Valmennusleiri pajulahdessa

Viime viikonloppuna oli antoisa valmennusleiri, jossa sai viime hetken vinkkejä heinäkuun kisoja ajatellen. Oma kunto harmittaa, kun penikkataudin ja parin kuukauden kestoisen flunssan vuoksi se on aika huono. Selittelyn makua, mutta kyllä nämä ihanat lääkkeet vaikuttaa siihen, että kunto laskee tervettä tallaajaa nopeammin ja paraneminen on hitaampaa, ainakin omalla kohdallani. No näillä mennään ja tehdään mitä vielä tehtävissä on. Omalla kohdallani pitää harjoitella lähtöjä ja kiihdytyksiä, niin saa ajasta nipistettyä pois vähän. Mitalia on turha odottaa, mutta jos aika on parempi kuin nyt viikonloppuna, olen tyytyväinen. Tasan vuosi sitten se oli 100m 20sekuntia, nyt 18,4sekuntia, eli suunta on oikea, mutta uskon, että se olisi parempi, jos olisi voinut juosta. Oheisharjoittelut kun eivät korvaa juoksutreenejä ja niitä on kevään aikana ollut yhden käden sormilla laskettavissa oleva määrä edellä mainittujen ongelmien takia. Ja siis tarkoitan tällä puhdasta juoksutreeniä, tekniikoita ja räjähtävyyttä toki olen pystynyt harjoittelemaan, mutta en kovia vetoja juuri ollenkaan. 

Sitten itse leiriin. Aamulla kokoonnuimme luokkahuoneeseen ja kävimme nopean esittelykierroksen. Itse olen jo konkari, kun kyseinen leiri oli neljäs, johon osallistuin. Olikin mukava huomata, että meitä oli 33 ja paljon uusia naamoja mukana. Hajaannuimme yhdeksän jälkeen kaikki omiin lajeihinsa. Osa meni uimaan, osa pelaamaan sulkapalloa. Oli siellä myös petankkia valmentajan ohjauksessa. Itse suunnistin yleisurheilua kohti. Edellisen illan työvuoro ja 5 tunnin yöunet tekivät jaloista väsyneet jo heti alkuunsa, mutta sisulla piti painaa menemään. Tuijan johdolla lämmiteltiin ja tehtiin koordinaatioita. Juoksun jälkeen hypittiin vielä korkeutta. Itse en siinä loistanut ja olin vahvasti poissa mukavuusalueeltani, mutta yritin kuitenkin. Sitten seurasi päivän kohokohta, lounas. :D

Kehonhuoltoa. :)

Lounaan jälkeen oli lihashuolto ja venyttelyä, joka tehtiin varsin aktiiviseen malliin ja oltiin paljon jalkojen päällä muunmuassa askelkyykkykävelyissä. Ohjelma mukaili jonkin verran pilatesta, sillä erotuksella, ettei tunnilla puhuttu hengityksen tärkeydestä ollenkaan. Tai sanottiin, että muistakaa hengittää, mutta pilateksessa tehdään liikkeet hengityksen tahtiin. Tunti oli kuitenkin hyvä ja antoisa ja jotain uutta oppi taas. Loppuun oli vielä keppijumppaa, jossa testattiin olkapään liikkuvuutta. Yliliikkuvat nivelet omaavana liikkuvuus oli luonnollisesti oikein hyvä. :)

Siitä sitten lähdettiin taas yleisurheilemaan, vuorossa oli lähtöjen harjoittelu. Ensin harjoiteltiin pystystä lähtö, sitten kolmipistelähtö ja lopuksia vielä telineistä lähtö. Ei ne oikein vielä kunnolla suju, joten harjoitella täytyy. Olen ajatellut kisoissa lähteä telineistä, koska kyllä siinä pääsee ihan eri fiilikseen. :P Aikaa oli varattu kaksi tuntia, mutta kaikkien jalat olivat niin väsyneet, että treenasimme vain tunnin. Siitä sitten välikuolemat huoneessa ja syömään. Ruokalassa tiesi kyllä, koska suomi teki maalin, sen verran kova metakka siitä syntyi. :D

