Olen kokenut elämässäni paljon rankkoja juttuja ja ehkä jopa traumaattisen lapsuuden. Viime vuosiin on mahtunut paljon kuolemantapauksia lähipiirissä, osa yllättäviä, osa on ollut odotettavissa. Olen käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä keskivaikeaan masennukseen. Olen käsitellyt asiat ja näin jälkikäteen tuntuu, että jokainen vastoinkäyminen on tehnyt minusta vahvemman ihmisen. Ja lopulta, kaikella on tarkoituksensa. Kokemukset ovat muokanneet minusta sen ihmisen, joka tänä päivänä olen.
Hassua tässä on se, että aika todellakin kultaa muistot. Kun nykyään mietin lapsuuttani, muistan sieltä vain hyviä hetkiä. Muistan, kuinka olemme perheenä leiponeet pitsaa ja nauraneet. Kuinka olemme ystävien kanssa perustaneet bändin ja harjoitelleet omalla studiollamme soittamisen alkeita. Tai kuinka leikin, että oma metsämme on puolen hehtaarin metsä ja Nalle Puh ja kumppani asuvat siellä. Joudun miettimällä miettimään, mikä lapsuudessani oli traumaattista. Toisaalta, mitä hyödyn siitä, että yritän palauttaa mieleen niitä huonoja asioita? Auttaako se yhtään ketään? Haluan tietoisesti vaalia hyviä muistoja ja ajatella, että lapsuuteni oli onnellinen. Koska kyllä se sitäkin oli, kun kuorii pois kaiken pelon, itsetuhoisuuden ja muun ei niin kivan.
Lapsuuden jälkeen elämässäni on tapahtunut paljon asioita. Olen vaihtanut kaupunkia kolmesti, ollut väkivaltaisessa parisuhteessa ja ihastunut monta kertaa. Olen myös pettynyt monta kertaa, saanut töitä ja saanut potkut. Hakenut neljä kertaa ammattikorkeakouluun ennen kuin ovat lopulta aukesivat. Voisin miettiä sitä, kuinka monta kertaa olen epäonnistunut. Tai sitten voin miettiä, että olen onnistunut monessa asiassa. Mä pääsin opiskelemaan! Mä sain töitä! Olen saanut olla rakastettu, vaikka myös tullut jätetyksi. Olen siis onnekas. Olen myös saanut toteuttaa unelmani ja soittaa Ääni ja Vimma-bändikilpailussa. Jatkopaikkaa ei irronnut, mutta sain esiintymisestäni positiivista palautetta.
Mitä terveyteen tulee, niin sairastuin 11-vuotiaana. Voisin surkutella kovaa kohtaloani ja miettiä, että miksi juuri minä. Tai sitten voin ajatella, että miksi en minä ja miettiä, mitä kaikkea olen saanut vain siksi, että en ole terve. Olen saanut paljon uusia ystäviä, nähnyt hienoja paikkoja ja päässyt reissaamaan. Upeita kokemuksia on vuosien aikana kertynyt paljon potilasyhdistyksen kautta ja sittemmin elinsiirtourheilun. Olen todellakin etuoikeutettu. Olen myös onnekas, koska olen jo hyvin nuorena tajunnut elämän rajallisuuden. Tämä on aiheuttanut sen, että olen aina rohkeasti lähtenyt tavoittelemaan unelmia nyt, en sitten joskus. Olisi hirmuisen surullista herätä vaikka 60-vuotiaana siihen, että on koko elämänsä elänyt vain muiden odotuksille ja autopilotilla. Voin nyt, 32-vuotiaana todeta, että olen elänyt täyttä ja omannäköistä elämää aina. Teeskentelmättä ja aidosti olemalla aina oma itseni.
Yksi elämääni suuresti vaikuttaneista elokuvista on Leijonakuningas. Osaan sen vuorosanat ulkoa ja itken aina kun Mufasa kuolee. Siinä elokuvassa piilee suuria viisauksia. Esimerkkinä voi nostaa vaikka rohkeuden. Olla rohkea ei ole sama kuin etsiä vaaraa. Ja rohkeinkin pelkää joskus. Mielestäni todellista rohkeutta ei ole se, ettei pelkää mitään, vaan se, että tekee, vaikka pelottaa. Pystyy voittamaan pelkonsa ja toimimaan siitä huolimatta. Tai menneisyys voi sattua, mutta voit joko paeta sitä tai oppia siitä. Kun maailma kääntää selkänsä sinulle, sinä käännät selkäsi maailmalle. Jätä takamuksesi menneisyyteen. Hakuna Matata!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti