa heittämään 25 metriä. Aikuisurheilijoiden SM-kisoissa 25 metriä ei ollut useimmille paperia, joten tavoite on melko kova, mutta uskon, että ihan mahdollinen. Kovaa työntekoa se vaatii, mutta siihen olen valmis. :)

Kuulantyönnössä haluan päästä seuraavalle metriluvulle eli työntää yli 9 metriä. Sekään ei ole mahdoton tavoite, mutta melko kova sekin. Samoisissa SM-kisoissa omassa ikäsarjassani taisi 2 tai 3 työntää yli tuon maagisen luvun ja kilpailijat olivat kuitenkin terveitä ja omasivat kovan pohjan yleisurheilusta. Mutta jos tänä kesänä työnsin treeneissä jo 8,84 metriä, niin ihan mahdollinen tavoite. 

Jotta nämä tavoitteet voisi saavuttaa, olen laittanut myös voimapuolelle joitakin lukuja. Penkkipunnerruksessa ajattelin, että oma paino olisi ihan jees. Koska en ole ajatellut ruveta laihduttamaan, niin alkukesästä pitäisi penkistä nousta 65 kiloa. Viime keväänä nousu 52,5kg pariin kertaan, joten tekemistä riittää. Lisäksi haluan saada vedettyä 5 leukaa suorilta käsiltä. Tänä kesänä meni yksi, toinenkin puoliväliin. Jos nämä saa kondikseen, niin ei nuo tavoitteet jää ainakaan voimatasoista kiinni. Toki ne voimat sitten pitää jalostaa räjähtäviksi ja saada tekniikka kohdilleen, niin hyvä tulee. :)

Kahden seuraavan viikon ohjelma vihdoin paperilla.

Nyt kun on tavoitteet sanottu ääneen, niin nehän on jo tekemistä vaille saavutettu. :D Vaikka nyt homma on suunnitelmallista, niin terveys edellä kuitenkin mennään ja tarvittasessa muutetaan suunnitelmia. Joka tapauksessa, olen hyvin innoissani tulevasta kaudesta ja suhtaudun uteliaasti siihen, miten kehoni reagoi ohjelmaan. Ja kaikesta huolimatta en kuitenkaan ajattele edelleenkään olevani oikea urheilija, mitä nyt huvikseen kokeilen tällästä, koska mä voin ja koska se on hauskaa. :D Siinä vaiheessa, kun ilo lähtee tästä touhusta tai terveys alkaa kärsiä, niin pitää keksiä jotain muuta. Mutta siihen asti ilon kautta! :)

Addisonin kriisin partaalla

Vaikka olen ollut perussairas 11-vuotiaasta asti, niin mitään hirveän vakavaa en silti ole terveyden suhteen kokenut. No mitä nyt umppari on tulehtunut, kerran ollut vatsakalvontulehdus ja joskus matala kalium aiheuttanut järkyttävät rytmihäiriöt, joihin olisi voinut kuolla, mutta eipä niistä sen enempää. :D Tietenkin joku voisi ajatella myös dialyysin olevan vakava asia, niinkuin se tietenkin on. Nyt kuitenkin tarkoitan äkillisiä, henkeä välittömästi uhkaavia tilanteita, joilta olen tähän asti välttynyt. 

Olen jo vuosia elänyt terveellisesti, pitänyt itsestäni huolta ja olen fyysisesti lääkärinkin mukaan erinomaisessa kunnossa. Munuaisensiirrosta tulee huomenna tasan 4 vuotta ja kaikki on mennyt suhteellisen hyvin. Oma kortisonin tuotantoni loppui siirron myötä, joka johti seuraavaan episodiin. Viikonloppuna oli vähän läheltä piti-tilanne. Olen tajunnut vasta jälkikäteen tilanteen vakavuuden ja omien ajatusten absurdiuden. Jospa siis kerron, mitä oikein tapahtui. 

Tällä kertaa hengenpelastaja.

Olin viikonloppuna viettämässä ystävieni kanssa perinteisiä grillipartyja. Itse otin alkoholittoman linjan, koska kehoni reagoi alkoholiin melko voimakkaasti ja en muutenkaan juuri viihdy humalassa. Onneksi on kova luonnonhumala aina päällä. :D Kaikki meni hyvin ja oli hauskaa, niinkuin aina. Menimme nukkumaan yhdentoista jälkeen illalla ja ehdin siinä nukkuakin reilu 3 tuntia. Sitten heräsin epämääräiseen huonoon oloon. Vähän oksetti, vatsaan koski ja oli vähän kuumeinen olo. Pyörin sängyssä ehkä 1,5 tuntia, kun oli pakko mennä ensimmäisen kerran oksentamaan. Tämän jälkeen olo vähän helpotti ja menin vielä sänkyyn yrittämään nukkumista. Huono olo kuitenkin yllätti uudestaan ja tällä kertaa puin päälle, otin lääkkeet ja asetuin vessaan taloksi. 

Tässä vaiheessa vointi romahti. Selkä oli jumissa, joka lisäsi tuskaista oloa, mutta voimattomuus oli se, joka pelästytti. Ainoa, mitä jaksoin tehdä, oli maata lattialla. Olo oli niin voimaton, etten jaksanut kannatella puhelinta, saati selailla facebookkia. Se kertoo, että olen todella voimaton. Tässä vaiheessa vesi ei pysynyt sisällä. Ja mikä oli suurin huolenaiheeni? Ajattelin, että toivottavasti tämä ei ole mitään tarttuvaa, ettei muut saa tätä ja kumpa en herättäisi muita, että he edes saavat nukkua. Kumpikin toiveeni toteutui, mutta jälkikäteen ajatellen olisin ehkä voinut herättää muut. Olin tosin niin voimaton, etten olisi jaksanut edes huutaa mitään. 

