Suorituspaineita

Olen aina ajatellut, että en ole järin kilpailuhenkinen. Lapsena annoin kavereiden voittaa korttipelejä, jotta he pelasivat kanssani. Mieluummin hävisin ja pelasin, kun katsoin toisen suuttumusta häviämisestä. Nyt kuitenkin se asenne on muuttunut. Olen saanut apurahoja kilpailuja varten, jotka kattavan osan kuluista. Vaikka avustusta antavat kohteet eivät vaadi minulta mitään, olen luonut kuitenkin itselleni suorituspaineita. Pitäisi onnistua kisoissa niin, että voisin olla ylpeä itsestäni. Tämä ei tarkoita välttämättä mitaleja, koska tiedä kisojen tason. Mutta että pystyisi antamaan itsestään kaiken ja tekemään omat ennätykset. Siinäkin on jo paljon. 

Tiedän, että kisoissa on hyvin eri lähtökohdista ihmisiä. Siellä on entisiä huippu-urheilijoita, jotka ovat elinsiirron myötä tulleet meidän kisoihin täydellisellä tekniikalla ja tietämyksellä, että miten kuuluu treenata. Sitten on toisesta ääripäästä ihmisiä, jotka eivät ennen elinsiirtoa ole voineet harrastaa lainkaan liikuntaa ja ovat siellä silkasta elämän ja liikkumisen riemusta. Ja kaikkea siltä väliltä. Itse olen voinut lähes aina liikkua, mutta mitään urheilutaustaa ennen elinsiirtoa ei ole. Edelleen, kun näen juoksuani kuvattuna, puna nousee poskille. Kuvittelen mielessäni, että näytän gasellilta, joka juoksee kovaa ja kevyen näköisesti. Totuus on kaukana tästä mielikuvasta. Toki kehitystä tapahtuu koko ajan, mutta tuntuu kuitenkin, että liian hitaasti. 

Toissapäivänä treenasin juoksua valmentajani kanssa. Juoksimme tunnin. Olemme löytäneet aika toimivan medotin kohdallani. Valmentaja juoksee vieressä ja kommentoi jo juoksun aikana asioita, jotka sitten yritän korjata saman tien. Tämä on vienyt asioita eteenpäin. Kuitenkaan jokainen lähtö telineistä ei ole terävä ja vauhtia antava eikä jokainen juoksu kovin hyvä. Käsien kanssa on edelleen ongelmia, mutta vanhat mallit väistyvät hitaasti. Niitä nyt koitan työstää omatoimisesti, jotta voisin tammikuussa näyttää edistyneeni. 

Järjellä kun ajattelen, niin ei minua tukevat tahot odota, että olen paras. He tuntevat minut ja kunnioittavat minua, vaikka en menestyisi mitaleille. Itse kuitenkin haluaisin täydellisiä suorituksia. Varsinkin kuulassa haluaisin edes yhden onnistumisen kisoissa. Tähän mennessä niitä ei ole tullut. Teen töitä asian suhteen koko ajan, mutta samat virheet toistuvat eikä kehitystä tunnu tulevan. Tätä menoa tulen pettymään tammikuun SM-kisoissa. Itseäni lohduttaa se, ettei huippu-urheilijatkaan menesty aina kisoissa tasonsa mukaisesti. Surettaa vain suomalaisten asenne kisaturisteista. Saa nähdä, tunnenko itseni sellaiseksi kesällä. 

Olin eilen salilla treenaamassa, kun tultiin sanomaan, etten saa maksaa ensivuoden salimaksua. Tampereen yliopistollisen sairaalan TAVA ry haluaa tukea minua sen verran. Olen hyvin otettu tästä. Välillä olen miettinyt, teinkö virheen, kun tulin kaapista sairauteni kanssa ja olen ollut eri lehdissäkin. Mutta en kadu. Jos tarinani voi auttaa edes yhtä ihmistä hyväksymään sairautensa, niin kaikki on sen arvoista. Negatiivista palautetta ei ole tullut ollenkaan, positiivista sitäkin enemmän. Ja olisihan se hienoa olla jollekin esikuva ja innostaja, jonka ansiosta joku innostuisi liikkumaan. Kohta on jo joulukin. Mukavaa joulun odotusta kaikille!

Ennätyksiä ja hyvää virettä

Viime viikot ovat olleen treenin kannalta hyvää aikaa. Etenkin kuntosalilla tulokset ovat parantuneet ja jopa henkilökohtaisia ennätyksiäkin on tullut. Alan pikku hiljaa päästä jyvälle rinnallevedosta ja sitä myötä tuloksetkin paranevat. Tällä hetkellä menee 42,5kg kolme kertaa. Penkissä olen päässyt 47,5kg, jota teen ohjelman mukaiset 6 toistoa kerralla. Maastavedossa kuuden toiston sarja meni 75kg. Olen kaikissa kiinnittänyt tänä syksynä erityistä huomiota liikkeiden puhtauteen ja ainakin mitä itse arvioin peilistä, niin hyvältä näyttää sillä saralla. Kohta alkaa olla peruskuntokausi lopussa ja perusvoima hankittuna. Vielä haluaisin saada vähän parannettua noita ennätyksiä ennen kuin alan hiomaan terävyyttä ja räjähtävyyttä esille tammikuun sm-kisoja varten. 

Lajitreenit ovat sujuneet vaihtelevasti. Kuulan kanssa varsinkin on vielä liian suurta vaihtelua tuloksissa, mutta pääsääntöisesti on mennyt ihan hyvin. Toki olisi mukavaa, että joku katsoisi tekniikkaa, mahdollisesti jopa kuvaisi ja antaisi välitöntä palautetta. Nyt olen pitkälti yksin treenannut sitä usean kuukauden ajan. Aina välillä joku veteraani on antanut jotain palautetta, jonka olen yrittänyt ottaa hyödyksi. Kävin tänään vähän työntelemässä,  mutta nyt ei lähtenyt. Tämä viikko on mennyt ensivastekurssilla ja treenit jääneet kokonaan pois, kun ei ole aika ja energia riittänyt enää niihin. Lisäksi jännitän, sainko tartunnan kurssilta, kun siellä yksi jos toinenkin yski, niiskutti ja oli kuumeessa. 

Juoksun kanssa on vielä paljon tekemistä ja sitä olen onneksi päässyt valmentajan kanssa välillä hiomaan. Pääsen aika näpsäkästi telineistä lähtemään, mutta monesti ponkaisen suoraan pystyyn, vaikka pitäisi ensin kiihdyttää. Sen kun muistaisi aina. Myös kuulan tekemät puolierot korostuvat juoksussa. Vasen jalka ei nouse yhtä korkealle ja ikäänkuin laahaa perässä. Kädet eivät myöskään ole tarpeeksi voimakkaasti mukana juoksussa ja edelleen jännitän herkästi hartioita. Kuitenkin kehitystä on tapahtunut, joka on tärkeintä. Varsinkin mm-kisoissa on niin kova taso, että lähtökohtaisesti kilpailen lähinnä itseäni vastaan. Jos onnistun parantamaan aikaa, niin voin jo olla ihan tyytyväinen.

Uniongelmat ja niiden voittaminen

Olen ollut aina huono nukkumaan, mutta pärjäsin kuitenkin ilman unilääkkeitä lähes 30 vuotta. Vuoden alusta alkoi uniongelmat pahenemaan. Heräsin aamuyöllä pirteänä enkä enää saanut unta. Pitkään yritin sinnitellä, mutta ei sitä loputtomiin jaksa muutaman tunnin unilla. Aluksi rättiväsyneenä menin hakemaan melatoniinia. Ensimmäinen yö sen kanssa olikin mahtava, 8 tuntia laadukasta unta. Mutta siihen se sitten jäi. Välillä nukuin paremmin ja välillä huonommin. Kesällä tilanne kuitenkin kärjistyi niin pahaksi, että työkaverit lähettivät työterveyslääkärille. Tässä vaiheessa käytössä oli jo Opamox ja Stella melatoniinin lisäksi. Sain lisäksi Imovanen. 

Sain myös lähetteen psykiatrian polille ja sain pitää unipäiväkirjaa ja vastailla kysymyksiin. Puhuimme puhelissa lääkkeettömistä hoidoista, että pyrittäisiin pääsemään lääkkeistä kokonaan eroon. Tässä vaiheessa en käyttänyt lääkkeitä joka yö, mutta useampana yönä viikossa. Välillä nukuin lääkkeillä hyvin, välillä valvoin niistä huolimatta koko yön tai nukuin vain 4 tuntia. Lähetin päiväkirjani poliklinikalle ja sainkin kutsun neuropsykiatrille. Tässä vaiheessa olin tullut siihen tulokseen, että mieluummin nukun lääkkeillä kuin olen nukkumatta. Unettomuuden vaaroista kirjoitettiin tiuhaan eri lehdissä ja halusin välttää ne. 

Menin neuropsykiatrille suurin toivein. Hän kysyi, nukunko nyt paremmin. Sanoin, että lääkkeillä nukun ihan hyvin, mutta ilman niitä en juurikaan saa nukuttua. Välillä yritin olla ilman muutaman yön, mutta silloin en juuri nukkunut. Hän oli sitä mieltä, että tilanne on hyvä ja uniongelma selätetty, koska nukun lääkkeillä hyvin. Hän sanoi myös, että uniongelmani johtuvat sairauksistani ja joudun syömään unilääkkeitä loppu elämäni. Kohdallani lääkkeettömistä menetelmistä ei olisi mitään apua. Olin hieman hölmistynyt, koska nefrologini oli juuri sanonut, ettei lääkkeeni tai fyysiset sairaudet aiheuta unettomuutta, että kyse on enemmän psyykkisestä ongelmasta. Lähdin vastaanotolta hölmistyneenä uusitut lääkereseptit mukanani. Mietin, että ketä tässä nyt kannattaa uskoa. Varmaa oli vain se, että en halunnut syödä lääkkeitä lopun elämääni. 