Harjoituskisalähtö

Ruuan jälkeen oli kisainfo ja saimme myös sovittaa tulevia edustusasujamme. On muuten samaa mallistoa kuin Rion Olympialaisten suomen joukkueella. Onhan se hienoa vetää päälle vaatteet, joissa lukee Team Finland. :) Alkoi jo päästä kisafiilikseen ja kauhun sekainen innostus heräsin, kun tajusi, ettei kisoihin ole enää kuin noin 6 viikkoa. Tuntuu, etten ole todellakaan vielä valmis, mutta näillä mennään ja ensi kesänä sitten paremmassa kunnossa. Pitää yrittää olla armollinen itselleen. Infosta lähdimme saunomaan päivän hiet pois ja rentouttamaan lihaksia. Iltapalan jälkeen oli vielä joukkuepalaveri, jossa käytiin kisa-asioita läpi ja otettiin kuvat kisapassiin. Lopuksi vielä katsoimme videot kaikkien juoksuista ja lähdöistä. Omasta juoksusta voin sanoa sen verran, että vyötäröstä alaspäin se alkoi jo näyttää melko hyvältä, pitää vaan saada vielä nopeampi kontakti. Mutta sama ongelma on edelleen yläkropassa, joka on ollut alusta asti. Vedän juostessa hartioita korviin eikä kädet heilu rennosti. Siinä on vielä tekemistä. Lopulta 22.30 pääsi nukkumaan. Melko pitkä päivä, kun pyörin hereillä jo 3.30 aamulla ennen leirille lähtöä.

Kunnon yöunien jälkeen oli mukava lähteä aamupalalle ja uuteen päivään. Jalat olivat edelleen väsyneet, mutta matka kävi kohti yleisurheilutreenejä. Harjoittelimme viestikapulan vaihtoa vauhdissa ja ilman vauhtia. Minun pitää vielä harjoitella sitä, että käsi pysyy paikallaan, kun sen ojentaa taakse hep-komennon jälkeen. Sen jälkeen vedettiin vielä leikkimielinen kisa 100m.  Omassa joukkueessani oli paljon minua kovempia juoksijoita, joka oli oikein hyvä asia. Jäin muista heti lähdössä, mutta onnistuin saamaan yhden kiinni ja menemään maaliviivalla ohi ehkä 10cm. :D Aikamme oli käytännössä sama tuolla tarkkuudella kun niitä otetaan. Siitä sitten siirryimme kuulantyöntöön, jossa onnistuin vauhdittomassa hyvin. Vaudilla ei nyt tullut onnistumisia, mutta sitä pitää nyt treenata tosissaan. 

Koordinaatioita

Ennen lounasta otettiin vielä yhteiskuva, syötiin ja mentiin kehonhuolto-luennolle. Luento oli hyvin rakennettu ja käytännön näyttäminen eri liikkeistä oli hyvä lisä. Uutta tietoa tuli ja toki myös vanhan kertausta. Se kyllä täytyy myöntää, että viime aikoina olen laiminlyönyt kehonhuollon. Oli hyvä, että sen tärkeydestä tuli taas muistutus. Lihakset olivat kipeät ja väsyneet viikonlopun jälkeen, mutta mieli sitäkin parempi. Leirillä oli mahtavia ihmisiä ja oli todella mukavaa tutustua uusiin ihmiseen ja vaihtaa vanhojen tuttujen kanssa kuulumisia. Seuraavan kerran näemme kisoissa! :D Huh, nyt alkoi jännittämään. :P

Meidän jengi! :)

Eteenpäin mennään. :)

Viime aikoinan treenit ovat alkaneet tuntua erilaisilta. Tuntuu, että lihaksista saa nykyään enemmän irti kuin ennen. Pyöräilessä töihin pystyn käyttämään entistä isompia vaihteita ilman,

että polkemisnopeus hidastuu, jolloin luonnollisesti myös vauhti kasvaa. Omistan city-maasturin, joka on raskas polkea, siksi myös 5km työmatkapyöräily on ihan hyvää treeniä. Kun siihen päälle kipittää portaat 10. kerrokseen, lähtee työpäivä hyvin käyntiin. :) Haluan aina, että pyöräily tuntuu treeniltä ja vastus on kova. Tosin joskus olen myös tehnyt tarkoituksella lenkkejä hyvin pienellä vaihteella ja polkenut niin kovaa kuin kintuista lähtee. Se on mukavaa vaihtelua.

Treenin jälkeen hymyilyttää. :)

Salilla olen parilla viime kerralla huomannut, että pystyn treenaamaan paljon tehokkaamin kuin ennen. Palautumistauot ovat lyhentyneet ja pystyn tekemään kiertoharjoittelua, jota en ennen pystynyt tekemään ilman taukoja. Tänään esimerkiksi vedin ylätaljan, reiden lähentäjän ja reiden loitontajan putkeen ilman taukoa ja kolme kierrosta peräkkäin. Ennen olisin tarvinnut ainakin kierrosten välissä tauon. Lihakset eivät myöskään mene enää helposti hapoille, vaikka painot kasvaa. Ihan positiivista kehitystä. :)

Hervannan kuulapaikka

Juoksu sen sijaan junnaa paikallaan. Penikkatauti on rajoittanut sen harjoittelemista paljon kevään aikana ja pääsin tällä viikolla tekemään ensimmäisen kunnon intervallin. Tein minuuttilähtöjä 100m kolme kierrosta ja se otti koville, mutta jaksoin. Ja jaksoin myös polkea kotiin 3km sen jälkeen. Ehkä seuraava menee jo vähän  helpommin ja matalammilla sykkeillä. Tosin jos vertaa sykkeisiin, jotka oli Sandimmunin kanssa, niin nyt mennään normaaleissa sykkeissä. Leposyke on 100 sijaan 65 ja syke laskee nopeasti suorituksen jälkeen. Myös salilla keskisykkeet ovat tippuneet, vaikka tehot ovat koventuneet. Kesällä ei juoksussa ole juuri odotuksia, kunhan pääsee maaliin. Sen verran paljon on ollut flunssaa ja esteitä juoksukunnon kohentamisen suhteen. Kun ei ne pitkätkään reippaat kävelyt korvaa juoksuharjoittelua.

Kuulan suhteen kehitystä on tapahtunut. Olen vähän pettynyt siihen, ettei kuula lennä vielä kauemmaksi, mutta tekniikka alkaa olla aika hyvä. Tänään kokeilin ensimmäistä kertaa aikoihin pakitusta ja suureksi yllätykseksi kuula lensi 50cm pidemmälle! No useammasta yrityksestä 2 onnistui, mutta se antaa toivoa, että ehkä sittenkin jo kesän kisoissa voisin osata pakittaa. :) En ehkä olekaan ihan toivoton tapaus, vaikka välillä siltä tuntuu. :P

Hervannan urheilukenttä

Viikonloppuna on luvassa taas ammattitaitoista valmennusta Pajulahdessa. Luvassa on kilpakumppaneiden kanssa kovaa treeniä ja kisapalaveria. On mukavaa nähdä kohtalotovereita, meitä on siellä sydän-, keuhko-, maksa- ja munuaissiiron saaneita eli kaiken karvaista sakkia. On monen ikäistä ja miehiä ja naisia. On vapauttavaa nähdä ihmisiä, joilla on sama tavoite ja samat vaikeudet. Ei tarvitse selitellä, kun he ymmärtävät puolesta sanasta. Pääsemme harjoittelemaan viestijoukkoeena kapulanvaihtoa ja pitäisi katsoa, kuka juoksee missäkin. Oma juoksukunto on niin huono, että en ainakaan ankkurina voi olla. :P Vaikka tärkeintähän meidän kisoissa on se, että olemme elossa ja voimme liikkua ja nauttia siitä. Toivomme muuttavamme elinsiirtojen mainetta positiivisemmaksi ja lisäävämme ihmisille tietoutta asiasta ilon kautta. Viikonloppua odotellessa! :)

Kohta tuollapäin taas. :)

11.9.2014- päivä, joka muutti elämäni

Huomenna tulee tasan 1v ja 8kk siitä, kun sain uuden munuaisen, Sandran. Kuten lähes kaikki elinsiirron saaneet, olen siitä kiitollinen. Se on mahdollistanut vapaan elämän ilman dialyysiä ja treenaamisen ilman suurempia rajoitteita. Olen kiitollinen luovuttajalle, joka on eläessään antanut luvan elintensä irroittamiseen ja useamman ihmisen elämänlaadun ja jopa hengen pelastamiseen. Mutta olen myös hyvin kiitollinen sille tiimille, joka on lähtenyt keskellä yötä irroittamaan elimiä ja antanut sillä tämän uuden mahdollisuuden. Tiimiin on kuulunut kirurgeja ja sairaanhoitajia ainakin. Myös luovuttajasairaalassa on tehty hienoa työtä. Henkilökunta on havainnut aivokuoleman, tajunneet henkilön potentiaalin elintenluovuttajaksi ja tehneet teho-osastolla tarkkaa työtä pitääkseen aivokuolleen hemodynamiikan vakaana. Verenpaineiden ja muiden arvojen pitäminen aivokuolleella hyvänä ei ole mikään yksinkertainen temppu. 

Juuri ennen siirtoa

Kun puhelin soi viideltä aamulla, mieheni heitti minut TAYS:in ensiapu Acutaan. Siellä otettiin paljon verikokeita, sydänfilmi ja keuhkokuva, jotta varmistettiin, että kestän leikkauksen ja ennen kaikkea sen jälkeiset lääkkeet. Jos kehostani olisi löytynyt jokin tulehdus, ei leikkausta olisi voitu tehdä, koska leikkausen jälkeen vastustuskyky on lähellä nollaa hyljinnän ehkäisyksi. Kun kaiken todettiin olevan kunnossa, lähdin taksilla Helsinkiin. Taksikuski jätti minut laukkuneni väärän sairaalan ovelle, mutta muutaman tiedustelun jälkeen löysin oikean osaston. Siellä sain ensi töikseni mennä suihkuun ja ottaa esilääkkeet. Sitten se olikin jo menoa. On jotenkin uskomatonta ajatella, kuinka moni ihminen on käyttänyt aikaansa, jotta minä saan paremman elämän. Osastolla sairaanhoitajat, leikkauksessa kirurgit, anestesialääkäri ja sairaanhoitajat. Leikkauksen jälkeen lääkärit kävivät päivittäin moikkaamassa ja miettivät tilannettani. Se tuntuu uskomattoman hienolta. 

Seuraavana päivän siirron jälkeen.:P

Oma sairauteni on suuri syy, miksi itse hakeuduin sairaanhoitajaksi. Olen saanut apua todella paljon aina kun sitä on tarvinnut. Halusin antaa jotakin takaisin ja auttaa vuorostani muita. Myös tämä esiintulo blogissa ja facebookissa on samalla ajatuksella. Jos tarinani voi auttaa muita ja antaa toivoa samoja asioita läpikäyville, olen onnistunut. Jos pystyn auttamaan edes yhtä ihmistä näkemään tulevaisuuden valoisampana. Koen itse päässeeni tähän mennessä helpolla, koska sairaalassa ei ole juuri tarvinnut potilaan roolissa aikaa viettää. Minulla on myös uskomaton tukiverkko, joka on auttanut aina heikoilla hetkillä. Ystävät, perhe, puoliso ja kohtalotoverit ovat olleet todella tärkeässä roolissa sen suhteen, että olen pysynyt kuta kuinkin täysjärkisenä ja omaan nykyään positiivisen elämänasenteen. Tähän en mitenkään pysty kirjoittamaan kaikkea, josta olen kiitollinen, mutta ehkä tämä avaa vähän tuntemuksiani ja olisihan se hauskaa, jos tämä tavoittaisi minua hoitaneet ja auttaneet tahot. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa! Nautitaan keväästä ja luonnon puhkeamisesta kukkaan! :)