Hätäohje vastaaviin tilanteisiin. Kulkee mulla aina kännykän suojakuoressa.

Olin ottanut kortisonipurkin vessaan mukaan ja nappasin muutaman pillerin toivoen, että ne pysyisivät sisällä. Ne onneksi pysyivät ja vähän ajan päästä olin vielä muutaman lisää. Lääkäri on kirjoittanut tällaisia tilanteita varten reseptin Solu-Cortefia varten, jolloin kortisonin voi pistää suoraan lihakseen. Sepä oli kätevästi unohtunut kotiin, kun ei sitä ennenkään ole tarvinnut. :P Makasin siis kivuissa ja täysin voimattomana vessan lattialla ja olin varma, että kuolen sinne. Silti en hennonut yrittää herättää ketään. Odotin kärsivällisesti pari tuntia, että ystäväni heräsi ja sain vaivoin laitettua viestin, että tulisi sinne vessaan. Siinä vaiheessa kortisoni oli jo vaikuttanut sen verran, että pystyin istumaan, mutta en oikein jaksanut nousta lattialta. Sain panadolia ja raahattua itseni sohvalle. 

Nämä loistivat poissaolollaan, kun kerrankin olisi tarvinnut.

Kun sain osmosalia, mehua ja kortisoni vaikutti, niin olo oli hyvä jo tunnissa. Parin tunnin päästä pystyin jo lähtemään kävelylle. Pystyin myös ajamaan kotiin päivällä ja syömään normaalisti. Ilmeisesti sairastin ruokamyrkytyksen, elämäni ensimmäisen. Tänään olin töissä ja vaikka nukuin kunnon yöunet, oli todella pahoja käynnistymisvaikeuksia. Aamupalan syöminen kesti niin kauan, että se oli pakko jättää kesken. Töissä en meinannut saada kroppaa millään hereille ja liikkeelle. Ja suunniteltu kuntosali oli pakko jättää väliin. Eipä turhaan lääkärit ole varoitellut vatsataudeista. Jaoin tämän pikku tarinan, jotta tietoisuus lisääntyisi kortisonivajeesta ja sen vaarallisuudesta. Itselle tämä oli konkreettinen opetus, ettei mistään viattomasta pikku vaivasta ole kyse.

Kisakausi pakettiin

Nyt on kisakausi ohi ja joitain tavoitteita saavutettu. Joitain jäi saavuttamatta, mutta onhan tässä aikaa. Aina tulee uusia kisoja ja uusia vuosia. :) Niin mitä tavoitteita mulla sitten oli? Urheilussa tietenkin yksi olennainen osa on tulos. Se ei ole päätavoite, mutta ilman minkäänlaita tulostavoitetta tuntuisi hassulta treenata ja kisata. Kuulassa laitoin keväällä tavoitteeksi 8,5 metriä. Se on mennyt useamman kerran harkoissa, mutta kisoissa parhaaksi noteeraukseksi jäi 8.37 metriä. Tietenkin odotin, että kauden loppua kohden tulokset vain paranee, mutta toisin kävi. Kolme viimeistä kisaa oli tuloksellisesti huonoja. Kuitenkin ne olivat hyviä opin paikkoja kaikki.

Kisakausi ohi ja oma enkka kiekossa.

Kiekossa heitin keväällä, että 20 metriä menee rikki eläintarhassa. No ei mennyt, mutta ei se nyt mahdottoman kauaksikaan jäänyt. Sarja oli tasainen ja tasolleni hyvä. Paras heittoni kantoi 18.86 metriä, joka on nyt uusi ikäsarjani suomenennätys elinsiirtourheilussa. Kiekossa ehdin kisata yhteensä neljä kertaa tänä kesänä eikä yhtään täysin epäonnistunut kisaa siinä mielestäni ollut. Hyvä kausi siis kiekon osalta. 

Toinen tavoitteeni oli luonnollisesti kehittyä teknisesti lajeissa. Sitä onkin tapahtunut ihan kivasti ja olen alkanut saada jonkinlaista varmuutta pakittamiseen. Siitä huolimatta ajattelin kokeilla vaihtoaskelta nyt kun kisat ovat ohi, koska sillä voisin mahdollisesti saada paremmin hyödynnettyä voimani. Kiekkoa kun en ole 9kk kauempaa treennanut ja nollista lähtenyt, niin kehitys on ollut huikeaa. Vauhditon tekniikka alkaa pikku hiljaa olla ihan ok. Paljon on tekemistä vielä, mutta kyllä sen jo kiekonheitoksi tunnistaa. :D Tämä tavoite tuli mielestäni täyteen ihan hyvin. 

Välillä kisailu on rankkaa. :D

Tärkein tavoitteeni oli kuitenkin saada kisakokemusta ja kehittyä henkisellä puolella niin urheilijana kuin ihmisenä. Se on toteutunut. Alkukesästä kisoissa ei oikein pää pysynyt mukana. Kun onnistuin, olin onnellinen, mutta epäonnistumisia rupesin itkemään ja monta kertaa meinasin luovuttaa kesken kisan.Voisin sanoa, että joka toinen kisa meni ihan hyvin. Vielä meidän elinsiirron saaneiden sm-kisoissa romahdin, kun lämmittelyissä ei kulkenut. No ei se kuula lentänyt kisoissakaan ja jäi vähän huono fiilis. En vain saanut terävyyttä, voimaa enkä tekniikkaa mukaan. Kroppa ei herännyt. Sama tilanne toistuis fyysisesti myös hippo-kisoissa ja näissä viimeisimmissä sm-kisoissa. Asioiden käsittelyssä kuitenkin ero oli valtaisa. Hippo-kisoissa osasin iloita siitä, että sain väsyneellä kropalla tekniikan toimimaan, vaikka se ei tuonut hyvää tulosta. 

Sarjani ainoa.:D

Eilen taas toinen lämmittelytyöntö ja yksi kisatyöntö oli teknisesti ihan ok, joukkoon mahtui kaksi täysin epäonnistunutta työntöä, joista toisen astuin tahallaan yli. Loput olivat ihan ok, mutta tekniikka hajosi. En saanut kropasta mitään irti. Mutta kuitenkin hymyilin koko ajan ja fiilis oli mahtava. Kokosin itseni jokaisen suorituksen välissä ja pystyin nollaamaan pään. Olin tokavika eli kuudes. Jos olisin päässyt alkukesän tasolleni, olisin ollut neljäs. Lähdin kuitenkin hyvillä mielin valmistautumaan kiekkoon enkä vetänyt perinteisiä romahduksia. Joten kehitystä on tapahtunut. 

Nyt kun on päässyt kunnolla kisaamaan ja joutunut käsittelemään pettymyksiä paljon, on oppinut paljon myös kilpaurheilusta. Omalla kohdallani on ylipäätään voitto, että voin liikkua ja harrastaa tällaisia hienoja lajeja. Se ei todellakaan ole itsestään selvää eikä olisi aina ollut mahdollista. Olen katsonut myös paljon yleisurheilua telkkarista ja nähnyt upeita onnistumisia ja täydellisiä epäonnistumisia. Ei ne huiputkaan aina onnistu ja olen itse kuitenkin vasta noin 3 vuotta ylipäätään harrastanut yleisurheilua ja vieläkin vähemmän kuulaa. Joten siihen nähden pärjään ihan hyvin. 

Ensimmäinen kiekkokisa

Olisi varmasti hienoa olla liikunnallisesti lahjakas, lahjattomat treenaa. Siksi mä treenaan ja paljon. Kaiken saa kuulostamaan ja näyttämään niin helpolta, kun sen osaa. "Pidä vaan se ranne suorana ja peukalo eteenpäin, ni kiekko lentää pitkälle". Kuulostaa helpolta, mutta ei oo sitä mulle. Mua on aina sanottu kömpelöksi ja se on ollut ihan totta. Vartalon hallinta on edelleen heikohkoa, vaikkakin mennyt eteenpäin sitkeällä työllä. Kohta alkaa taas aikuisten heittoryhmä, jossa monesti saan huomata omat heikkoudet. Siinä missä muut hoksaa opetetut asiat viimeistään toisella yrittämällä, niin itsellä se vaatii aina sen, että treenikertojen välillä teen kyseistä harjoitetta paljon ja seuraavalla kerralla ohjaaja toteaa, että sehän alkaa sujua paremmin. Ei siis hyvin, mutta paremmin. Onneksi tykkään haasteista ja itseni haastamisesta. Olisi tylsää tehdä vain asioita, joissa on hyvä. 

Kisan jälkeen.

Olisinko voinut tehdä jotain toisin, jotta kausi olisi ollut onnistuneempi? Ehkä, ehkä en. Helleaallon aikaan treenasin paljon ulkona auringonpaahteessa. Ei ehkä fiksua. Nyt kokeiltiin myös herkistelyä näihin kisoihin, joka tarkoitti, että tein viimeiset 3 viikkoa todella kevyesti salilla teräviä toistoja. En saanut tällä mitään ainakaan kuulantyöntöön, kiekkoon se saattoi vaikuttaa. Jos olisin tehnyt oman pään mukaan, olisin tehnyt teräviä kolmosia paljon isommilla painoilla, koska voimatasoni romahtavat todella nopeasti. Ja kuulaan tarvitaan myös voimaa räjähtävyyden ja tekniikan lisäksi. Tulipahan testattua ja ensi kerralla teen erilailla. 

Elämäni ensimmäinen pokaali :D

Jos mietin, koska olen parhaat treenini ja kisani käynyt, niin silloin, kun olen tehnyt salilla isoilla painoilla terävästi. Silloin kroppani on voimakas ja nopea. Ylävartalo alkoi pysyä ja kuula lähti upeassa kaaressa, kun aloin treenata leuanvetoa. Nyt en ole sitäkään tehnyt moneen viikkoon ja väline on alkanut painaa aika paljon. Mutta näistä aina opitaan ja saa taas todeta, että jokainen on yksilö eikä mulle toimi samat asiat kuin terveille. Menee taas muutama kuukausi, että saa voimatasot samalle tasolle, mitä ne olivat vielä reilu kuukausi sitten, mutta eiköhän se taas tästä lähde, jos vain kipeä ranne paranee. :) Mukavaa alkusyksyä kaikille!

Elinsiirron saaneiden tuore kiekonheiton SE-nainen. :D

Anna hyvien muistojen kantaa

Olen kokenut elämässäni paljon rankkoja juttuja ja ehkä jopa traumaattisen lapsuuden. Viime vuosiin on mahtunut paljon kuolemantapauksia lähipiirissä, osa yllättäviä, osa on ollut odotettavissa. Olen käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä keskivaikeaan masennukseen. Olen käsitellyt asiat ja näin jälkikäteen tuntuu, että jokainen vastoinkäyminen on tehnyt minusta vahvemman ihmisen. Ja lopulta, kaikella on tarkoituksensa. Kokemukset ovat muokanneet minusta sen ihmisen, joka tänä päivänä olen. 