Tästä hieman eteenpäin aloin kiinnostumaan mindfulnessista eli tietoisesta läsnäolosta. Luin aiheesta ja facebookin unettomien vertaistukiryhmässä porukka oli saanut siitä apua. Kuulin sitten Leena Pennasen kännykkäsovelluksesta, jossa on eri pituisia ohjattuja harjoituksia. Latasin sovelluksen saman tien, koska se oli saanut paljon positiivista palautetta. Aloitin harjoittelun 3 minuutin harjoituksella. Seuraavana päivänä tein 5 minuuttia. Pyrin tekemään joka päivä ainakin lyhyen harjoittelun, välillä sitten jopa 20 minuutin harjoituksen. Parin viikon jälkeen huomasin nukkuvani paremmin. Nyt olen kuukauden tehnyt harjoituksia. Enää en tarvitse sovellusta, vaan pystyn tekemään niitä jo ilman sitä. Välillä toki teen edelleen sovelluksen avullakin harjoituksia. Olen nyt pärjännyt pelkällä melatoniinilla pääasiassa, välillä vähän opamoxia. Nukun hyvin enkä heräile yöllä virkeänä. Saatan heräillä, mutta nukahdan pian uudestaan. Nukun nyt ehkä 7-8 tunnin unia ilman unilääkkeitä. Tarkoitus on jossain vaiheessa vierottautua melatoniinista, mutta sen aika ei ole ihan vielä. Olen onnellinen, että en uskonut sitä neuropsykiatria, vaan lähdin kokeilemaan muita keinoja. 

Tietoisen läsnäolon harjoittelut ovat vaikuttaneet myös valveillaoloaikaan. Nykyään teen treenit enemmän kehoa kuunnellen ja pidän niitä lepopäiviä, jos tuntuu, että keho niitä huutaa. Tämä ei tarkoita, että himmailisin treeneissä. Yleensä treenit vedän kunnolla, mutta keskityn palautumiseen erilailla kuin ennen. Riittävä uni tukee palautumista, mutta myös välipäivät ovat tärkeitä. Silloinkin saatan käydä ulkona kävelemässä, mutta se on todellista löntystelyä, jonka on tarkoitus vain virkistää mieltä ja kehoa. Jos kärsit uniongelmista, niin toivottavasti tästä on sinulle jotain apua. Päivityksiä tilanteesta tulee varmaan myöhemmin, kun aikaa on kulunut hieman enemmän, mutta jo kuukaudessa muutos on suuri aikaisempaan verrattuna.

Pikkujoulut, nuo turmion juhlat

Vuosi lähenee loppuaan ja SM-kisat lähestyy. Pitäisi siis varmaan kiristää tahtia treenien suhteen, mutta kai se on lupa välillä myös nollata. :P Tällä viikolla treenit on jäänyt aika vähiin, mutta ovat olleet kyllä laadukkaita. On saanut huomata, että vuorokaudessa on liian vähän tunteja ja on ollut pakko olla itselleen armollinen. Myös flunssa on vähän yrittänyt ilmoitella tulostaan, joka sekin on vaikuttanut treenien väliin jäämiseen. Tänään joudun viettämään rennon päivän, koska eilen vietettiin vpk:n pikkujouluja. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen join alkoholia enemmän kuin yhden annoksen. Täytyy kyllä sanoa, että hauskaa oli. Ensi vuonna uudestaan. ;) 

Luin juuri viikolla, että jos on ottanut muutaman annoksen alkoholia, niin pitäisi olla vuorokausi rehkimättä. Jos on ottanut vähän reilummin, niin keho tarvitsee jopa 48 tuntia palautuakseen siitä. Laskeskelin tässä, että tuli otettua reilu 4 alkoholiannosta, joka on omassa mittapuussani jo paljon. Krapulaa ei kuitenkaan ole, joten eiköhän sitä lenkille tule kuitenkin lähdettyä. Muistan yhden kerran, kun dialyysiaikana tuli otettua vähän reippaammin. Oli oikein kätevää, että kone puhdisti kehon yön aikana ja muiden potiessa krapulaa, itse lähdin aamulla salille. :D Jotain hyötyä siitäkin vempaimesta. :P

Nyt tosiaan alkaa jännittämään, kun 21.1.2017 on SM-kisat. Tiedän tason olevan kova ja paikalle on tulossa itseäni kovempia juoksijoita. Se on hyvin positiivinen asia, koska silloin on mahdollista saada itsestään enemmän irti. Jos pysyn edes suunnilleen muiden vauhdissa, niin olen parantanut tasoani jo paljon. Pituushypyn harjoittelu on jäänyt nyt vähille, voi olla, että se putoaa ohjelmasta pois. Aika ei vain tahdo riittää kaikkeen, kun pitää töissäkin välillä näyttäytyä ja kaikkea muutakin elämää on urheilun ulkopuolella. Nostan hattua niille, jotka jaksavat vuodesta toiseen panostaa kilpaurheiluun. Itse koen sen henkisesti raskaaksi, koska jos haluan oikeasti kehittyä, niin treenit ovat pois sosiaalisista suhteista ja muusta elämästä. Olen vähän sellainen ihminen, että haluaisin saada kaiken, niin tuntuu pahalta rajata monia mielenkiintoisia ja kivoja asioista pois, jotta voi kehittyä. 

Alkoholin suhteen olin siirron jälkeen 1,5vuotta täysin absolutisti. Nyt olen ottanut rennon suhteen ja saatan välillä nautiskella 2 senttilitraa hyvää viskiä. Tiedän liikaa, mitä alkoholi tekee keholle ja treenituloksille, joten ei ole kauheasti tehnyt mieli juoda. Eilenkin mietin tosissani, että jätänkö juomisen muille, jotta pystyn tänään tekemään kunnon treenin. Päädyin kuitenkin siihen, että pikkujoulut ovat vain kerran vuodessa ja haluan pitää hauskaa muiden kanssa rennosti. Tuskin kaikki vuoden treenit hukkaan menivät, vaikka vähän nyt ottikin. Osaan toki pitää hauskaa ilman viinaakin, mutta humalaisia on huomattavasti mukavampi katsella, jos on itsekin pienessä sievässä. :D Rennolla otteella kohti joulua ja uutta vuotta! :)

Sankarikoulu

Viikonloppuna sain olla mukana tekemässä hienoa tapahtumaa. Turvallisuusviikko huipentui Päivä paloasemalla-tapahtumaan. Itse olin Tampereen vpk:lla, omalla kotiasemallani esittelemässä autojamme. Oli hienoa nähdä lasten into paloautoa kohtaan. Lapsille jaettiin muovisia palokypäriä, joita sitten tohkeissaan pidettiin päässä. Kuskin paikalle oli jonoa, kukapa ei haluaisia ajaa isoa autoa. Oli myös mukavaa kertoa vanhemmille autosta faktoja ja vastata välillä vaikeisiinkiin kysymyksiin. Opin taas uusia nippelitietoja. :)

Päivä oli onnistunut ainakin, jos katsoi säteileviä lapsia. Kävijöitä oli 475 päivän aikana, joka on ihan mukava määrä porukkaa. Tapahtumassa oli mahdollisuus suorittaa sankarikoulutus. Siihen kuului alkusammutusharjoitus ja netissä tehtävä teoriaosuus. Viikonlopun jälkeen meidän ansiosta on taas 80 uutta sankaria, jotka hallitsevat alkusammutuksen. Kävin toki itsekkin tekemässä rastin, vaikka sattuneesta syystä sammutushommat sujuvat ehkä keskivertoa paremmin. :P 

Palonainen. :)

Lapsille oli suunniteltu tehtävärata, johon kuului erilaisia rasteja. Tosin monet rastit pistivät myös aikuiset miettimään. Eläinten pelastusta mietittiin yhdellä rastille, toisella kodin vaaranpaikkoja. Sen jälkeen oli käytännön poistumisharjoitus pimeässä. Mahdollisuus oli myös kokeilla sammutusasua ja sen pukemista. Bonuksena oli mahdollista vielä kokeilla letkukiepin heittämistä, joka on jokaisen palomiehen perushomma. 

Itse olin intoa piukassa, kun sain vihdoin uudemmat haalarit enkä enää erottunut muista vanhoilla haalareilla. :D Sukupuoleni aiheutti hämmennystä joissain vanhemmissa ja sain kertoa vapaapalokuntien toiminnasta, jossa on paljonkin naisia mukana. Torstaina pääsen myös aloittamaan ensivastekurssin, jolla tulen varmasti oppimaan uutta. Vaikka olen sairaanhoitaja, en kuitenkaan hoida potilaita välittömästi, kun he tarvitsevat apua. Saan potilaat yleensä valmiin diagnoosin kanssa tai ainakin jonkinlaisen hoitosuunnitelman, jos ei muuta. Nyt pääsen syvemmälle ensihoitoon, vaikka omassa palokunnassani ei ensivastetta olekaan. Olen kuitenkin menossa tänä vuonna vielä päivystämään Sääksjärven vpk:hon, jossa taas on ensivaste. Ja onhan se nyt jokaisen kansalaisvelvollisuus opetella ensiavun perusteet.

Kriisistä kriisiin

Olen viime viikkoina kriiseillyt milloin mistäkin. Pitkään on ollut tasaista ja mukavaa ja olen ehkä tylsistynyt. Kaksosena olen kaksijakoinen luonne ja kaipaan säännöllisin väliajoin jotain uutta elämään. Jos elämässä menee liian hyvin, pitää kriisejä kehitellä. Kuulostaa hullulta, mutta sellainen olen. En edes välttämättä tietoisesti, mutta menneisyyden tarkastelu paljastaa asian olevan juuri näin. Nyt on sitten ilmeisesti parisuhteessa seitsemän vuoden kriisi ja elämässä kolmenkympin kriisi. 

Urheilun suhteen kriiseilen enemmän kuin muun elämän. Tammikuussa on halli-SM-kisat, joihin pitäisi valmistautua. Tuntuu, että en ole ollenkaan valmis ja tiedän, etten pärjää siellä juurikaan. Sinne on tulossa kovia juoksijoita eikä kuulassakaan voitto ole mitenkään varma. Olen kuitenkin lopulta aika kilpailuhenkinen ja luon itselleni paineita. Ja kyllä, luon niitä itse, ei kukaan muu. Tuskin kukaan muu odottaa, että menestyn siellä tai edes välittää siitä, tärkeintä on osallistuminen ja reilu kilpailu. Ja että tekee parhaansa ja vähän päälle. 

Syksy on mennyt tuttuun tapaan kahden kuukauden kestoflunssassa, joka luonnollisesti on vaikuttanut treeneihin. Valmennusviikonlopun jälkeen oli hyvä treeniputki, jonka olen nyt katkaissut melkein viikon treenitauolla. Olen toki käynyt reippailla kävelyillä, mutta tietoisesti jättänyt lajitreenit väliin. Alkoi tuntua, että flunssa puskee taas päälle ja menee vähän liian lujaa. Ja treenit eivät edenneet, vaan jotenkin kaikki junnasi paikoillaan. Ylikunnon vaara on kuitenkin olemassa ja joskus pitäisi palautuakin. Nämä tauot eivät kuitenkaan ole henkisesti helppoja. Mieli haluaisi lähteä treeneihin, mutta jotain olen parin viime vuoden aikana oppinut. Kuuntele kehoasi. Jos se sanoo, että ei ole järkevää lähteä rehkimään, niin silloin ei kannata. Se ei hyödytä mitään. Ja kyse ei ole laiskuudesta tai väsymyksestä, vaan tuntemuksesta, että ei ole palautunut eikä oikein lähde. Itselleni treeneihin lähteminen ei ole koskaan ollut ongelma, vaan enneminkin riittävä lepo ja tauot treeneistä. Nyt kriiseillään niitä.

Lisää kuvateksti

Viime aikoina on tullut myös paljon mietittyä, onko nykyinen elämä sellaista, mitä haluan. Olen vakaassa parisuhteessa, asun kivassa asunnossa ja omistan ärsyttävän suloisen kissan. Saan tehdä töitä jaksamisen mukaan, joka sopii tähän elämäntilanteeseen. Mutta väkisinkin sitä miettii, että onko se nyt tätä samaa koko loppu elämän. Tai mikä on seuraava askel. Jos tekisi, niinkuin kuuluu tehdä, pitäisi ostaa isompi asunto, mennä naimisiin ja sitten lapsia. Se ei vaan ole yhtään sitä, mitä itse tulevaisuudelta haluan. Haluan kokeilla erilaisia asioita ja oppia uusia juttuja. Auttaa muita tukihenkilönä ja joskus haluaisin ainakin osittain työskennellä liikunnan parissa. Ne koulut vain ovat niin kalliita. Aika näyttää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Nyt ensin pitää suoriutua kunnialla SM- ja MM-kisoista, sitten voi miettiä uusia tavotteita. Kokemukseni mukaan kriiseistä seuraa aina lopulta jotain hyvää, joten uskon, että nytkin. Positiivisin mielin joulua kohti! :)

Eroon ujoudesta

Olen saanut synnyinlahjana ujouden. Muistan, kuinka lapsena menin aina vieraita äidin jalan taakse piiloon. Ujous on ollut aina kirous. Koulussa sen vuoksi joutui kiusatuksi ja sen vuoksi on joitakin juttuja jättänyt tekemättä. Kuulin teininä, että olen hyvä kuuntelemaan. No varmasti, kun en uskalla avata suuta, vaikka sanottavaa olisi kuinka. Olen myös vaikuttanut ehkä joidenkin mielestä koppavalta tai ylimieliseltä, kun olen istunut yksin hiljaa jossain nurkassa. Usein ajatellaan helposti, että ujo ihminen on sisäänpäin kääntynyt. Itse en ole ollut sitä koskaan. Olen tykännyt aina olla yksin, mutta myös seurassa. Olen halunnut sanoa niin paljon, mutta ollut kuitenkin tuppisuuna ja jälkikäteen harmitellut, kun ei taas uskaltanut. 

Vaikka olen ollut ujo, olen ollut myös rohkea. Olen tehnyt elämässäni todella paljon asioita, jotka ovat pelottaneet ja tuntuneet hyvin epämiellyttäviltä sekä mennyt omalle epämukavuusalueelle. Olen muuttanut 16-vuotiaana Heinolaan opiskelemaan tuntematta sieltä ketään. Sain sieltä kaksi ystävää, joiden kanssa en enää ole tekemisissä. Muutin myös Tampereelle miehen perässä ilman, että tunsin täältä ketään, saati että olisin tuntenut koko kaupunkia ollenkaan. Tein avoimia hakemuksia ja kävelin sisälle paikkoihin, joissa ei tarvitse kummempaa koulutusta ja kyselin töitä. Pääsin Hesburgeriin, josta alkoi siedätyshoito ujoutta vastaan. Asiakaspalvelussa joutuu olemaan koko ajan vieraiden ihmisten kanssa tekemisissä. Siinä tosin työminä suojaa ja olenkin aina viihtynyt töissä, joissa kaikilla on sama työasu. Ei tarvitse miettiä, miltä näyttää. 

Seuraava askel oli mennä paikalliseen vapaapalokuntaan jatkamaan kesken jäänyttä harrastusta. Siellä lähdin tulimerelle ja menin pikkujouluihin karaistumaan. Kuitenkin kaikista eniten jännitti huvitoimikunnan sihteerinä oleminen, koska jouduin aina lukemaan syys- ja kevätkokouksissa toimintasuunnitelman ja -kertomuksen. Näin jälkiviisaana olisin voinut valmistautua niihin paremmin, niin ei olisi ehkä tarvinnut täristä niin paljon siellä yleisön edessä. Olen sen jälkeen esiintynyt aika paljon virallisissa jutuissa ja jopa oppinut nauttimaan esiintymisestä. Esiintymiskammosta voi päästä yli. Kaikista tärkein asia itselleni on hyvä valmistautuminen. Kun tietää, mistä puhuu, ei tarvitse jännittää. Kissani sai kuulla esimerkiksi kaason puheeni kymmeniä kertoja, lisäksi kävin sen mielessäni läpi todella monta kertaa. Kun sen pitämisen hetki tuli, ei jännittänyt ja puhe meni hyvin, vaikka yleisöä oli lähemmäks 80. 

Muistan vielä ensimmäiset kisani vajaa vuosi sitten. Olin paniikin partaalla kaksi viikkoa, kun en oikein tiennyt mitä on edessä. Kun puoli vuotta myöhemmin oli EM-kisat, en juurikaan jännittänyt. Olin tehnyt paljon mentaaliharjoituksia ja käynyt esimerkiksi 100 metrin juoksuni läpi todella monta kertaa. Penikkavaivojen takia en päässyt juuri juoksua harjoittelemaan, mutta mielessä olin tehnyt onnistuneen lähdön ja maaliviivan ylityksen jo monesti. Lopulta kun oli tilanteessa, niin pystyin keskittymään vain siihen hetkeen sen kummempia jännittämättä. Tuskin olisin ilman mielikuvaharjotteita. 

Nykyään, kun tapaan uusia ihmisiä, olen jo heti alkuun aika puhelias. Tuntuu, että vihdoinkin olen vapaa ja oma itseni, kun ujouden viitta on kadonnut. Haluan kirjoittaa tämän, jotta samojen ongelmian kanssa painivat saisivat toivoa, että ujouden taakasta on mahdollista päästä eroon. Joku ei välttämättä halua, mutta itselle on ollut todella vapauttavaa uskaltaa olla oma itsensä. Roolia en ole ikinä vetänyt, mutta en ole vain uskaltanut aina ilmaista itseäni. Oikotietä onneen tuskin kuitenkaan on. Epämukavuutta on pakko sietää ja uskaltaa sanoa jotain, vaikka kuinka jännittää. Vaikka mokaa, niin siihen ei kuole. Itselleen nauramisen taito on myös matkalla tärkeä. Keikkatyöläisenä olen toivottu keikkalainen monelle osastolle ja tunnun kuuluvani porukkaan. Yhdistystoiminta on auttanut erityisesti, kun on tavannut paljon uusia ihmisiä. Myös urheiluvalmennusleirit ovat opettaneet rohkeutta. Ainoa huono puoli ujoudesta pääsemisessä on identiteettikriisi. Määrittelin itseni aina ujouden kautta, niin kuka nyt olen? :D Ehkä olen ambivertti, joka on utelias ja kokeilun haluinen ja haluaa toteuttaa mahdollisimman monta unelmaa elämänsä aikana. Kuka sinä olet? :)

Omaehtoinen valmennusleiri.

Nyt oli vihdoin kauan odotettu elinsiirron saaneiden syysleiri. Olemme siis järjestäneet viikonlopun täysin omaehtoisesti ja omakustanteisesti. Mahdollisen siitä on tehnyt mahtavat valmentajat Tuija ja Teijo, jotka suunnittelivat ja järjestivät ohjelman ilman palkkaa. Tämä ehkä kertoo innosta, jolla harrastamme urheilua ja haluamme kehittyä siinä. Porukka on mahtavaa ja innostunut ja haluaa saada asiantuntevaa valmennusta tekniikoihin ja treeneihin.

Kuntosalilla jalkakyykkytekniikkaa.

Perjantaina pidin tarkoituksella välipäivän treeneistä, jotta jaksaa viikonloppuna tehdä täydellä teholla. Yksi ryhmästämme tuli luokseni yöksi perjantaina. Oli mukavaa tutustua kunnolla ja jutella kaiken karvaisista asioista. Päivä meni nopeasti seuraavaa päivää odottaen. Lauantain treenit alkoivat Polte-salilla Nekalassa. Puitteet olivat hienot ja isot. Salilla oli perinteinen kuntosali, mutta myös mahdollisuus crossfit-tyyppiseen harjoitukseen enkä edes tiedä, mitä kaikkea siellä oli. Ehkä hauskimpana jäi mieleen kiipeilyseinä, joka tosin oli tarkoitettu lapsille ja jäi kokeilematta. :P Kävimme läpi perusliikkeitä kevyellä tangolla. Aloitimme maastavedosta, joka sujui kohdallani hyvin. Jalkakyykyssä sen sijaan tiesin, että palautetta tulee. Lantioni lähtee kyykätessä herkästi vinoon, oikea puoli työntyy eteenpäin ja tästä johtuen teen leveämpää kyykkyä kuin yleisurheilijalle olisi optimaalista. Silloin pystyn kontrolloimaan lantion ja saan tuntuman pakaroihin. Haluan kyllä joskus saada asian kuntoon, mutta olen sitä jo lähes 2 vuotta yrittänyt ja vain haara-asennon leventäminen on auttanut asiaa. Toistaiseksi pitäydyn siis leveässä kyykyssä.

Penkkipunnerruslämmittelyä

Teimme pohkeita perusvoiman hankkimista varten sekä niin, että se kehittää nopeaa kontaktia juoksussa. Olen tehnyt niitä kyllä salilla, mutta parannettavaa löytyy. Nousimme myös tanko niskassa eri korkuisille korokkeille yhdellä jalalla. Korkeampi koroke kehittää perusvoimaa ja matalampi taas tehdään nopeammalla kontaktilla ja saadaan juoksuun terävyyttä. Myös yhden jalan kyykkyä, jota myös bulgarialaiseksi alkelkyykyksi on sanottu, harjoiteltiin. Liike on ennestään tuttu, mutta en ole sitä syksyllä tehnyt. Kertaus on opintojen äiti ja aina näistä saa uusia vinkkejä. Vauhtipunnerrus oli seuraavana vuorossa, jota olenkin tässä viimeisimmissä treeneissä tehnyt. Nytkin tehtiin pienillä painoilla ja sain kuulla tekniikan olevan hyvä. Sain myös kehuja voimatasoistani, jotka ovat naiseksi korkeat. Olen kyllä myös tehnyt töitä sen asian eteen. Penkkipunnerrusta katseltiin vielä loppuun ja saimme kaikki saliohjelman matkaamme. Ehdimme käydä syömässä ja hengähtämässä ennen illan kuntotestejä.

Liikkuvuustesti kepin kanssa

Kokoonnuimme Pirkkahalliin lämmittelemään ennen testejä. Tarkoituksena oli testata räjähtävän voiman tasoa, jotta voimme seurailla kehitystämme. Ensimmäisenä lajina oli vauhditon pituushyppy. Parin harjoituskierroksen jälkeen oli kolme kierrosta mahdollisuus yrittää. Oma paras tulokseni oli 2,17 metriä, joka on 17 cm parannusta edelliseen tulokseen viime keväältä. Mainittakoon, että Tommi Evilä oli samaan aikaan treenaamassa. :D Liikkuvuutta testasimme myös tempauksesta tutulla asennolla. Tarkoitus oli siis mennä kyykkyyn niin, että tanko on suorilla käsillä pään päällä. Liikkuvuuteni on hyvä, mutta varmasti yliliikkuvat nivelet vaikuttavat asiaan. Kuulanheitossa sain tulokseksi 10,70 metriä, johon olin ihan tyytyväinen. Aikaisempaa tulosta ei ole, koska en ole ikinä mitannut sitä.

Tarkasti kuuntelevat oppilaat

Loppuun otimme vielä neljä kertaa 60 metriä kovaa, mutta ei ihan täysillä, ehkä 80% maksiminopeudesta. Juokseminen vaan on niin kivaa. :) Loppubonukseksi oli inhokkitesti eli borzov, jossa piti edetä 20 metriä mahdollisimman vähillä hypyillä. Alkuasento oli matalana, kädet maassa ja toinen jalka käsien välissä, toinen takana. Siitä sitten pakaralla ponnistaen eteenpäin mahdollisimman matalana. Näiden treenien päälle maistui Tappara-burger Pancho Villassa. :P

Aamun porrastreeni

Sunnuntai alkoi klo 10 raikkaassa pakkasilmassa. Tarkoituksena oli juosta Pyynikin näkötornilla rappusia. Alkulämmöt otettiin hölkkäämällä, jolloin penikat muistuttivat olemassa olostaan. Sitten tehtiin polvennostojuoksua paljon ennen rappusiin menoa. Olisin halunnut juosta kiviportaissa, koska pelkään puuportaita. Korkean paikan kammo iskee niissä ja lujaa enkä vain uskaltanut juosta joka toista rappusta, joten juoksi jokaisen. Harmitus oli hirmuinen, mutta minkäs teet. Tunsin itseni luuseriksi. Rappujuoksujen jälkeen otettiin vielä kovia vetoja, jotka tuntuivat hyviltä, mutta turhautuneisuus iski ja kovaa, kun samat virheet tuntuvat toistuvan edelleen, vaikka olen niitä yrittänyt korjata. Olen kuulemma kuitenkin vuodessa kehittynyt, vaikka edelleen on tekemistä. Kai se tästä. Viikonloppu huipentui todella herkullisella lounaalla Zeytuun-ravintolassa. :) Kiitos kaikille ihanille mahtavasta viikonlopusta! :)

Huippujengi! :)

Diagnoosi: erinomainen kunto

Vielä viikko sitten en potenut kolmen kympin kriisiä. Kunnes  lääkäri vakuutteli, että kaikki tykyttelyt ja muut oireet kuuluvat ikään. Vastaanoton aikana hän toisti monta kertaa, kun sitä ikää alkaa jo olla ja että nämä ovat iän mukanaan tuomia vaivoja. Olen siis jo niin vanha, että jos tulee uusia oireita, ne laitetaan kaikki iän piikkiin. Onneksi kaikki lääkärit eivät kuitenkaan ole samaa mieltä. Flunssakierteelle ei voi oikein tehdä mitään, kun hyljinnänestolääkkeitä ei voi tässä vaiheessa vähentää. Viimeisen kahden kuukauden aikana useampi päivä on mennyt lämmössä ja flunssassa kuin terveenä. No näillä mennään. Kaikki mahdolliset keinot parantamaan vastustuskykyä olen jo käyttänyt. Fakta kuitenkin on, että lääkkeet heikentävät vastustuskykyä, jotta keho ei alkaisi hylkimään vierasta elintä.

 

Kuulantyöntö on vakavaa puuhaa. :D Varsinkin, kun ensimmäinen työntö lentää 8 metrin viivalle. :P

Olen ihmetellyt pitkään sitä, että hengästyn todella helposti. Olen laittanut sen huonon kunnon piikkiin, mutta nyt se on tutkittu. Astmaa ei löydy eikä avaavat astmasuihkeet paranna puhalluksiani ollenkaan. Harmi sinäänsä, kun norjalaiset saavat niistä selkeää hyötyä. :D Syyksi sen sijaan paljastui toiminnallinen hengityksen säätelyhäiriö. Eli nyt pitää opetella hengittämään oikein ja kiinnittää erityisesti juostessa huomiota hengitystekniikkaan. 

Tän päivän treeneistä, 4kg ja 5kg kuulia. :)

Diagnoosin varmistumiseksi kävin polkupyöräspriroergometriassa. Testin mukaan olen erinoimaisessa kunnossa. Sykkeet kyllä olivat korkeat ja sydämestä kuului sivuääni, joten lähete sydänlääkärille on menossa. Olisi myös mukava saada tietää, mistä tykyttelykohtaukset johtuvat ja saada niihin vaikka jotain hoitoa. Toistaiseksi rankkaakaan liikuntaa ei ole kielletty, joten treenit saavat jatkua. Olen erityisen ylpeä siitä, että olen keskimääräistä paremmassa kunnossa huolimatta flunssakierteestä ja muista jutuista. :)

Uudet treenitrikoot. :)

En malttaisi odottaa viikonloppua, kun on kauan odotettu liikuntaleiri. Tällä kertaa se on omakustanne, mutta Tampereella, joka on itselle täydellistä. :) On ihanaa nähdä taas muita urheilijoita ja vaihtaa kuulumiset. Valmentajat ovat huippuluokkaa ja niin on jengikin. Tulee taas huikea viikonloppu. Ohjelmassa on kuntosalitreeni, juoksutekniikkaa, heittolajeja ja mäki/rappustreeni. Tiukkaa settiä siis luvassa, aivan mahtavaa! Tänään kuula osui 8 metrin viivaan, saa nähdä, miten viikonloppuna lentää. :P Ensilumia odotellessa! :D

Minä vastaan korkean paikan kammo

Poden pahaa korkean paikan kammoa. Se sopiikin aivan loistavasti yhteen palokunta-harrastukseni kanssa. :D Rakastan tämän kammon uhmaamista ja toivon, että se jonain päivänä vielä helpottaa. Se päivä ei ole vielä tänään. Se on rajoittanut jonkin verran elämääni. En ole uskaltanut kiivetä näkötornien huipulle, mutta olen sentään kiivennyt kolin korkeimmalle huipulle. :) Viime viikonloppuna oli taas uhmaus päällä ja melkein hävisin kammolleni. Mutta onneksi vain melkein. 

Ilmoittauduin mukaan lauantaina pidettyyn köysityöskentely-koulutukseen. Tiesin, että se tarkoittaa korkeita paikkoja ja että niistä pitäisi vielä tulla köydellä alas. Koulutus alkoi ihan hyvin. Olimme kerhohuoneessa ja kävimme varusteita läpi. Opettelimme tekemään kasisolmun, jonka olen tosin osannut jo monta vuotta sujuvasti. Sitä käytetään esimerkiksi kiinnittäytymiseen katolla. Yksinkertainen ja pitävä solmu. Kävimme läpi griglin toimintaperiaatteita ja muita välineitä, mitä köysityöskentelykassista löytyi. Sitten alkoikin jännittämään. Olin porukan ainoa, joka potee korkean paikan kammoa, mutta oli hyvä, että kerroin siitä muille. Sitten järjestäydyimme paloautoihin ja lähdimme kohti tehdasaluetta. 

Ensimmäinen tehtävä oli laittaa tikkaat menemään katolle. Rakennuksen katto oli loiva ja kalteva. Katon harjalta suora pudotus oli noin 2metriä. Valjaita oli liian vähän, koska meitä olikin odotettua enemmän. Lyöttäydyin kolmanneksi kahden raavaan miehen ryhmään, jotta tuntisin oloni turvalliseksi. :D Alkuun olin sivustaseuraaja, kun muut laskeutuivat katolta ja harjoittelivat. Sitten tuli kuitenkin väistämättä se hetki, kun oli minun vuoroni pukea valjaat päälle ja lähteä suorittamaan tehtävää. Ylös kiipeäminen ei tuntunut juuri miltään, kun ei katsonut taakseen, meni vain. Kattoa pitkin laskeutuminenkin oli vielä helppoa ja mukavaa, mikäs siinä selkä edellä lasketellessa. :) Mutta sitten tuli se haastava osuus. Piti mennä polvilleen ja laittaa jalat seinää vasten yksi kerrallaan. Pojat stemppasivat koko ajan ihanasti, mutta en uskaltanut heittäytyä narun varaan, vaan roikuin siinä kaksin käsin ja taisi siinä itkukin päästä. No maahan oli lyhyt matka ja sinne kyllä pääsin. Yritin uudelleen heti perään ja silloin se sujui jo hyvin. Pääsin 90 asteen kulmaan seisomaan seinää vasten ja tallustelin alas. Pieni jälkitärinä tuli, mutta tein sen! :D 

Kuvassa köysirata ja parveke, jolta piti laskeutua.

Seuraavana ohjelmassa oli parvekkeelta laskeutuminen. Parveke oli aika matala, noin 6 metriä korkea, mutta minulle se oli paljon. Kiipesimme sinne palotikkaita pitkin ja sielläpä ei ollutkaan mitään tasannetta, vaan valtavat reiät lattiassa. Kovin leveitä kävelyreittejä ei siis ollut ja parveke oli ritilälattialla varustettu. Pääsin ylös, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, miten pääsen alas. Tikkaan tuntuivat liian pelottavilta ja niin myös korkean kaiteen yli kiipeäminen ja siitä köyden varassa alas meneminen. Pojat kyllä lohduttivat, että kyllä mut sieltä alas saadaan, vaikka väkisin heittämällä. :D Myös tikasauton tilaus tuli esille. Katselin taas muiden touhua ja ihmettelin, miten he siitä vain kiipesivät kaiteen yli ja heittäytyivät narun varaan. Itselle kun oli jo todella kova kynnys mennä ritilän päälle edes seisomaan.

Lopulta kuitenkin koitti se hetki, että pakko sieltä oli alas mennä. Sain valjaat ja päätin, että laskeudun toiselta seinältä, ettei tarvitse parvekkeelta ja ritilän päältä sentään mennä. Kaikki oli valmista, mutta sitten iski järjetön pelko. Pelotti niin paljon, että taisin siinä vähän itkeskelläkin. Onneksi harjoituksen vetäjä riensi hätiin ja laskeutui kanssani. Vaikeinta oli kiivetä sen kaiteen yli. Se oli kuitenkin niin korkea, ettei siitä saanut helposti jalkaa heitettyä yli, vaan ensin piti nousta jo kaiteelle. Voitin kuitenkin pelkoni ohjaajan avulla ja pian olikin kiivennyt kaiteen toiselle puolelle. Siinä vaiheessa pystyi jo huokaisemaan helpotuksesta. Enää tarvitsi laskeutua köyden varassa seinää vasten seisomaan ja kävellä alas. Tosin ohjaaja näytti, miten voimme lukita itsemme roikkumaan seinälle ja vaikka maalata, ilman että on vaaraa vapaaseen pudotukseen. Siellä sitten hetken killuimme ihmettelemässä maailman menoa. :) Ja kun jatkoimme matkaa, niin pian olinkin jo tukevasti maan pinnalla. :) Siinä vaiheessa oli kyllä voittajafiilis, vaikka en olisi ikinä uskaltanut yksin tulla sieltä alas. Kiitos siis ohjaajalle. :)

Näytös, miten voi kiivetä ylös

Lopuksi vielä teimme köysiradan, jollaista voi käyttää, jos potilas pitää laskea rankalaudalla katolta/parvekkeelta alas. Potilaana oli nukke turvallisuussyistä ja hyvä niin. Kun testasimme kyhäämäämme köysirataa, niin rankalauta kellahti vinoon. Onneksi potilas oli hyvin sidottu ja henkilövahingoilta säästyttiin. Ohjaajamme näytti vielä, miten voi kiivetä alhaalta ylös. Eli miten vaikka palkin yli voi heittää köyden ja vaijereilla tehdä siitä turvallisen nousureitin. Tässä vaiheessa olimme touhunneet jo 6 tuntia ilman taukoja ja eväitä, joten porukka alkoi olla aika väsynyttä. Kaiken kaikkiaan oli mielenkiintoinen ja mukava päivä. Ylistän nyt tässä niitä poikia, mutta ilman niitä ihania ihmisiä olisin jäänyt vain katseluoppilaaksi ja korkean paikan kammo olisi voittanut täysin. Joten kiitos vielä kerran Raavaat miehet ja Ohjaaja! :D

Henkiset esteet ja niiden voittaminen

Olen potenut pahaa rimakauhua tässä yrittäessä urheilla. Siis ihan kirjaimellista. Kun yleisurheilukoulussa piti hypätä seivästä, niin uskalsin kyllä patjaa vasten hypätä kepin avulla patjalle. :D Mutta kun olisi pitänyt hypätä oikeasti ja laittaa keppi kouruun ja antaa mennä, niin pää ei ollut mukana. En vain uskaltanut. Harmitus oli suuri ja se olikin ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun treeneistä jäi todella huono maku. Tunsin itsene luuseriksi ja pelkuriksi. 

Uudet hiukset :)

Aikalailla sama tilanne olisi toistunut aitajuoksutreeneissä, ellen olisi telonut polveani keihästreeniessä edellisellä viikolla enkä pystynyt osallistumaan kuin aitakävelyyn. Olin helpottunut tilanteesta, koska tiesin, etten välttämättä olisi uskaltanut juosta edes kaikista matalimpien aitojen yli. Korkeudessa uskalsin alkuun mennä vain kuminauhan yli. Siinäkin on pää pettänyt monta kertaa ja hypyt jääneet tekemättä. Luotto omaan pystymiseen ei ole ollut kohdillaan. Aitakävely on jo asia, joka jännittää. Teen sen rauhallisesti ja harkitusti, paljon hitaammin kuin muut. Voisi olla henkiselle valmentajalle käyttöä. 

Se fiilis, kun on voittanut itsensä.:)

Nyt olen kuitenkin päässyt ison askeleen eteenpäin rimakauhuni kanssa. Viime perjantaina hyppäsin tasajalkaa muovisten, punaisten aitojen yli. Niiden korkeus on ehkä 30cm, mutta itselle se merkitsi todella paljon. Aikaisemmin en ole edes sellaisen yli uskaltanut tasajalkaa hypätä, saati sitten oikean aidan yli. Tämän esteen voitettuani oli kyllä hyvä fiilis.

Tänään voitettu este. Näytinpäs sille. :P

Tänään sitten valloitin yhden suuren esteen. Kuntosalillani on laatikko, jonka päälle pitäisi hyppiä. Olen yrittänyt monta kertaa ja aina uskaltanut vain yhdellä jalalla hypätä lopulta. En edes tiedä, mikä siinä on pelottanut, mutta pää on laittanut stopin. Se on matalimmillaan 20 tuumaa ja tänään taas seisoin sen vieresessä päättäväisenä. Ensimmäinen ja toinen yritys ei onnistunut. En vain uskaltanut. Sitten kokosin kaikki henkiset voimavarani ja hyppäsin. Pääsin laatikon päälle kevyesti tasajalkaa! Tuntui, kuin olisi valloittanut vuoren. :D Sitten tein sen uudestaan ja uudestaan. Niin monta kertaa, että päässä alkoi heittää se hyppiminen eikä jalat enää meinanneet jaksaa. Ehkä vielä jotain päivänä pystyn hyppäämään myös sen pelottavan aidan yli. Ainakin sain nyt itseluottamusta seuraavan esteen ylittämiseen. :)

Mistä löytyy elämän tarkoitus?

Olen ihminen, joka ajattelee liikaa. Liian usein alan miettimään elämää ja mikä tämän kaiken tarkoitus on. Mitä enemmän sitä miettii, sitä turhemmalta kaikki alkaa tuntua. Pidän muiden elämiä tärkeinä ja arvokkaina, mutta omasta elämästä en samanlaista juttua löydä. Ihmiskunta on tullut pitkän matkan kehityksessä eteenpäin, mutta kehitys on myös vieraannuttanut ihmiset luonnosta ja siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Ymmärrän, että jotta tämä yhteiskunta pyörisi, on ihmisten käytävä töissä. Liian usein ihmiset vain hukkaavat itsensä luodessaan uraa ja elävät ruuhkavuodet kuin robotteina. Mitä niistä vuosista jää lopulta käteen, jos vain ryntäilee koko ajan kiireessä paikasta toiseen eikä ehdi pysähtyä nauttimaan elämästä missään vaiheessa?

Itselläni on hyvin ristiriitainen suhde työelämään. Haluaisin käydä töissä ja olla hyödyksi tässä yhteiskunnassa. Rakastan työtäni ja haluan olla siinä hyvä. Mutta sitten on tämä toinen puoli, nimittäin terveys. En halua tuhota terveyden rippeitäni työelämässä, niin arvoskasta ei työnteko kuitenkaan ole. Olin koko kesän kokoaikaisesti töissä ja samalla kärsin pahoista uniongelmista. Luontoni ei vain anna periksi olla poissa töistä, koska en mielestäni ole niin tärkeä, että työnantajan kuuluisi maksaa minulle siitä, että makaan kotona. Sairauslomilla olen ollut aina työttömänä, joten niitä ei työnantajat ole joutuneet kustantamaan. Tässäkin on ristiriita, koska muille kuitenkin suon sairauslomat työnantajan piikkiin ja jopa kannustan hakemaan sitä, jos näen, ettei ihminen ole työkunnossa. Miksi en osaa ajatella itseni kohdalla samalla tavalla? En halua tulla kalliiksi työnantajalle tai antaa kuvaa, etten ole työkykyinen. Kun työsuhde loppui, sairastuin saman tien pahaan flunssaan, joka ei ole vieläkään parantunut. Tunnollinen kun olen. 

Arvostan itseäni ja elämääni sen verran, että pidän terveydestä huolta. Olen lopettanut yövuorojen teon, koska en niillä halua hankkia lisäsairauksia. Kuitenkin monesti mietin, että miksi yhteiskunnan kuuluisi kustantaa juuri minun sairauteni. Tulen edelleen todella kalliiksi tälle yhteiskunnalle enkä ikinä pysty maksamaan sitä takaisin. En tietenkään ajattele kenenkään muun kohdalla näin. Ajattelen, että jokaisen kuuluu saada tasapuolisesti hoitoa ja lääkkeensä, riippumatta siitä, millainen ihminen on kyseessä. Niin juopot kuin korkeassa asemassa olevat ansaitsevat mielestäni tasavertaista hoitoa. Itsestäni sen sijaan tulee jostain syvältä ajatuksia, että miksi minua pitäisi hoitaa. En tiedä, mistä arvottomuuden tunne kumpuaa, mutta tunnetasolla ajattelen, että jos nyt kuolisin, ei kukaan jäisi kaipaamaan enkä jättäisi tänne minkäänlaista aukkoa. Ajattelen jopa, että en tarvitse mitään hautapaikkaa, suotta vain saastuttaisin maaperää. Olenkin luovuttanut ruumiini lääketieteelle kuolemani jälkeen, jotta siitä olisi jotain hyötyä ja tulevat lääkärit saisivat opiskella sen avulla. 