Nyt. :) Kuva Toni Neffling

Herkkyys-heikkous vai vahvuus?

Olen ollut aina todella herkkä. Reagoin asioihin voimakkaasti ja osaan samaistua toisen asemaan. Itken esimerkiksi todella herkästi ja todella monenlaisten asioiden takia. Bussissa saatan itkeä, jos näen, että joku auttaa huonosti liikkuvan ihmisen pois bussista tai jos vauva itkee. Liikutun, jos joku avaa kohteliaisuudesta oven tai huutaa perääni, kun olen pudottanut hansikkaan. Myös monet tv-mainokset nostavat tunteet pintaan ja elokuvia hyvin harvoin pystyn katsomaan kuivin silmin. Leijonakuninkaan olen nähnyt monta kertaa, mutta itken aina, kun Mufasa kuolee. Itkuherkkyys on rasittavaa ja se ehkä kääntää herkkyyden heikkouden puolelle. Imen myös muiden tunnetilat itseeni kuin sieni. Vaikka olisin miten hyvällä tuulella, jos kumppani tulee huonolla tuulella kotiin, on oma hyvä tuuleni mennyttä. Tästäkin olen opetellut pois,välillä hyvinkin tuloksin.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että herkkyys on myös hyvä asia. Huomaan asioita, joihin useimmat eivät kiinnitä huomiota, kuten katon harjalla istuvia lintuja. Luonnosta olen aina saanut paljon voimaa ja lenkillä nähty kettu tai orava tuo hyvän mielen pitkäksi aikaa. Olen myös hyvin empaattinen, mikä on hyvä asia sairaanhoitajan ammatissa. Se on kuitenkin myös syy, miksi en suunnannut psykiatriselle puolelle. Erilaiset potilaiden kohtalot jäävät helposti mieleen ja mietin, miten tarina on päättynyt. Jokainen potilas jättää minuun pienen jäljen, jotkut vähän isomman. Tämä piirre voi kääntyä ajan myötä itseäni vastaan työuupumuksena. En kuitenkaan halua, että se koskaan poistuu minusta kokonaan. Olen töissä oma itseni ja hoidan potilaita omana persoonanani, en ole luonut työminää. Tietenkin ammattitaito ja työvaatteet tekevät automaattisesti ammatillisen työminän, mutta usein tulee naurettua potilaiden kanssa ja heitettyä huulta. Tässäkin käytän aika pettämätöntä ihmistutkaani, että miten kenenkin kanssa voi toimia. Jotkut potilaan haluavat korrektin hoitajan ja heille olen sellainen. Useimmat kuitenkin tykkäävät pilkkeestä hoitajan silmäkulmassa.