Hassua tässä on se, että aika todellakin kultaa muistot. Kun nykyään mietin lapsuuttani, muistan sieltä vain hyviä hetkiä. Muistan, kuinka olemme perheenä leiponeet pitsaa ja nauraneet. Kuinka olemme ystävien kanssa perustaneet bändin ja harjoitelleet omalla studiollamme soittamisen alkeita. Tai kuinka leikin, että oma metsämme on puolen hehtaarin metsä ja Nalle Puh ja kumppani asuvat siellä. Joudun  miettimällä miettimään, mikä lapsuudessani oli traumaattista. Toisaalta, mitä hyödyn siitä, että yritän palauttaa mieleen niitä huonoja asioita? Auttaako se yhtään ketään? Haluan tietoisesti vaalia hyviä muistoja ja ajatella, että lapsuuteni oli onnellinen. Koska kyllä se sitäkin oli, kun kuorii pois kaiken pelon, itsetuhoisuuden ja muun ei niin kivan. 

Lapsuuden jälkeen elämässäni on tapahtunut paljon asioita. Olen vaihtanut kaupunkia kolmesti, ollut väkivaltaisessa parisuhteessa ja ihastunut monta kertaa. Olen myös pettynyt monta kertaa, saanut töitä ja saanut potkut. Hakenut neljä kertaa ammattikorkeakouluun ennen kuin ovat lopulta aukesivat. Voisin miettiä sitä, kuinka monta kertaa olen epäonnistunut. Tai sitten voin miettiä, että olen onnistunut monessa asiassa. Mä pääsin opiskelemaan! Mä sain töitä! Olen saanut olla rakastettu, vaikka myös tullut jätetyksi. Olen siis onnekas. Olen myös saanut toteuttaa unelmani ja soittaa Ääni ja Vimma-bändikilpailussa. Jatkopaikkaa ei irronnut, mutta sain esiintymisestäni positiivista palautetta. 

Mitä terveyteen tulee, niin sairastuin 11-vuotiaana. Voisin surkutella kovaa kohtaloani ja miettiä, että miksi juuri minä. Tai sitten voin ajatella, että miksi en minä ja miettiä, mitä kaikkea olen saanut vain siksi, että en ole terve. Olen saanut paljon uusia ystäviä, nähnyt hienoja paikkoja ja päässyt reissaamaan. Upeita kokemuksia on vuosien aikana kertynyt paljon potilasyhdistyksen kautta ja sittemmin elinsiirtourheilun. Olen todellakin etuoikeutettu. Olen myös onnekas, koska olen jo hyvin nuorena tajunnut elämän rajallisuuden. Tämä on aiheuttanut sen, että olen aina rohkeasti lähtenyt tavoittelemaan unelmia nyt, en sitten joskus. Olisi hirmuisen surullista herätä vaikka 60-vuotiaana siihen, että on koko elämänsä elänyt vain muiden odotuksille ja autopilotilla. Voin nyt, 32-vuotiaana todeta, että olen elänyt täyttä ja omannäköistä elämää aina. Teeskentelmättä ja aidosti olemalla aina oma itseni. 

Yksi elämääni suuresti vaikuttaneista elokuvista on Leijonakuningas. Osaan sen vuorosanat ulkoa ja itken aina kun Mufasa kuolee. Siinä elokuvassa piilee suuria viisauksia. Esimerkkinä voi nostaa vaikka rohkeuden. Olla rohkea ei  ole sama kuin etsiä vaaraa. Ja rohkeinkin pelkää joskus. Mielestäni todellista rohkeutta ei ole se, ettei pelkää mitään, vaan se, että tekee, vaikka pelottaa. Pystyy voittamaan pelkonsa ja toimimaan siitä huolimatta. Tai menneisyys voi sattua, mutta voit joko paeta sitä tai oppia siitä. Kun maailma kääntää selkänsä sinulle, sinä käännät selkäsi maailmalle. Jätä takamuksesi menneisyyteen. Hakuna Matata!

Treeniä treeniä!

Nyt alkaa jo pikkuisen jännittämään, koska aika tarkalleen kuukausi kauden pääkisoihin. Pikku hiljaa salitreenit muuttavat muotoaan ja aletaan hakea hermotusta ja terävyyttä. Tämä on se, joka saa itsellä treenimotivaation pysymään yllä, kun on erilaisia kausia. Kävin ennen "urheilu-uraa" salilla lähes 10 vuotta tekemässä lähinnä perusvoimaa. Vaikka vaihtelin liikkeitä, niin kyllä sitä välillä pitkästyi ja kyllästyi. Nyt odotan innolla viimeistelytreenejä ja toisaalta en malttaisi odottaa, että pääsee taas tekemään kunnolla perusvoimaa ja vetämään lihaksista kaikki mehut irti. Uskon, että kroppakin tykkää, kun tulee vaihtelevaa ärsykettä. :) 

Palkinto edellisistä kisoista orivedeltä. :)

Tänä vuonna pidin siis rennon treenivuoden ilman paineita ja kisoja, kun jätin EM-kisat väliin. Siitä seurauksena olenkin kisannut enemmän kuin koskaan ja tänä vuonna kokemusta on kertynyt jo kuusista kisoista. :D Täytyy kyllä sanoa, että hauskaa on ollut ja olen lakannut kisaamasta muita vastaan. Opettelemista on vielä epäonnistumisten käsittelyssä, mutta toisaalta, jos kisoissa epäonnistuminen olisi ihan sama, niin ehkä sitä pitäisi etsiä uusi harrastus. Koska sehän tarkoittaisi, että palo hommaan on mennyt. Olen kuitenkin huomannut, että omalla sijoituksella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, millainen fiilis kisasta jää. Yksissä kisoissa työnsin pisimmälle naisista, mutta lähdin itku kurkussa, koska suoritus ei tuntunut hyvältä eikä tullut onnistumisen kokemusta. Toisissa kisoissa jäin sijoituksissa viimeiseksi, mutta lähdin voittajana, koska olin tehnyt oman ennätyksen ja saanut ehjän suorituksen. Parasta kisoissa on kuitenkin yhteishenki ja kannustava ilmapiiri. 

Helteellä pyöräilyssä tulee kuuma. :P

Oma kauden päätavoite on siis veteraanien SM-kisat elokuun puolivälissä. Tiedän, että siellä on epätodennäköistä päästä kolmelle viimeiselle kierrokselle, mutta toivon, että pääsen omalle tasolle ja saan ehjän suorituksen. Osallistun siellä kuulantyöntöön ja kiekonheittoon. Kuulassa nappisuorituksella on mahdollista ainakin teoriassa päästä työntämään kuusi kertaa, mutta kiekossa jään muista kyllä todella kauas. Pidemmän ajan tavoitteeni on kuitenkin ensi kesän MM-kisat englannissa ja niitä ennen haluan kokemusta mahdollisimman paljon sekä altistaa itseni epämukavuusalueelle. Tiedän, että olen varmaan ainoita, jotka eivät pyörähdä kiekossa, mutta onko sillä niin väliä. Jostain se on aloitettava ja tässä on hyvä sauma saada kokemusta vähän isommista kisoista. :)

Nyt koitan saada mahdollisimman paljon tekniikkatreeniä tehtyä ennen kisoja, jotta edes jotain olisi lihasmuistissa kun astuu rinkiin. Se on jännä, miten ihan perusasiast unohtuvat kisatilanteessa. Perinteisesti kuulan pakituksessa käännyn ja nousen liian aikaisin kisoissa, vaikka kuinka ajattelen niitä asioita ringissä. Sitten, kun joku sanoo siitä, saatan saada sen korjattua seuraavaan kisasuoritukseen. Kiekko on vielä sen verran alussa, että en muista juuri mitään rinkiin astuessa. Onneksi tässä on vielä vuosi aikaa ennen isoja kisoja, niin eiköhän sitä tekniikkaakin ala löytyä, kun vain jaksaa tehdä töitä ahkerasti asian eteen. Ainakaan motivaatiosta se ei ole kiinni. :) Mukavaa loppukesää kaikille! :)

Miten sairaudet ja lääkkeet vaikuttavat treenaamiseen

Tällä hetkellä koen olevani terve, vaikka otan lääkkeitä 5-6 kertaa päivässä pysyäseni hengissä ja toimintakykyisenä. Jos sairastuisin, sillä olisi varmasti iso vaikutus kaikkeen elämässäni eikä niin hyvässä. :D Mutta nyt  on hyvä. Fakta on kuitenkin se, että olen perussairas enkä niin pienellä tavalla. Miten tämä kaikki vaikuttaa omaan urheilu-uraan ja elämään? Siitä pohdintaa tästä eteenpäin.

Jos lähden purkamaan asiaa kuntosalin kautta. Aloitin salilla käymisen silloin, kun sain diagnoosin vaikeasta munuaisten vajaatoiminnasta. Vanhoja diagnooseja oli tuolloin APECED-oireyhtymä, johon kuului krooninen hiiva ja lisäkilpirauhasen vajaatoiminta. Jälkimmäinen aiheuttaa kalkkiarvojen heittelyjä, jonka oireet ovat raajojen pistelyä ja puutumista, välillä myös lihaskramppeja. Vatsa saattaa olla löysällä tai kovalla, riippuen siitä, onko kalkit korkealla vai matalalla. Tämän kanssa on ollut paljon tasapainoilua vuosien myötä. Joka tapauksessa tässä vaiheessa aloitin salikäynnit joka toinen päivä. Kehitystä tuli ja sama tahti jatkui seuraavat vuodet. Tosin jouduin aloittamaan salilla monta kertaa alusta, kun terveys aina välillä heitteli ja tuli pidempi pakkotauko. 2014 syyskuussa sain munuaissiirteen ja infektioriskin vuoksi en mennyt salille 3kuukauteen. Jouduin aloittamaan täysin alusta voiman rakentamisen.  Sitten jatkoin vanhaan malliin, mutta huomasin, ettei tulokset parane enkä enää palaudu niin kuin ennen. Tiputin salikäynnit kahteen kertaan viikossa ja tulokset lähtivät nousuun. Normaali ohjehan on, että 2 kertaa viikossa riittää juuri ylläpitämään tuloksia, mutta ei missään nimessä paranna niitä. Tässä kohti varmaan lääkkeet ja diagnoosit astuvat kuvaan. Tällä hetkellä diagnooseja on vaihdevuodet, keskivaikea munuaisen vajaatoiminta ja munuaisensiirto, kilpirauhasen vajaatoiminta, kortisonilama ja samat, mitä alussakin. Nämä kaikki vaikuttavat hidastavasti kehitykseen ja palautumiseen.

En tiedä, miten suurta vaihtelua terveillä on päivien suhteen, mutta itsellä ainakin se on valtavaa. Reilu viikko sitten tahkoin ennätyksiä ja nyt tänään reilusti kevyemmät raudat eivät liikkuneet mihinkään. Oli pakko jättää treeni kesken ja lähteä kotiin. Omalla kohdalla kestävyyden kehittäminen on osoittautunut erityisen vaikeaksi. Olen kyllä kuullut, että jotkut, jotka ovat ennen harrastaneet juoksua, ei ole enää sitä pystynyt harrastamaan, kun on saanut kilpirauhasen vajaatoiminnan. Itsellä se on vain pikku juttu muiden seassa, mutta saattaahan sillä olla tietenkin vaikutusta. Pystyn kävelemään reippaasti 10km ja varmaan pidempäänkin ilman mitään ongelmia. Pystyn myös pyöräilemään 30km, mutta en jaksa juosta edes 200 metriä. Koska en nyt koe suurta intohimoa juoksua kohtaan, niin olen antanut asian olla. Juoksu on tuntunut joskus hyvältä ehkä 10 sekunnin ajan, jolloin olen ymmärtänyt, mistä siinä on kyse ja miksi sitä niin hehkutetaan. Mutta ei kai kaikkien tarvitse olla juoksijoita, jos se vaan ei kulje eikä ole motivaatiota. :P 

Sellanen lista lääkkeitä ja tosta puuttuu muutama. :P

Itselleni tuotaa edelleen vaikeuksia olla vertailematta itseään muihin. Vaikka tiedän, että harva nainen nostaa penkistä yli 50kg, niin en silti tunne itseäni vahvaksi. Vaikka tiedän myös, että yli 8 metriä kuulassa on terveellekin veteraaniurheilijalle ihan hyvä saavutus, niin silti en tällä hetkellä tunne olevani hyvä. Itsellä ei ole lapsena luotua pohjaa urheilulle ja olen joutunut kaikki hermotukset, liikeradat ja tekniikat rakentamaan näin aikuisena. Olen joutunut tekemään todella paljon töitä, että olen oppinut uusia asioita. Satoja ja taas satoja toistoja eikä siltikään vielä mene lihasmuistilla monet jutut. Katson kateellisena vierestä, kun toiset oppivat asiat jo muutaman yrityksen jälkeen. Jos olisin yhtään luovuttajatyyppiä, niin voin kertoa, että en olisi ensimmäisen leirin jälkeen enää elinsiirtourheilupiireissä pyörinyt. Ja että olen tehnyt keväällä todella paljon työtä, että olen saanut itseni psyykattua terveiden kansallisiin kisoihin kokemusta hakemaan. Ei ole helppoa asettaa itseään naurunalaiseksi ja arvostelulle alttiiksi. Varsinkin, kun tietää, että oma taso ei ole yhtä hyvä kuin muilla. 

Tykkään älyttömästi lajeistani, mutta jotenkin viime kisat lannistivat. Eräs vanhempi herrasmies, joka oli itse heittänyt kiekkoa 70 vuotta, tuli ystävällisesti kertomaan, että heittoni näyttää kömpelöltä ja että pitäisi varmaan treenata lisää. Ei kauhean kannustavaa. Tiedän kyllä sen ilman, että kukaan kertoo eikä siitä ole mitään apua. Sen sijaan otan mielelläni opastusta vastaan. Mielestäni kuitenkin olen pärjännyt ihan hyvin lähtötasot huomioiden ja olen tehnyt kovasti töitä jo tähän tasoon päästäkseni. Haluni oppia joskus pyörähtämään on kova ja olen valmis tekemään paljon töitä sen eteen. Eipä kukaan vielä pari vuotta sitten uskonut, että tulisin ikinä työntämään edes 7 metriä kuulaa, joten kaikki on mahdollista. :) 

Miksi halusin tehdä tällaisen postauksen? Haluan saada ihmiset miettimään kahdesti, ennen kuin arvostelee kenenkään tekemistä. Ulospäin ei välttämättä näy, jos on jotain haasteita terveyden kanssa. Pelkästään katsomalla ei voi tietää lähtötasoa tai mitä kaikkea kysyinen ihminen on käynyt läpi. Kukaan ei ole seppä syntyessään ja jostain se aina pitää lähteä liikkeelle. Ollaan armollisia niin itsellemme kuin kanssa ihmisille. Stemppaamalla saa paljon parempaa aikaan kuin arvostelemalla. :)

Terveesti itsekäs

Tämä aihe on pyörinyt mielen päällä jo pidemmän aikaa, joten nyt on aika pukea se sanoiksi. Olen tänä vuonna oivaltanut, mitä oikeasti tarkoittaa olla terveellä tavalla itsekäs. Ja miten laajalti se vaikuttaa ympäristöön ja muihin ihmisiin. 

Olen taipuvainen suorittamaan ja haalimaan paljon kaikkea elämääni. Monesti sitten olen tilanteessa, että on liian monta rautaa tulessa enkä saa niistä yhtäkään hoidettua kunnialla loppuun. Kun ei vain osaa sanoa ei ja haluaa olla kaikessa mukana ja auttaa kaikkia. Ja tässä kohti mennään metsään ja pahasti. Se ei hyödytä yhtään ketään, että olen ylikuormittunut, väsynyt ja kiukkuinen. Hoidan velvollisuuteni hammasta purren, koska olen tunnollinen ihminen. Välitän kuitenkin samalla ympärilleni negatiivista energiaa ja levitän pahaa tuulta muihin. Tämä on asia, jonka olen vihdoin oivaltanut. 

Nykyään olen itsekkäämpi. Pidän huolta siitä, että ehdin nukkua tarpeeksi, vaikka se on sitten poissa jostain muusta. Pidän myös huolta, että ehdin liikkua ja treenata. Ja että saan olla myös yksin ja vain olla. Se kaikki on pois ehkä jostain toisesta projektista, jossa voisin ehkä mahdollisesti olla hyödyksi. Mutta kun miettii asiaa pidemmälle, niin lopulta kaikki ympärilläni hyötyy siitä, että olen itsekäs ja pidän omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista huolta. Kun laitan itseni ykkösprioriteetiksi, olen pääsääntöisesti muiden kanssa ollessa pirteä ja hyväntuulinen. Näin ollen pystyn levittämään muille positiivista energiaa ja iloa äksyilyn sijaan. Olen siis parempi ihminen ja tästä hyötyy myös läheiset. 

Olen hyvin kiitollinen ystävälleni, joka sanoi asiasta suoraan. En ollut tajunnut, että kuormittuneena ja yliväsyneenä en ole hyvää seuraa ja että se on hyvin raskasta ihmisille, jotka ovat hyvin tärkeitä. En halua olla huonon ilmapiirin luoja tai se, josta puhutaan, että olipas sitä taas raskasta nähdä. Olen ollut sellainen ja tahattomasti loukannut ympärilläni olleita. Ja kun tämäkin olisi ollut vältettävissä sillä, että olisin jo silloin laittanut itseni etusijalle enkä yliväsyneenä painanut väkisin menemään.