Nämä kaikki tunteet ovat hyvin ristiriitaisia, koska olen toisaalta hyvällä itsetunnolla varustettu ja luotan itseeni. Tiedän, että olen monessa asiassa ihan hyvä ja on minulla ystäviäkin. Pyrin olemaan hyvä ystävä, mutta en oikein onnistu siinä. En ole masentunut, mutta jonkinlainen palo elämään on jäänyt saamatta syntymässä. Mitä tämä kaikki tarkoittaa? En koe olevani hyvä puoliso, koska en ole kauhean hyvä pitämään kotia siistinä, yritän kyllä parhaani. En ole vaimomatskua. Enkä kenellekään korvaamaton. Ehkä koulukiusaaminen on jättänyt syvemmät arvet kuin olisin edes ajatellut. Haavat ovat parantuneet pinnalta, mutta jääneet märkimään syvemmällä. Olen pyöritellyt tällaisia ajatuksia päässäni koko elämäni, viime aikoina todella paljon. Myydäänkövän jossain verkkokaupassa arvokkuuden tunnetta?

Lisäravinteet, onko niistä hyötyä?

Syksy tulee ja flunssa pysyy. Tässä onkin ollut aikaa katsella telkkarin antimia, kun ei aina itse ole päässyt treenaamaan tai töihin. Olen ymmärtänyt, että fitness-buumi alkaisi pikku hiljaa mennä ohi ja tilalle olisi tulossa armollisuus itseä kohtaan. Samoin ruuan suhteen oltaisiin menossa järkevämpään suuntaan. Kaukaa tuodut superfoodit eivät olisi enää niin in, vaan kotimaiset vastineet, kuten mustikka ja nokkonen. On hauskaa, kun tulee näitä eri trendejä niin liikkumisen, ruuan kuin vaatteiden suhteen. Aina välillä sitä on itsekkin muodin aallon harjalla. :D Aina kuitenkin ruuan suhteen tunnutaan palaavan perusasioiden äärelle eli kohtuus kaikessa. Itse noudatan 80/20-ruokavaliota. Kun syö pääsääntöisesti terveellisesti, niin voi myös herkutella. Ruokien punnitsemista pidän hassuna ja itse ainakin alkaisin vain stressaamaan hullusti sitä syömistä ja kyläilyä ym. Ja stressi taas ei tunnetusti ole hyvästä. 

Hyvä treeni tulossa. :)

Mutta niistä liikuntatrendeistä. Nyt alkaisi nostaa päätä ajattelu, että kuunnellaan kehoa ja liikunnan pitää olla hauskaa ja tuntua hyvältä. Tämä on ollut pitkälti oma ohjenuora aina, joten nyt vihdoin olen siinä asiassa muodikas. :P Olen katsellut uutta formaattia Bull vs Vertti, joka on ihan hyvää viihdettä. Ihmettelen vain suuresti sitä lisäravinteiden määrää, joka kilpailijoille tässäkin ohjelmassa annetaan. Pöydällä notkuu varmasti kaikki purnukat, mitä kaupasta löytyy Jutan tai Bullin kuvalla varustettuna ja oli siellä jotain vielä niiden lisäksikin. Lähteitä en muista, mutta luin taannoin artikkelin näistä urheilijoiden lisäravinteista. Ainoa, josta on tutkitusti hyötyä, on kreatiniini. Sen on tieteellisesti todettu parantavan suorituskykyä ja nopeuttavan lihasten kasvua varsinkin salitreenaajilla. Siitä hyötyvät eniten nopeita suorituksia tekevät urheilijat, kuten bodarit ja pikajuoksijat. Millään muulla lisäravinteella ei ole todettu samanlaista hyötyä. Itse käydän joskus salilla sitruunan makuista jauhetta, joka on tarkoitettu nautittavaksi suorituksen aikana. Sen oikea käyttötarkoitus olisi varmaan enemmän pitkänmatkan juoksijoilla, mutta supernopean aineenvaihdunnan omaavana energia meinaa salilla loppua ja tämä hiilarijauhe auttaa jaksamaan treenin loppuun. En usko, että sillä on mitään vaikutusta sinäänsä lihasten tai voimien kasvuun, mutta ainakaan en pyörry, kun verensokerit romahtavat. 

Luova tauko pituushypystä

Jatkuvasti monet julkkikset mainostavat erilaisia pirtelöjauheita. Kyseessä ei yleensä ole huippu-urheilijat, vaan muuten vaan liikunnalliset ihmiset. Olen lukenut monien eri lajien huippujen haastatteluja ja hyvin harva käyttää mitään lisäravinnejauheita. Vitamiinit ja esimerkiksi magnesium ovat asia erikseen. Olen itsekin joskus juonut proteiinipirtelöitä jauheesta ja ne maistuvat pahalle. Omissa kisoissa lounaspussi sisälsi omenan, tripin, myslipatukan ja kuivan sämpylän. Päivä kilpailupaikalla oli kuitenkin pitkä ja turvauduin proteiinijauhepirtelöön jaksaakseni päivälliseen asti. Kyllä sillä jaksoi hetken painaa, mutta ei se juurikaan nälkää vienyt ja maistui kamalalta, niin hyvältä kuin kookos-ananas kuulostikin. Niiden makua siinä ei ollut aistittavissa. Uskon, että noilla proteiinipirtelöillä on paikkansa, jos on kiire päivä eikä ehdi syödä kunnolla, mutta en usko, että kukaan tarvitsee sellaisia päivittäiseen käyttöön. Kun kuitenkin puhutaan puhtaan ja luonnollisen ruuan puolesta, niin kaikki nuo jauheet ovat kaukana siitä. Ne ovat valtava bisnes, aivan niinkuin superfooditkin. Aika moni on mainosten uhri ja voi miettiä, mikä taho on teettänyt tutkimukset, joissa niistä kaikista mömmöistä on hyötyä tavalliselle treenaajalle, saati huippu-urheilijalle. Puolueellisia tutkimuksia tehdään jatkuvasti, rahoittaja päättää lopputuloksen ja mitkä osiot jätetään julkaisematta.

Pituutta hervannassa. :)

Aivan oma asiansa on sitten tämä laihdutusbisnes. Se on täysin moraalitonta ja vaarallista. Laihdutuspillereistä on raportoitu jopa vakavia maksavaurioita eikä niiden tehoa ole voitu tieteellisesti todentaa. Silti ihmiset ostavat niitä ja uskovat valmistajien väitteet. Hyvä nyrkkisääntö on, että jos se kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei ole totta. Ja jos etsii artikkeleita, niin kannattaa lukea niitä luotettavilta sivuilta. Askel terveyteen ja magneettimedia esimerkiksi ovat puolueellisia ja epäluotettavia sivuja. Omaa näkemystä kannattaa avartaa ja etsiä tietoa monelta kantilta. On helppo löytää tutkimukia, jotka tukevat omaa näkemystä ja jättää lukematta ne lukuisat tutkimukset, jotka ovat omia näkemyksiä vastaan. Itse suhtaudun asioihin avoimin mielin ja olen valmis muuttamaan näkemystäni, jos siihen saa hyvät perusteet. Omalla terveydellä en kuitenkaan lähtisi leikkimään ostamalla kaiken maailman jauheita ja pillereitä, jotka lupaavat parantaa vastustuskykyä, kasvattaa lihasta ja parantaa suorituskykyä. Tällaisia pohdintoja tällä kertaa. :)

Missä on yleisurheilijoiden arvostus?

Olen miettinyt tätä aihetta jo pidempään. Näkökulma perustuu täysin omiin kokemuksiin ja näkemyksiin sekä kuulemiini asioihin. Ja tietysti se koskee vain Tamperetta. Viimeksi tänään sain kokea, että on vaikea päästä treenaamaan lajinomaiseen ympäristöön. Olisin tietenkin voinut asian netistä tarkistaa ennen ajamista Tampereen messu- ja urheilukeskukseen, mutta kävi se näinkin. Siellä oli meneillään isot messut ja ensimmäistä kertaa myös B-halli oli messujen käytössä. Siis viime syksynä tai keväänä en muista, että se olisi ollut messujen käytössä. B-halli on pieni, yleisurheilijoiden halli, jossa on 60 metrin juoksurata, pari pituushyppypaikkaa, korkeus- ja seiväshyppypaikat sekä heittopaikka. Myös erillinen moukaripaikka löytyy sekä kuntosali. Siis kaikki, mitä yleisurheilija tarvitsee, löytyy sieltä. Yleensä halli on myös messujen ajan urheilukäytössä, mutta nyt sekin oli messukäytössä. A-halli on isompi yleisurheiluhalli, jossa on 300 metrin juoksurata ja hyvät harjoitusmahdollisuudet muutenkin. Se on usein messujen käytössä, joten yleisurheilijat joutuvat tyytymään pienempään halliin monesti.

Hervannan kenttä

Juttelin entisen yleisurheilijan kanssa asiasta ja hän kertoi, että alun perin Pirkkahalli on rakennettu juurikin yleisurheilijoille ja jalkapalloilijoille. Myöhemmin hommaan tuli messut mukaan ja urheilijat ajettiin ahtaalle. Se kun on ainoa halli, jossa voi treenata sisällä Tampereella. Nyt on jo syksy pitkällä ja ulkona alkaa olla viileä treenata. Nyt tosin tarkoitukseni oli tehdä hallissa salitreeni, jonka päälle olisi sitten ollut tarkoitus hyppiä pituutta. Nyt treeni typistyi salitreeniin omalla salilla. En ihmettele, jos ei suomesta nouse uusia nimiä maailmalle, kun harjoittelu on tehty hieman haastavaksi. Kun hallikausi alkaa virallisesti, iltaisin on aika turha mennä treenaamaan, koska seurat treenaavat silloin. Eniten ottaa päähän jalkapalloilijat, jotka tulevat tekemään harjoitteita B-halliin, jonka ovessa kuitenkin lukee, että vain yleisurheilijoiden käytössä. 

Keiteleen kenttä

Tästä päästäänkin sujuvasti kesän ongelmiin harjoitusten suhteen. Tampereelta löytyy kolme pinnoitettua yleisurheilukenttää. Itse käytän pääasiassa Hervannan kenttää, koska se on lähimpänä ja parhaiten käytössä. Kuitenkin jos siellä pelataan jalkapalloa, niin se on suljettu yleisurheilijoilta. Aina saa tarkistaa tilavarauksista, että onko mahdollista päästä treenaamaan ja monia päiviä on kesässä ollut, kun ei ole päässyt pelien vuoksi. Kuulaa olen työntänyt paljon omassa pihassa, mutta kyllä se olisi parempi päästä kuularinkiin hiekan sijaan. Telineistä lähtöjä taas ei voi harjoitella kuin urheilukentillä, samoin piikkareilla juoksua. Myös pituushyppy on haastavaa muualla. Ratinan stadioni oli koko kesän poissa käytöstä ja pyynikillä oli pelejä niin paljon, ettei sinne päässyt itselle sopivana ajankohtana. Jalkapallossa suomi ei ole koskaan pärjännyt, silti jalkapalloilijat valtaavat kaikki yleisurheilijoiden harjoituspaikat. En ihmettele yhtään, jos harjoitusinto loppuu, kun lajinomaiseen ympäristöön on vaikea päästä treenaamaan. 

