torstai 30. maaliskuuta 2017

Katse eteen ja suunpielet ylöspäin

Elastisen eteen ja ylös on ollut voimabiisini siitä asti, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa. Nyt sille on taas käyttöä. Tiedän, että itselläni on asiat hyvin ja olosuhteisiin nähden voin erinomaisesti. Silti painaa hieman mieltä matalaksi, kun kunto on romahtanut niin totaalisesti. Neljä viikkoa meni flunssassa ja ilman treenejä käytännössä. Töissä olen kuitenkin ollut osan ajasta, joten elimistö ei ole päässyt ihan kunnolla lepäämäänkään. Tällä viikolla olen varovasti lisännyt liikuntaa. Se on helppo lisätä, kun viimeiset neljä viikkoa liikunnan saldo on ollut aika lailla nolla minuuttia. :D 
Kortti, jonka sain mieheltäni joskus. :)

Eilen kävin ensimmäistä kertaa yli neljään viikkoon salilla. Olo ei ole vielä täysin parantunut, joten tein pienillä painoilla lyhyitä sarjoja, jotta saa vähän tuntumaa haettua takaisin. Voimatasot ovat tietenkin pudonneet hurjasti, mutta siitä en ole niin huolissani, koska ne korjaantuvat aika nopeasti, kun vaan paranee kunnolla ja pääsee säännöllisesti taas käymään salilla. Vielä en edes kokeillut, millä tasolla voimat ovat, vaan tein suosiolla kevyemmin kuin olisi jaksanut. Se on täysin vastoin luontoani, joten olen ylpeä itsestäni. :D

Tänään sitten pyöräilin töihin. Tarkoitus oli pyöräillä ihan hissukseen ja rauhassa ja niin teinkin. Ainoa vaan, että se todella rauhallinen vauhtikin tuntui raskaalta enkä meinannut jaksaa pyöräillä 5,5km matkaa töihin, kumpaankaan suuntaan. Jouduin taluttamaan viimeisen mäen kotiin tullessa, jota en ole noin pitkältä joutunut tekemään ikinä. En edes silloin, kun olin dialyysissä ja hemoglobiini  oli alle 90. Positiivista tässä on se, että tästä on toivottavasti suunta vain ylöspäin. :D 

Jos liikkuisin pelkästään terveyden ja jaksamisen näkökulmasta, niin en edes stressaisi asiaa, vaan pikku hiljaa lisäisin rasitusta tuntemusten mukaan ja antaisin itselleni aikaa toipua. Nyt asia kuitenkin harmittaa vietävästi, koska olen panostanut paljon aikaa ja vielä enemmän rahaa noihin Malagan kisoihin. Nyt tuntuu, että se kaikki on heitetty hukkaan. Toukokuussa on valmennusleirillä harjoituskisa 100metrin juoksussa ja niiden aikojen perusteella valitaan viestijoukkueeseen. Haaveeni on tottakai juosta ykkösjoukkueessa, koska siinä olisi ainoa mitalisauma. Olisihan se mukava muisto maailmalta, kun ei muuten tule ulkomailla käytyä eikä noissa kisoissakaan enää jatkossa. Nyt kuitekin tuntuu, etten saa millään kirittyä tästä rapakunnosta siihen, että voisin parantaa EM-aikaani ja päästä viestijoukkueeseen. Nyt on noin 9 viikkoa aktiivista harjoitusaikaa jäljellä ja kun tilanne on tämä, niin jumbosijat odottaa ja voi vain haaveilla onnistumisesta. Haaveilin ehjästä treenikaudesta, että näkisi, mihin tästä tytöstä on. Nyt on myöhäistä perua kisat, mutta tuntuu, että olen pettänyt kaikki. Moni on uskonut minuun ja auttanut paljon. Kiitos heille ja anteeksi. Koitan kuitenkin tästä positiivisin mielin mennä eteenpäin ja tehdä parhaani. Ei kai sitä enempää voi vaatia. :)

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Elämää vapinan kanssa

Olen ajatellut tätä aihetta kauan ja pitkään myös mietin, että en siitä halua kirjoittaa. Aihe on arka ja kiusallinen eikä siitä puhuminen ole helppoa. Tiedän kuitenkin, että en ole yksin vaivan kanssa ja haluaisinkin poistaa häpeänleiman sen yltä. Kyseessä on siis essentiaalinen vapina. Itse olen kärsinyt siitä niin kauan kuin muistan. Jo ala-asteella luokkakaveri kysyi, miksi käteni vapisevat. Käsialani on ollut aina kulmikasta ja sotkuista tämän takia. Jos kirjoitan itselleni muistiinpanon, ei siitä saa kukaan muu selvää. Joudun keskittymään kirjoittamiseen kunnolla ja tekemään sen hitaasti, jotta joku muukin voisi saada selvää ja silti saan palautetta käsialastani. 

Kyseessä ei siis ole niin sanottu kahvikuppineuroosi. Itselläni kädet tärisevät myös tällä hetkellä, vaikka makaan yksin sohvalla kirjoittamassa blogitekstiä. Se ei ole sidoksissa jännitykseen tai nautittuun kofeiinin määrään. Jännitys kyllä pahentaa sitä huomattavasti, mutta ei ole aiheuttaja. Muistan vieläkin elävästi, kun olin anestesiapuolen syventävässä harjoittelussa. Silloin ei vielä ollut käytössä sähköistä anestesiakaavaketta. Nukuttamisen yhteydessä anestesialääkäri kysyi, haluanko kokeilla intuboida. Tykkään tehdä "temppuja", joten olin innoissani kokeilemassa. En onnistunut ja tilanteen jälkeen jännitys laukesi niin, että kädet vispasivat huolella. Jouduin antamaan anestesiakaavakkeen ohjaajalleni, koska en kerta kaikkiaan pysynyt kirjoittamaan kaavakkeelle yhtään mitään. Kohtaus kesti ainakin puoli tuntia ja oli todella noloa. 

Nykyään otan töihin mennessä aina beetasalpaajaa, joka vähän hillitsee tärinää. Siitä huolimatta kuulen siitä jatkuvasti ja ihmiset luulevat, että olen kova jännittämään. Juuri vähän aikaa sitten kanyloinnissa käteni vispasi melko huolella tehdessäni valmisteluja. Onneksi pystyin kuitekin vielä tarkkuuta vaativiin tehtäviin ja sekin kanylointi onnistui kerralla ilman ongelmia vapinasta huolimatta. Pelkään kuitenkin työkykyni puolesta, koska jos vaiva tästä vielä pahenee, en ehkä enää suoriudu työstäni. Olen nyt leikkausosastolla töissä ja joudun selittelemään asiaa lähes päivittäin. 

Olen lukenut aiheesta paljon ja moni jää kotiin häpeän takia. Itse olen toistaiseksi mennyt tulta päin enkä ole antanut vaivan vaikuttaa ratkaisevasti elämääni. Tulen nyt tämän kanssa ensimmäistä kertaa niin sanotusti kaapista, tähän asti olen pyrkinyt peittämään vaivan ja selitellyt sitä milloin milläkin tekosyyllä. Elinsiirron myötä vaiva on pahentunut, koska hyljinnänestolääkkeet aiheuttavat itsessään jo käsien vapinaa. Nyt olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että avoimuus tässäkin asiassa on hyvästä. Kun en jännitä etukäteen, että mitä jos kädet tärisevät, niin ne tärisevät vähemmän. Ja niin kauan kuin potilasturvallisuus ei sen vuoksi vaarannu, niin haluan olla työelämässä. 

Vaiva vaikuttaa päivittäin elämääni. Jos vaikka teen ruokaa ja pitää mitata jotakin, niin aina läiskyy, myös kahvin kaataminen kuppiin siististi on haastavaa. Välillä ruoka ei meinaa pysyä haarukassa ja syöminen on hankalaa. Blogin pitämiseen se vaikuttaa kuvien osalta. En yksinkertaisesti pysty ottamaan kuvia, jotka eivät ole tärähtäneitä. Vaikka kuinka yritän tukea kännykän tai kameran, aina kuvassa on pientä epätarkkuutta. Siitä siis johtuu huonolaatuiset kuvat postauksissani. :D Liikunta pahentaa vaivaa, varsinkin kova lihaskuntotreeni. Viime keväänä menin suoraan salilta kirjoittamaan työsopimusta. Selitin tulevalle pomolle, että käteni tärisevät, kun oli niin kova treeni ja pahoittelin sotkuista nimmaria. Töistä suoriuduin kuitenkin hyvin. Yritän jatkossakin selvitä lääkkeillä töistä, mutta mahdollisesti joskus aivoihini pitää asentaa neurostimulaattori, joka helpottaa oiretta. Aika näyttää, miten tilanne etenee. Toivon, että tästä postauksesta olisi apua jollekin, joka kärsii samasta vaivasta. Tähän mummotautiin ei ole parannuskeinoa, mutta ei anneta sen rajoittaa elämää!