Siksi haluan muistuttaa kaikkia, jotka potevat huonoa omatuntoa siitä, että lähtee lenkille töiden jälkeen tai käy viikonloppuna salilla, vaikka perhe haluaisi viettää aikaa kanssasi, että teet siinä palveluksen kaikille etkä ole itsekäs. Kun laitat itsesi etusijalle ja otat sen oman ajan, pystyt sen muun ajan antamaan muille niin paljon enemmän ja niin paljon parempaa, että se on todellakin sen arvoista. Oli se itselle tärkeä juttu sitten mitä vain, niin pidä siitä kiinni äläkä unohda itseäsi arjen kiireessä. Kaikki lopulta hyötyvät tästä. :)

Omalla kohdalla tämä on tarkoittanut asioiden laittamista tärkeysjärjestykseen ja joistain asioista luopumista. Elämässä ei voi saada kaikkea, ainakaan kerralla ja alkuvuodesta jouduin tekemään kipeän päätöksen. Koska kuulantyöntö ja vapaapalokunta kumpikin veivät aikaani, jouduin luopumaan toisesta. Päätin keskittyä yleisurheiluun, koska aikani ja energiani ei vain yksinkertaisesti riittänyt molempiin. Koin, ettei minulla ollut enää annettavaa palokunnalle ja lopulta päätös lopettaa oli myös huojentava. Kuitenkin olen myös surullinen, koska se on ollut niin iso osa elämääni yli 10 vuotta, mutta aikansa kutakin ja eihän mikään estä vielä joskus palaamasta. Nyt kuitenkin voimavarani ei vain riitä kaikkeen. Virallisesti en ole vielä lopettanut ja ehkä punnitsen tilannetta uudelleen syksyllä. Mutta nyt mennään näin kohti loppu kesää ja uusia haasteita. :)

Mutku mä oon huono liikunnassa

Olen toteuttanut elämässäni jo aikalailla kaiken, mistä olen unelmoinut. Viime viikolla törmäsin Unelmakarttakirjaan, josta innostuin. Sen avulla aion kartoittaa, mistä unelmoin tulevaisuudessa. Mitä kohti haluan mennä. Ensimmäinen tehtävä oli kirjoittaa ylös unelmiaan. Otin kasan erivärisiä tusseja ja annoin intuition viedä. Käteni tarttui eri väreihin ja kirjaan syntyi erilaisia asioita, joista unelmoin. Yllätyin, koska paperille ei tullut yhtäkään konkreettista asiaa. Siis että haluan ostaa asunnon tai muuta sellaista. Sen sijaan sinne piirtyi, että haluan auttaa muita, olla hyvä ihminen ja muita tuon suuntaisia asioita. Tänään lisäsin sinne ensimmäisen konkreettisen tavoitteen, kehittyä kuulantyönnössä ja kiekonheitossa. Mutta sisimmissäni unelmoinkin paljon isommista asioista. Aina oppii uutta itsestään. 

Tänään pääsin ensimmäiseen kappaleeseen, joka käsittelee uskomuksia. Meitä kaikkia ohjaa uskomukset, jotka voivat sanella unelmamme ja elämämme suunnan. Joskus jopa virheellisesti. Omalla kohdallani hyvä esimerkki on uskomus siitä, että olen huono liikunnassa. Koululiikunnassa olin aina se seiskan tyttö, joka valittiin viimeisenä joukkueisiin. Tämän ansiosta elin siinä uskossa, että olen huono liikunnassa. Parikymppisenä innostuin kuitenkin käymään salilla ja voimani kehittyivät ihan hyvin. Tämä vähän murensi tätä uskomusta. Kun menin ensimmäiselle valmennusleirille elinsiirron jälkeen, olin edelleen sen uskomuksen vallassa, että olen huono liikunnassa. Kuntosalilla koin onnistumisia, mutta tasapaino, koordinaatiokykyni ja uusien liikkeiden oppiminen oli hyvin haastavaa. Olen tukenut tätä sanomalla, että mulla ei ole mitään liikunnallista lahjakkuutta ja omistan kaksi vasenta jalkaa. Samalla, kun olen näitä asioita sanonut ja ajatellut, olen tehnyt niistä totta. 

Realistisesti ajatellen en oikeasti omaa liikunnallista lahjakkuutta, mutta sen sijaan olen hyvin sinnikäs ja haluan oppia. Olen valmis tekemään töitä sen eteen, että opin uusia kuvioita, vaikka joudun niitä töitä tekemään paljon enemmän kuin useimmat. Mutta en ole huono liikunnassa. Onko kukaan? Miten siinä voi olla huono? Olen oppinut ja kehittynyt treenaamalla paljon ja tehnyt töitä sen eteen, että opin asioita. Jos jotain vain oikein kovasti haluaa ja on valmis tekemään töitä sen eteen, vain taivas on rajana. 

Uskalsin lähteä terveiden kisoihin, siksi olen voittaja. :)

En ole ikinä jaksanut vetää suorilta käsiltä yhtään puhdasta leukaa. Sain joku aika sitten päähäni, että pitäähän se nyt oppia. Viime perjantaina vedin yhden leuan suorilta käsin. Sain joskus neuvon laihduttaa, jotta saisin sen vedettyä, mutta en ole laihduttanut. Sen sijaan olen treenannut voimaa ja onnistuin tavoitteessa. Elokuun loppuun mennessä olen luvannut vetää 5 leukaa, joten ei ne treenit tähän loppuneet. Taas turha uskomus, etten muka pystyisi siihen laihduttamatta. Olen muutenkin tänä keväänä rikkonut henkisiä esteitäni treeneissä. Penkkipunnerruksessa 50kg oli pitkään mörkö, nyt olen nostanut 52,5kg kaksi kertaa. Ensi kevään tavoite on nostaa oma paino penkistä.  Kuulantyönnössä 8,5 metriä on mennyt rikki enkä pidä enää 9 metriä mitenkään mahdottomana. 

Uskomukset eivät enää estäneet menemästä :)

Yhtä uskomusta kannoin myös pitkään mukanani. Sanoin aina, että olen nirso. En tiedä, mitä tapahtui ja miten vapauduin siitä, mutta kun pääsin tuosta ajatuksesta ja rupesin ennakkoluulottomaksi, niin maailma avautui aivan uudella tavalla. En edelleenkään tykkää kaikista ruuista, mutta melkein mitä vain olen valmis maistamaan ja antamaan mahdollisuuden uusille mauille. Kun sirkat tulivat markkinoille, olin ensimmäisten joukossa niitä maistamassa. Nykyään syön, mitä tarjotaan eikä tarvitse nähdä nälkää. Ai että, miten elämä onkaan helpompaa näin! :) Unohdetaan typerät, rajoittavat uskomukset ja annetaan unelmille mahdollisuus. Vain siten ne voi toteutua!

Jee, kisakausi alkaa!

Tämän viikon sunnuntaina on sitten ensimmäiset kisat, joissa lajeinani ovat kuulantyöntö ja kiekonheitto. Kauden avaus jännittää aina, mutta nyt jännitys on positiivista eikä ainakaan vielä ole mennyt överiksi. Uskon, että kisat menee hyvin. Olen saanut alle hyvän, ehjän treenikauden ja tuntuu upealta päästä katsomaan, miten se näkyy tuloksissa ja kisatilanteessa. Kuulan suhteen viimeiset kolme treeniä on mennyt hyvin. Olen vihdoin alkanut saada pakituksesta hyötyä ja paukuttanut uusia ennätyksiä, minkä olen kerennyt. Lauantaina tein kisoja simuloivan harjoituksen ja jos pystyn keskittymään kisatilanteessa yhtä hyvin, niin hyvä tulee. 

Kiekonheitossa kuudesta heitosta yksi meni verkkoon yliyrittämisen takia ja yhden hyvän astuin yli. Siinä tavoite olisi saada se ensimmäinen, virallinen tulos. Oli hyvä simuloida kisoja, koska sekään ei ole itsestään selvää. Uskon kuitenkin vahvasti, että tulos tulee ja toivottavasti 15 metrin paremmalla puolella. Harjoituksissa on 20 metriä ollut jo todella lähellä, joten kehitystä on tapahtunut kevään aikana. 

"Kisa" alkamassa. :)

Kuulassa lämmittelytyönnöt menivät ihan penkin alle, mutta kun kisa alkoi, niin sytyin ja yllätyin itsekin tuloksista. Edellinen ennätykseni oli viime viikon keskiviikolta 8.09 metriä ja nyt 6 työnnöstä viisi ylitti sen ja neljä vielä reilusti. Tämän hetken harjoitusennätys on 8.50 metriä, joka alkaa jo olla ihan kelpo tulos. Jos kisoissa kulkee lähellekkään noin hyvin, niin ihan hyvä kausi tulossa! :)

"Kisaheitto". Siellä se liitää. :D

Olen kuitenkin tehnyt jännän havainnon omassa reagoinnissa. Nykyään osaan jo hieman tuulettaa hyvin menneitä suorituksia, mutta tunnen niistä myös syyllisyyttä. Syyllistyn siis siitä, että olen jossain ihan hyvä. Saatan myös nolostua, jos olen jossain paljon parempi kuin muut. Iloitsisin enemmän muiden huippuonnistumisista. Jostain syvältä kumpuaa tunne, että en ansaitse sitä huippufiilistä, joka itsensä ylittämisestä ja esimerkiksi uudesta ennätyksestä tulee. Vaikka tiedän, että se ei ole tapahtunut helposti ja olen tehnyt töitä sen eteen määrätietoisesti jo 2,5 vuotta. Olen epäonnistunut ja onnistunut. Kehitys on välillä pysähtynyt ja mennyt takapakkia, sitten taas harppauksen eteenpäin. Mikään ei ole tapahtunut itsestään. Siksi on hassua, että en muka ansaitsisi omasta mielestäni onnistumista. Muiden puolesta osaan olla aidosti iloinen ja onnellinen. Ja tiedän, että moni on aidosti onnellinen puolestani, kun olen kehittynyt ja onnistunut. Miksi en siis itse osaa olla?

Osaan iloita vain 80% uusista saavutuksista, koski ne sitten mitä elämänaluetta tahansa. Joskus hetkellisesti osaan iloita sen 100%, mutta sitten jostain tulee ajatus, että jos mä pystyin tohon, niin ei se kovin kummoinen juttu voi olla. Ja alkaa nolottaa, että on hehkuttanut asiaa. Tykkään katsoa urheilua ja rakastan niitä urheilijoiden tuuletuksia ja onnea siitä, että he ovat onnistuneet. Kaikki se tunteiden kirjo ja onnen kyyneleet, joka välittyy myös katsojalle. Pitäisi ehkä itsekin vain uskaltaa nauttia siitä tilanteesta ja reilusti tuulettaa. Ehkä muut saisivat siitä samalla lailla jotain, mitä itse saan katsoessa muiden tuuletuksia. 

Ps. tänään uskalsin hypätä matalan aidan yli ja uskalsin myös riemuita siitä! Rimakauhu on meinaan ollut aika kova. :D