Hervannan kenttä

Jotta ei menisi pelkästään valittamiseksi, niin olen kyllä hyvin tyytyväinen yleisurheilukenttiin, joita Tampereella on. Saatavuus vaan on ongelma. Ensi kesäksi Hervannan kenttä remontoidaan, saa nähdä, kuinka kauan se on poissa käytöstä. Olen myös käynyt testailemassa eri paikkakuntien kenttiä, joissa on ollut suurta vaihtelua kunnossapidon suhteen. Monella pienemmällä paikkakunnalla ei ole päällystettä, vaan hiekkaa juoksuradat. Kuularingit ovat myös olleen vaihtelevassa kunnossa. Viimeksi Keiteleellä yllätyin, miten hyvin kenttää oli hoidettu. Lapinjärven kenttä on aika ränsistynyt, mutta ajaa asiansa. Hinthaarassa nyt on aina hienoa treenata, kun itse siellä varttunut. Valkealassa oli ringit jo laitettu talviteloille eikä muutakaan välineistöä ollut saatavilla. Juoksurata oli kuitenkin päällystetty ja hyvässä kunnossa. Jotenkin on tullut tunne, ettei yleisurheilijoita arvosteta ja joutuu vähän anteeksi pyytäen menemään treeneihin. Toivottavasti asiat joskus muuttuvat toisenlaisiksi.

Metsästystä ja valkohäntäpeuroja

Tässä on tullut vähän lomailtua ja on kirjoittaminenkin jäänyt vähemmälle.Viikko sitten lauantaina sain opastusta kuulantyöntöön entiseltä SM-tason työntäjältä. Olin yllättynyt, miten vähän korjattavaa löytyi tekniikassa. Nyt seuraavat viikot kestityn kolmeen asiaan kuulan suhteen. Ensinnäkin kuula irtoaa kaulalta liian aikaisin ja on liian edessä eli siihen pitää keskittyä. Toinen asia on työnnön loppuosuus, jota pitää erikseen hioa, jotta kuula lähtee optimaaliseen suuntaan ja saa myös vasemmasta kädestä täyden hyödyn. Kolmas kehityskohde on pakittaminen. Kommenttina tuli, että pakittaminen näyttää ihan hyvältä, mutta käännyn liian aikaisin työntösuuntaan, jolloin pakituksen hyöty jää vajavaiseksi. Siksi siis treenaan myös vain sitä, että pakitan, mutta en tee työntöä täysillä loppuun asti, vaan yritän olla kääntymättä liian aikaisin. Seuraavat treffit olisi parin kuukauden päästä. Katsotaan, saanko osa-alueet kuntoon siihen mennessä. Onneksi saan kausikortin pirkkahalliin, kun kohta alkaa olla kylmä treenata ulkona. 

Ote kuulatreenistä. 

Viime viikko oli hieman erilainen kaikin puolin. Viikko alkoi sillä, kun lähdimme Keiteleelle avokkini kanssa vuotuiselle metsästysreissulle. Itse en ole metsästyskorttia suorittanut, joten olen mukana muuten vain. Maanantaina kävin kävelyllä. Flunssa on ollut sitkeä, jo yli neljä viikkoa eikä vieläkään ole kunnolla parantunut. Oli mukavaa vaihteeksi käydä kävelyllä keskellä ei mitään. Tiistaina kävin koeajamassa Keiteleen yleisurheilukentän. Sain olla siellä ihan rauhassa ja yllätyin siitä, miten hyvin kenttää oli hoidettu. Kuularingissä on ilmeisesti työntänyt hieman itseäni kokeneempia ja parempia, kun ensimmäinen valkoinen viivakin oli 8 metrin viiva. :D Ei ollut pelkoa, että saisin itse sinne asti kuulaa lentämään. Siispä piirsin itselleni omat viivat vähän lähemmäksi. Treeni sujui ihan hyvin ja välillä jopa tuli onnistumisen tunteita. Kuulan päälle oli hyvä mennä tekemään hyppyjä ja loikkia. Ne taas innostivat pituushyppytreeniin ja hyppäsinkin oman ennätyksen muutaman yrityksen jälkeen, 3,40 metriä. Lankulle osui, mutta vaikea sanoa, oliko yliastuttu. Hyvä fiilis kuitenkin jäi kokonaisuudessaan. :) 

Intervallin jälkeen Lapinjärvellä.

Iltapäivä kului sitten hieman erilaisen treenin merkeissä, kun lähdin mukaan metsälle. Jo alkumetreillä oli jännät paikat, kun metsästä kuului rytinää. Jäimme jännityksellä odottamaan, tuleeko sieltä hirvi vai peura. Pettymys olikin suuri, kun ryteiköstä tuli esiin sienestäjä. :D Mitään eläimiä ei metsässä näkynyt, mutta mukavaa siellä on talsia. Saaliiksi tuli muutama hirvikärpänen huolimatta tyylikkäästä hatusta, jossa on verkko vedettävissä pään suojaksi. Reissun päälle maistui ruoka ja sauna. 

Päätin keskiviikkona, että pidän viikon tauon treeneistä. En ole pitänyt Tammikuun jälkeen yhtään lepoviikkoa, koska flunssassa sängyn pohjalla vietettyjä viikkoja ei voi lepoviikoiksi laskea. Olen kuitenkin treenannut tasooni nähden kovaa ja ehkä uniongelmat ja pitkittynyt flunssa kertovat levon tarpeesta. Lepoviikko tarkoittaa itselleni sitä, että jätän lajinomaiset treenit tekemättä ja keskityn asioihin, jotka tuntuvat hyvältä. Vaikka treenit kyllä ovat koko ajan tuntuneet hyvältä, niin uskon, että hetken irtautuminen tekee hyvää. Nyt kun on ollut treenaamatta, onkin yllättäen arjessa aktiivisempi ja aikaansaavempi. 

Keiteleen kuularinki.

Perjantaina kävimme Torronsuon kansallispuistossa vaeltamassa rengasreitin, matkaa tuli lopulta 11,5km. Reitti alkoi pitkospuilla suolla, mutta sitten tuli parin kilometrin pätkä tiellä, josta osa oli suhteellisen vilkasliikenteisellä asfalttitiellä. Reitti kulki pienen kylän poikki ja johti pikku hiljaa metsään. Alkuun reitillä oli tavallista, hoidettua metsää, mutta kun päästiin takaisin kansallispuiston alueelle, muuttui metsäkin peikkometsäksi. Kuvittelin mielessäni maahiset ja muut metsänelävät ja oli siellä se satujen siltakin, jonka alla peikko asuu. :D Ensimmäinen pysähdyspaikka oli puolivälissä lintutornilla. Korkean paikan kammoisena sinne kiipeäminen oli todella pelottavaa, mutta näköala kyllä palkitsi. Sieltä aukeni silmänkantamattomiin suota, jonka toisessa reunassa oli metsää. Karun näköistä ja jollain tapaa kaunista. 

Näkymä lintutornista.

Lintutornilta lähdettiin taas metsään, jossa kohtasimme tikan koputtelemassa puuta. Reitin lopuksi oli hyvin pitkä pätkä pitkospuita, jotka veivät läpi karun suon. Itselleni tuli suosta mieleen Leijonakuningas-elokuva, jossa Jylhäkallio muuttuu autiomaaksi.Ei ole vettä eikä ruokaa. Hirven ja jäniksen jälkiä suossa näkyi, mutta mitään elävää ei tullut vastaan. Reitti päättyi nuotiopaikalla, jossa oli vielä näkötorni. En uskaltanut kiivetä kuin ensimmäiselle tasanteelle, ei vain pystynyt pidemmälle. Kaiken kaikkiaan oli mukava päästä pitkästä aikaa vaeltamaan, vaikkakin vain päiväreissu. Viikonloppu sitten meni mökillä rentoutuessa. 

Kävimme lauantaina lähimetsässä katsomassa, josko sieltä löytyisi kanttarelleja. Alkuun bongasin monen eri eläimen ulosteläjiä, joista osan tunnistin. Ne olivat kaikki tuoreita, mutta niiden tekijät pysyivät piilossa. Kunnes sitten menimme lopuksia vielä synkkään kuusimetsään. Siellä näimme yhtäkkiä, kun jokin peuraeläin loikki metsän reunassa. Jatkoimme matkaa ja huomasin, että mättään päällä seisoo valkohäntäpeura. Se seisoi sivuttain minuun nähden, mutta katsoi suoraan kohti. Lähestyin sitä varovasti ja katsoimme toisiamme alle 20 metrin etäisyydeltä. Hetki oli maaginen ja eläin todella uljas ja näyttävä. Sillä oli häntä pystyssä ja myöhemmin luin, että se on tarkoitettu varoitussingaaliksi. Kun peura loikki pois, näin, että niitä olikin kaksi. Toinen näytti pienemmältä ja olikin todennäköisesti vasa. Kokemus oli upea ja mieleenpainuva. Kerran olen samaisella mökillä katsonut hirveä silmästä silmään alle 10 metrin etäisyydeltä. Lopulta hirvi päätti lähteä metsään.Olin myös ilahtunut siitä, että joutenpariskunta uiskenteli aivan mökkilaiturimme edessä ja kuikkapesua oli myös katseluetäisyydellä. 

Torronsuo karuudessaan.

Nyt olisi vielä pari päivää ilman treenejä, mutta suunnittelu on jo käynnissä. Todennäköisesti menen keskiviikkona salille, koska edellisestä salitreenistä on aikaa enemmän kuin muista lajinomaisista treeneistä. Toivottavasti tauko tuo treeneihin uutta puhtia ja palaset menevät kohdalleen. Tauon aikana olen ehtinyt miettimään myös tulevaisuutta ja olen tullut siihen tulokseen, että ensi kesän MM-kisat ovat toistaiseksi viimeiset kisani. On ollut huikeaa päästä kilpailemaan ja toteuttamaan unelmia, mutta kaikella on hintansa. Treenit vievät aikaa parisuhteelta ja ystäviltä ja alan uskoa, että uniongelmatkin johtuvat treenaamisesta. Keho ei ole tottunut tämänkaltaiseen treenaamiseen ja käy vähän ylikierroksilla. Olen nyt tauon aikana nukkunut jo kaksi peräkkäistä yötä melko hyvin. Palautuminen voi kuitenkin viedä kuukausia ja haluan nyt kuitenkin tämän vuoden treenata vaikka sitten sillä kustannuksella, että joudun turvautumaan unipillereihin. Näihin kuviin, näihin tunnellemiin. Mukavaa alkavaa viikkoa! :)

Rasvanpolttoa vai voimaa?

Alan jotenkin kyllästyä näihin ympärivuotisiin laihdutusjuttuihin. Nyt on taas käynnissä kesäkilojen karistus, jotta voi jouluna ahmia ne takaisin ja taas tammikuussa tehdä elämänmuutoksen, joka kestää sen pari kuukautta. Lehdet pullistelevat treeniohjelmia, joilla saa poltettua paljon rasvaa. Eikö ketään kiinnosta tulla vahvemmaksi, nopeammaksi ja parempi kuntoiseksi? Lähteekö kaikki liikunta rasvanpolton lähtökohdasta? Itseäni ei ole ikinä voinut vähempää kiinnostaa rasvanpoltto, ennemminkin lihasvoiman kasvatus ja itsensä voimakkaaksi tuntemimen. Ja kyllä, olen ollut rehellisesti laiha läski. Tällä hetkellä tietenkin omat tavoitteeni ovat ehkä erilaiset kuin valtaosalla liikkujista, mutta myös ennen kilpaurheilua tavoittelin liikunnalla voimaa ja kestävyyttä. Että jaksaa arjessa ja pystyy tarvittaessa olemaan hyödyksi vaikka muutoissa. Toki myös terve ulkonäkö on ollut kiva lisä, mutta ulkoiset motivaatiot harvoin tekevät kenestäkään ikiliikkujaa. 

Luen paljon lehtiä ja monia sporttilehtiäkin. Olen ilolla seurannut, että nykyään niissä on muitakin kuin fitness-urheilijoita. On mielenkiintoista lukea eri lajien huippujen treenirutiineista ja syömisistä. Kuitenkin treeniohjeet huutavat, kuinka saat neljässä viikossa täydelliset pakarat tai littanan vatsan. Tai sitten miten poltat rasvaa lyhyessä ajassa paljon. Eikö ihmisiä tosiaan saisi toisenlaisilla jutuilla innostumaan liikunnasta? Niin kuin näin saat vahvan ja kestävän kropan tai näin lisäät räjähtävyyttä. Lihasten muoto ei loppujen lopuksi kerro niiden toimivuudesta tai voimasta yhtään mitään. Lihaksen kokoa voi kasvattaa vaikka 4kg käsipainolla, kun vain tekee sillä tarpeeksi ahkerasti töitä. Lihasvoimaa se 4kg käsipaino ei vain paljon kasvata. Kumpi siis on tärkeämpää, se, että on näyttävät lihakset vai se, että on voimaa, vaikka ei ulkoisesti ehkä näkyisin niin paljon? 

Keho myös tottuu nopeasti ja siksi treenin olisi hyvä olla mahdollisimman monipuolista. Moni harrastaa kuntosalia ja lenkkeilyä, joka rasittaa kroppaa ihan mukavasti ja kehittää sekä voimaa että kestävyyttä. Itsekin kuuluin vuosia tuohon ryhmään. Kuitenkin motivaation säilyttämiseksi haluan aina tasaisin väliajoin haastaa itseäni ja tehdä jotain vaikeampaa. Salilla käynti on helppoa, samoin lenkkeily. Mutta kun salilla lisää liikkeisiin rinnallevetoja ja muita koko kehoa haastavia, teknisesti haastavia liikkeitä, nousee treeni-into taas uusiin lukemiin. Joutuu koko ajan tekemään myös aivotyötä, jotta tekniikka ei petä. Kroppa myös tykkää uudenlaisesta ärsykkeestä ja kehittyminen lähtee uuteen nousuun. 

Lenkkeilyyn lisäsävyä saa tekemällä intervalliharjoituksia. Kuntotasosta riippuen kevyet pätkät voi tehdä hölkäten tai kävellen. Kun ottaa spurtteja lenkillä, saa keho taas uusia ärsykkeitä ja kehittymistä tapahtuu tasavauhtista lenkkiä enemmän. Itse rakastan erilaisia intervalleja, mäkitreenejä ja rappusissa juoksemista. Lenkillä voi esimerkiksi juosta kovempaa kolme tolpanväliä ja palautella yksi joko kävellen tai hölkäten. Tämänlaisella harjoittelulla saa lisää juoksuvauhtia, kun välillä haastaa kehoa erilailla. Omaan ohjelmaani kuuluu myös spurtit ja koordinaatioharjoitukset, joiden avulla hiotaan tekniikoita ja telineistä lähtöjä. Tässäpä näitä perjantai-illan pohdintoja. Mukavaa viikonloppua!

:)

Keikkalaisen arkea

Tästä se taas alkaa, työttömän arki. Kun opiskelin sairaanhoitajaksi, luulin, että töitä riittäisi aina. Näin ei kuitenkaan ole ja tällä hetkellä aika menee kotona. Olen sijaisrekrytoinnissa kirjoilla ja yksittäisiä keikkoja tulee olemaan, mutta mistään pidemmästä ei ole tietoa. Itse olen sitä mieltä, että koska töissä vietätään niin suuri osa elämästä, niin siellä pitäisi myös viihtyä. Sen vuoksi olen hakeutunut erikoissairaanhoitoon, koska se kiinnostaa minua. Jokainen päivä tuo uusia asioita esille ja kaikenlaisia harvinaisia tapauksiakin tulee monesti vastaan. On mahtavaa, kun voi joka päivä oppia jotain uutta ja haastaa itseään töissä. Tunnen itseni ja tiedän olevani helposti kyllästyvää sorttia. Siksi ainakin tässä vaiheessa uraani ja elämääni on kuntoutusosastot ja muut pitkäaikaisosastot poissuljettuja vaihtoehtoja. Palaisin siellä loppuun nopeasti, koska työ ei haasta samalla lailla. Muutenkin haluan ylläpitää ja parantaa kädentaitojani koko ajan ja suorittaa vaativia hoitotoimenpiteitä ja lääkeinfuusioita. 

Olen valmistunut sairaanhoitajaksi reilu kolme vuotta sitten. Pidempiä pätkiä on ollut muutama, mutta myös pitkiä aikoja pelkästään keikkalaisena. Teen työni hyvin ja olen pidetty sijainen. Joskus palkkaamisen esteeksi on muodostunut se seikka, etten voi terveydellisistä syistä tehdä yövuoroja ja haluan muutenkin tehdä ergonomista työvuorosuunnittelua. Väliin on toki mahtunut myös sairauslomia muun muassa munuaisensiirron myötä. Vatsan aluetta on leikelty ja nostokiellon takia on joutunut olemaan poissa kauemmin kuin muuten olisi ollut tarve. 

Voi keskittyä treeneihin. :)

Haluaisin, että meitä keikkalaisia arvostettaisiin osastoilla enemmän. Monella osastolla ei ole mitään paikkaa, mihin saa laitettua likaiset työvaatteet päivän päätteeksi. Ongelman tästä tekee se, ettei keikkalaisilla ole kulkulätkää ja kaikki pyykkipussit ovat kulkunapin takana. Siksi arvostan suuresti osastoja, joilla on likavaatepussi sijaisille. Sijaiset vaihtavat yleensä vaatteensa siivouskomerossa, mutta on myös osastoja, joissa joutuu vaihtamaan vaatteet vessassa ja laittamaan omat vaatteet kahvihuoneen nurkkaan päiväksi. Arvotavarat useimmilla osastoilla saa lukkojen taakse, mutta sekään ei ole mikään selviö. Useimmilla osastoilla sijainen saa kulkulätkän käyttöönsä työpäivän ajaksi, joka helpottaa työntekoa huomattavasti. Mutta on myös osastoja, joilla ei saa, jolloin joutuu aina kun tarvitsee jotain lääkeväliköstä, etsimään jonkun vakinaisen henkilön. Se on aika epäkäytännöllistä. 

Keikkalaisena oleminen on myös tietyllä tapaa stressaavaa ja elämää rajoittavaa. Joutuu olemaan koko ajan tavoitettavissa ja valmis lähtemään töihin tunnin varoitusajalla pahimmillaan. Toki töistä voi aina kieltäytyä, mutta se on toimeentulon kannalta vähän huono asia. Itse tykkään mennä eri osastoille ja nähdä, millaisia erikoisaloja on  ja millaisia asioita kulloinkin potilaasta seurataan. Joillekin aina uusien tapojen omaksuminen voi olla aika stressaavaa. Olen laskenut, että olen Tays:issa keikkaillut 16 eri osastolla. Osalla pidempään, osalla vain muutaman keikan. Monesta alasta olen nähnyt vain pintaraapaisun, mutta ortopedian ja traumatolgian, neurologian ja neurokirurgian asioista tiedän jo aika paljon. On ollut hienoa päästä syventämään osaamista, koska aina tulee eteen uusia asioita. Pisteet täytyy antaa vakinaiselle henkilökunnalle, koska vastaanotto on ollut lähes aina todella hyvä. 

Nyt löytyy aikaa tähänkin :)

Tässä nyt tuli vähän avattua keikkalaisuuden nurjia puolia, mutta on siinä myös hyvääkin. Voin keskittyä treenaamiseen täysipainoisesti työttömyyspäivinä ja voin tosiaan aina kieltäytyä, jos on jo sovittua menoa ja aina tulee uusia pyyntöjä. Ja olen optimisti ja uskon, että vielä jonakin päivänä saan pidemmän sijaisuuden ja joskus jopa palkallisen kesäloman. :) Sitä odotellessa nautitaan syksyn pimenevistä illoista ja ulkona liikkumisesta. Hallikausikin jo lähestyy uhkaavasti ja menee yleisurheilukentät kiinni. Hallissa treenaamisessa on toki se hyvä puoli, että siellä on monesti porukkaa enemmän ja saa hyviä tekniikkavinkkejä kokeineilta urheilijoilta. Eikä tarvitse miettiä ilmoja treenejä suunnitellessa. :) Mukavaa loppukesää kaikille! :)