Olen ollut aina myös hyvä kuuntelemaan. Osaan tarvittaessa olla aidosti läsnä ja kuunnella muiden murheet ja ilot. Innostun helposti asioita ja alan niitä innonpuuskassa myös toteuttamaan. Koen kaikki positiiviset asiat myös hyvin voimakkaasti ja saatan leijua ilmassa hetken. Toisaalta myös vastoinkäymiset tuntuvat joskus todella musertavilta. Vaadin itseltäni paljon ja olen yrittänyt opetella tästä tietoisesti pois. Kohdallani herkkyys koskettaa kaikkia aisteja. Melu imee minusta voimia paljon, etenkin lasten huutaminen ja riehuminen. Nukkuminen ei onnistu, jos on edes pientä melua. Tämän olen ratkaissut korvatulpilla, tosin silti joskus valvon, jos vierestä kuuluu edes vaimeaa korinaa. Olen myös unen suhteen todella valoherkkä. Nykyään aina reissuun lähtiessä mukana kulkee uninaamio. On nimittäin kokemus monen yön reissusta ilman sitä kesällä valosimpaan aikaan. Nukuin juuri sen pimeän ajan, joka ei montaa tuntia ollut.

 Hajuvedet hississä saavat hengen salpautumaan, oikeastaan jo ohikävelevä hajuvesipilvi. Kirkas auringosnpaiste saa autossa silmiin osuessaan aikaan hyvin oksettavan olon. Tuntotaisti on vähän vaihteleva, useimmiten jo kevyt kosketus saattaa aiheuttaa kipua. Jos kissa tassuttelee jalallani, irvistän kivusta. Mutta kun kissa kehrää sylissäni, on rakkaudentunne mahtava sitä kohtaan. Makuaistini on vähän omituinen, etenkin kirpeän maistaminen on korostunut. Monesti en pysty syömään omenaa, koska se on niin kirpeä, mutta toisen ihmisen mielestä se on ihan hyvä ja normaali omena. Toisaalta taas tykkään tulisesta ja mausteisesta ruuasta ja lempikarkkini on turkinpippuri. 

Liikunnassa ja varsinkin yleisurheilusta tästä on haittaa. Analysoin kehoani jatkuvasta, joka näkyy suorituksissa negatiivisessa valossa. On rasittavaa olla niin tietoinen kehonsa tuntemuksista, varsinkin, kun niitä tulkitsee väärin. Esimerkiksi juostessa tuntuu, että kannattelen lantiota, joka ei pidä paikkaansa. Opettelen jatkuvasti kehon hallintaa. Valmentajani ovat sanoneet, että sen näkee, kun päässä raksuttaa kauheasti, mutta suoristus on huono. Parhaat suoritukset tulevat, jos onnistun vaimentamaan pään ja olemaan ajattelematta. Eräs työkaverini oli oikeassa, kun sanoi, että ajattelu ei sovi minulle. :D

Kaikkien näiden ominaisuuksien kanssa eläessä koen herkkyyden kuitenkin vahvuudeksi pääasiassa. Saan elää rikasta ja tunteikasta elämää. Nautin työstäni todella paljon, vaikka välillä on rankkoja tarinoita. Silloin on tärkeää olla läsnä omaisille ja potilaalle ja kuunnella. Sanojen valitseminen ei ole aina helppoa, mutta aina on oikeat sanat löytynyt. Kumppanini on kaikkea muuta kuin herkkä, joka on todella hyvä asia. Hän on viisas vastaranta, kuten Jonna Tervomaa kappaleessaan laulaa. Koitetaan kaikki elää elämään omina itsejämme, olimme sitten herkkiksiä tai jäyhiä jökättäjiä. :)

Huippukunto, mitä se on?

Olen pitkään miettinyt käsitettä huippukunto. Kuka on oikeasti huippukunnossa. Voiko kukaan olla maailman kovakuntoisin kaveri jokaisella akselilla? Idea tähän tekstiin lähti salilla, kun kuuntelin parin ilmeisesti painonnostoa harrastavan miehen keskustelua työpaikkansa bikinifitness-kisaajista. He ihmettelivät, että naiset ovat todella kovassa tikissä, mutta eivät saa penkistä kuin 60kg. Oma ennätykseni on ehkä jossain 50kg hujakoilla, silloin kun munuaistoiminta oli vielä lähes normaalia eikä lääkityksiä juuri ollut. Painoin tuolloin itse 54kg. Tällä hetkellä en tiedä ollenkaan, paljon on maksimi, mutta eiköhän se samoissa lukemissa pyöri. Itse en kuitenkaan pidä kuntosalia mitenkään ihmeellisenä liikuntamuotona enkä suuressa arvossa bodareita. Toki joillakin on lahjakkaammat lihakset kuin toisilla ja voima tarttuu helpommin, mutta mitään erityisosaamista kuntosalitreeni ei vaadi. Kuka tahansa osaa tehdä laitteilla ja kun kehonhallinta paranee, myös vapailla painoilla. Itselle kuntosali on tällä hetkellä tukeva treeni, käyn siellä kaksi kertaa viikossa, mutta suurin osa treenistä on jotain ihan muuta. Kuntosalitaustasta ei juurikaan ollut hyötyä, kun rupesin harrastamaan yleisurheilua. 

Itselläni on aina ollut huono kestävyyskunto ja se paranee tuskastuttavan hitaasti, mutta paranee kuitenkin. Katson ylöspäin maratoonareita ja varsinkin triatlonisteja. Niissä vaaditaan kestävyyden lisäksi myös lihasvoimaa ja kehonhallintaa. Itse tuskin tulen ikinä edes minitriatlonia suorittamaan. Uintitekniikkani on hyvin raskas, joten se ei voi olla kauhean hyvä. Eikä kyllä juoksutekniikakaan ole kunnossa, saati juoksukunto. Arvostan suuresti pitkän matkan urheilijoita, mutta todennäköisesti voittaisin heistä monet lihasvoiman puolella. 

Superkuntoa tavoittelevat ovat innostuneet crosfitista. Siinä parannetaan hapenottokykyä, lisätään lihasvoimaa ja samalla kestävyyttä. Kuulostaa täydelliseltä, mutta kun ahnehditaan ja halutaan kaikki samalta treeniltä, jokainen ominaisuus kärsii jonkin verran. Itse ajattelisin kuitenkin, että on parempi treenata monipuolisesti eri asioita kuin yrittää saada kaikki samalta treeniltä. Toki olisin utelias lajia kokeilemaan, mutta ehkä sitten yleisurheilu-uran jälkeen. Liikkuvuutta ei välttämättä crosfitista tule, joka on taas ensiarvoisen tärkeää omissa lajeissani. 

Moni taas havittelee huippukuntoa kuntosalin muotijumpista. Perinteisesti jumpissa tehdään pienillä painoilla pitkiä sarjoja. En oikein ole ymmärtänyt sellaisen treenaamisen ideaa. Periaatteessa kyse on punttitreenistä, mutta sitten kuitenkin treenataan lihaskestävyyttä. Itse hankin mieluummin lihasvoimaa salilla lyhyillä tai lyhyehköillä sarjoilla ja isoilla painoilla ja kestävyyttä sitten lenkkipolulta. Tällä hetkellä työmatkapyöräily on osa peruskestävyystreeniäni. 

Kumpi on lopulta kovemmassa kunnossa, Usain Bolt, joka juoksee 100m maailman kovinta vauhtia vai huipputriatlonisti? Vai voiko asioita edes vertailla. Ehkä se on kuitenkin niin, että huippukuntoa on yhtä monta kuin on lajejakin. Jos otetaan esimerkiksi vaikka Kaisa Mäkäräinen, joka hiihtää ampumahiihdossa monesti kovinta vauhtia, mutta ei silti pärjää perinteisillä hiihtomatkoilla niin hyvin. Kuitenkin Mäkäräisen kunto on huipussa. Ja pärjäisikö huippu-uimari juoksumatkoilla, tuskin. Itse olen hyvin kaukana huippukuntoisesta, mutta pyrin olemaan niin hyvässä kunnossa kuin tällä kropalla on mahdollista. Ehkä kaikkien pitäisi tavoitella vain sitä omaa henkilökohtaista huippukuntoa ja olla vertailematta itsenään muihin.