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Ristiriitaisia tunnelmia

Viime viikot ovat olleet mielenkiintoisia. Olen saanut etuoikeuden työskennellä leikkausosastolla, jonne en uskonut enää koskaan pääseväni. Työ on päivätyö ja viikonloput vapaat. Ihan luksusta. Voi suunnitella elämää vihdoinkin. Sopimus on puoli vuotta suunnilleen. Tämä on uskomaton onnenpotku ja monien sattumien summa, että päädyin tuonne töihin. Erikoisala on itselleni täysin uusi ja vieras, nimittäin naisten leikkausosasto. Olen huomannut, etten enää muista, mitä on olla nainen, kun kuukautisia ei ole ollut vuosikausiin eikä ole lapsia. :D Mutta joka päivä oppii  uusia asioita ja nautin työstä todella. Se on todella mielenkiintoinen ja laaja erikoisala. Olen nyt perehtymässä heräämöön, josta ei ole kokemusta edes harjoitteluajoilta. Tässähän sitä työ tekijäänsä opettaa, koska olen alusta asti kuulunut vahvuuteen ja tänään olin yksin aamulla, kun sairauslomia sen verran päällekkäin.

Tämä työjuttu on siis mahtava juttu ja olen todella fiiliksissä. Mutta samalla olen myös hieman harmissani, koska väistämättä treenit kärsivät tästä. Koska olen päättänyt, että jätän ulkomaan kisailun noiden kisojen jälkeen, asia tietenkin harmittaa. Eikä sitä auta yhtään se, että olen nyt kaksi viikkoa käytännössä vain levännyt eikä flunssa ole vieläkään parantunut. Eli treenit ovat vieläkin pannassa varmaan ainakin viikon. Tällä hetkellä tuntuu kurjalta ja tuntuu, että menen vain kisaturistiksi, niinkuin suomalaiset urheilijoitaan yleensä nimittää. Aikaa ei ole enää paljon ja työt syövät energiaa treeniltä kuitenkin jonkin verran. Tuntuu, että vuosien treenit menevät hukkaan enkä ole kamalan innoissani lähdössä reissuun. Itse Malagaan matkustaminen lähinnä ahdistaa, jos saa jotain turistipöpöjä eikä ajatus tunnu muutenkaan omalta. En ole 20 vuoteen ollut lentokoneessa ja sekin tietenkin jännittää.

Eli toisaalta olen todella innoissani, kun vihdoin pääsen töissä maailmaan, johon olen saanut koulutukset. Toisaalta olen suruissani, kun en nyt saa treenattua niinkuin olin suunnitellut. Alun perin töiden piti alkaa toukokuussa ja sen mukaan olin suunnitellut kaiken. En ole siis missään vaiheessa treenannut sinne mitalin kiilto silmissä, koska tiedän tasoni. En usko, että pääsen missään lajissa siellä mitaleille. Olen kuitenkin laittanut itselleni tavoitteita ja haluan olla parempi kuin EM-kisoissa Vantaalla. Reissu kuitenkin on todella kallis, joten toki sitä haluisi onnistua ja pystyä treenaamaan johdonmukaisesti.No ehkä eläkkeellä sitten :D

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Sohvan pohjalta kohti kisoja

 Tässä on nyt mennyt kohta viikko lähinnä sohvalla maaten. Flunssa nyt kuitenkin pääsi tännekin kylään, mutta siitä olen tyytyväinen, että on jo maaliskuu, kun vasta vuoden ensimmäinen flunssa vierailee ja olen jo kovaa vauhtia työntämässä sitä pois kotoa. Kotona on palvelu pelannut ja olen saanut oikeasti levätä. On aika siunattu olo. Aion nyt toimia erilailla kuin yleensä eli antaa kehon toipua ensin täysin ja sitten lähteä pikku hiljaa toteuttamaan ohjelmaa. Tavanomainen toimintatapani kun on ollut sellainen, että heti kun on vähänkin parempi olo, niin ei muuta kuin salille tai hallille ja kunnon tappotreeni päälle. Seurauksena flunssa on pitkittynyt ja treenit kärsineet yleensä noin kuukauden ajan. Jospa sit nyt malttaisi mielensä ja tekisi myös ensimmäiset treenit maltilla. 


Viimeiset treenin ennen flunssaa, täysi draivi päällä.
Joskus pari viikkoa sitten sain kokeilla avokkini hokkareita ensimmäistä kertaa elämässäni. Siihen päivään asti olin yrittänyt räpiköidä kaunoluistimilla, koska olen nainen. Ensinnäkin kaunoluistimissa jalkani kipeytyvät hetkessä todella pahasti ja ne puristavat kärjestä. En pääse niillä oikein vauhtiin ja olo on kuin bambilla järven jäällä. Kun sain hokkarit jalkaan, niin uskalsin kiihdyttää ja pysyin hyvin pystyssä. Jalatkaan eivät kipeytyneet samalla lailla. Luistelu oli kaikin puolin helpompaa. Siksi marssinkin sporttidivariin ja vaihdoin kaunarit hokkareihin. Ne ovat tähän asti saaneet odottaa sopivaa keliä ja flunssan parantumista ihan rauhassa kylppärin nurkassa. 

"Uudet" hokkarini.:)
Tänään kuitenkin päätin, että nyt ne pitää koeajaa. Ulkona on upea, aurinkoinen keli ja muutama aste pakkasta. Olo ei ole vielä terve, mutta en usko, että pienestä happihyppelystä on haittaakaan. Niinpä marssin päättäväisesti läheiselle pienelle jääpläntille. Ei muuta kuin hokkarit jalkaan ja menoksi. Tai siis niin sen kai kuuluisi mennä. Olin todella onnellinen, ettei paikalla ollut muita, koska jäälle meno oli melko haastavaa. Jää oli liukas ja röpelöinen ja reunalla pieni alamäki, josta piti mennä. Pysyin kuitenkin pystyssä ja siitä se sitten lähti. Alun haparoinnin jälkeen voin sanoa, että nautin luistelusta. Se järjetön kipu jalkapohdissa on historiaa ja luistemet liukuvat mukavasti eteenpäin. Kääntyminen on todella helppoa, samoin vauhdin otto. En tosin osaa vielä jarruttaa, joten ihan hurjia vauhteja en uskaltanut ottaa. :D Mutta kannustan kaikkia naisia kokeilemaan hokkareita. Aukeaa aivan uusi maailma luistelun parissa. 

Tauko luistelusta :) Aurinko värjää mukavasti hampaat. :D
Tässä maatessa on hyvää aikaa suunnitella tulevia treenejä. Itselle on ollut aina vaikeinta olla treenaamatta ja jättää treenejä väliin. On tullut heti sellainen lusmu olo. Tänä keväänä olen kuitenkin jättänyt välillä treenejä väliin, jos on ollut olo, että on ehkä tulossa kipeäksi tai nukkunut todella huonosti. Koitan pitää sen linjan. Pitäisi malttaa, kun on parantunut, niin ensin tehdä vain kevyitä kävelyitä ja pikku hiljaa palata salille ja hallille. Toteutus voi taas olla niin ja näin, jos olo on hyvä ja energiaa riittää. Pitäisi vaan muistaa, että miksi sitä pohjimmiltaan treenaa. Ei siksi, että olisi kireä kroppa tai menestyisi kisoissa. Kyllä se tärkein syy on kuitenkin se, että pysyy kunnossa ja jaksaa elää normaalia arkea. Nyt pitää vain muistaa, että maltti on valttia ja ehdin vielä tehdä niitä koviakin treenejä, joista nautin. Mutta nyt ei ole niiden aika. Sohva on ystävä.
Kyllä kelpaa tällä säällä vähän luistella. :)