Olen ihminen, joka ajattelee liikaa. Liian usein alan miettimään elämää ja mikä tämän kaiken tarkoitus on. Mitä enemmän sitä miettii, sitä turhemmalta kaikki alkaa tuntua. Pidän muiden elämiä tärkeinä ja arvokkaina, mutta omasta elämästä en samanlaista juttua löydä. Ihmiskunta on tullut pitkän matkan kehityksessä eteenpäin, mutta kehitys on myös vieraannuttanut ihmiset luonnosta ja siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Ymmärrän, että jotta tämä yhteiskunta pyörisi, on ihmisten käytävä töissä. Liian usein ihmiset vain hukkaavat itsensä luodessaan uraa ja elävät ruuhkavuodet kuin robotteina. Mitä niistä vuosista jää lopulta käteen, jos vain ryntäilee koko ajan kiireessä paikasta toiseen eikä ehdi pysähtyä nauttimaan elämästä missään vaiheessa?
Itselläni on hyvin ristiriitainen suhde työelämään. Haluaisin käydä töissä ja olla hyödyksi tässä yhteiskunnassa. Rakastan työtäni ja haluan olla siinä hyvä. Mutta sitten on tämä toinen puoli, nimittäin terveys. En halua tuhota terveyden rippeitäni työelämässä, niin arvoskasta ei työnteko kuitenkaan ole. Olin koko kesän kokoaikaisesti töissä ja samalla kärsin pahoista uniongelmista. Luontoni ei vain anna periksi olla poissa töistä, koska en mielestäni ole niin tärkeä, että työnantajan kuuluisi maksaa minulle siitä, että makaan kotona. Sairauslomilla olen ollut aina työttömänä, joten niitä ei työnantajat ole joutuneet kustantamaan. Tässäkin on ristiriita, koska muille kuitenkin suon sairauslomat työnantajan piikkiin ja jopa kannustan hakemaan sitä, jos näen, ettei ihminen ole työkunnossa. Miksi en osaa ajatella itseni kohdalla samalla tavalla? En halua tulla kalliiksi työnantajalle tai antaa kuvaa, etten ole työkykyinen. Kun työsuhde loppui, sairastuin saman tien pahaan flunssaan, joka ei ole vieläkään parantunut. Tunnollinen kun olen.
Arvostan itseäni ja elämääni sen verran, että pidän terveydestä huolta. Olen lopettanut yövuorojen teon, koska en niillä halua hankkia lisäsairauksia. Kuitenkin monesti mietin, että miksi yhteiskunnan kuuluisi kustantaa juuri minun sairauteni. Tulen edelleen todella kalliiksi tälle yhteiskunnalle enkä ikinä pysty maksamaan sitä takaisin. En tietenkään ajattele kenenkään muun kohdalla näin. Ajattelen, että jokaisen kuuluu saada tasapuolisesti hoitoa ja lääkkeensä, riippumatta siitä, millainen ihminen on kyseessä. Niin juopot kuin korkeassa asemassa olevat ansaitsevat mielestäni tasavertaista hoitoa. Itsestäni sen sijaan tulee jostain syvältä ajatuksia, että miksi minua pitäisi hoitaa. En tiedä, mistä arvottomuuden tunne kumpuaa, mutta tunnetasolla ajattelen, että jos nyt kuolisin, ei kukaan jäisi kaipaamaan enkä jättäisi tänne minkäänlaista aukkoa. Ajattelen jopa, että en tarvitse mitään hautapaikkaa, suotta vain saastuttaisin maaperää. Olenkin luovuttanut ruumiini lääketieteelle kuolemani jälkeen, jotta siitä olisi jotain hyötyä ja tulevat lääkärit saisivat opiskella sen avulla.
Nämä kaikki tunteet ovat hyvin ristiriitaisia, koska olen toisaalta hyvällä itsetunnolla varustettu ja luotan itseeni. Tiedän, että olen monessa asiassa ihan hyvä ja on minulla ystäviäkin. Pyrin olemaan hyvä ystävä, mutta en oikein onnistu siinä. En ole masentunut, mutta jonkinlainen palo elämään on jäänyt saamatta syntymässä. Mitä tämä kaikki tarkoittaa? En koe olevani hyvä puoliso, koska en ole kauhean hyvä pitämään kotia siistinä, yritän kyllä parhaani. En ole vaimomatskua. Enkä kenellekään korvaamaton. Ehkä koulukiusaaminen on jättänyt syvemmät arvet kuin olisin edes ajatellut. Haavat ovat parantuneet pinnalta, mutta jääneet märkimään syvemmällä. Olen pyöritellyt tällaisia ajatuksia päässäni koko elämäni, viime aikoina todella paljon. Myydäänkövän jossain verkkokaupassa arvokkuuden tunnetta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti