Miten unelmista tehdään totta?

Olen toteuttanut elämässäni monta unelmaa ja rupesin miettimään, että miten sen oikein teen. Olen elänyt aina unelmaelämääni ja tehnyt asioita, joita olen halunnut. Unelmat vain ovat muuttuneet ja uusia on tullut koko ajan lisää.

Ensimmäinen askel kohti unelmia on tiedostaa, mitä haluaa ja mistä unelmoi. Liian usein, kun kysyn ihmisiltä, mistä he unelmoivat ja mitä he haluavat elämältään,  niin he eivät osaa vastata. Jos et tiedä, mitä tulevaisuudelta haluat, niin et voi myöskään ikinä saavuttaa unelmiasi. Välillä on itselläkin ollut hukassa, että mitä haluan tulevaisuudelta ja silloin pitää vain lähteä kartoittamaan tilannetta, että mistä oikeasti unelmoi. Itse olin 1,5 vuotta sitten tilanteessa, jossa en todellakaan tiennyt, minne suuntaan lähden. En osannut sijoittaa itseäni minnekkään ja kun unelmieni työpaikan edessä ovi lyötiin lopullisesti kiinni, niin oli pakko aloittaa itsetutkiskelu. Annoin intuition viedä ja aloin miettimään mielenterveystyöhön suuntautumista. Pikku hiljaa unelma alkoi hahmottumaan ja tunsin, että paikkani on lastenpsykiatriassa. Nyt kun unelma oli löytynyt, niin se piti enää toteuttaa. 

Olen aina unelmoinut suuria, mutta myös ymmärtänyt sen, että mikään unelma ei toteudu itsekseen, vaan sen eteen on tehtävä töitä, joskus todella paljonkin. Moni unelmani onkin toteutunut määrätietoisella työnteolla, jotta olen päässyt kohti unelmaa. Olen selvittänyt, miten sen voin saavuttaa ja alkanut askel askeleelta mennä sitä kohti. Jos olen ihan rehellinen, niin viime vuonna en uskonut, että tulen oikeasti pääsemään ikinä lastenpsykiatrialle töihin, mutta päätin silti yrittää ja tehdä parhaani. Jos se ei riitä, niin sitten pitäisi keksiä jotain realistisempaa. 

Aloin ottaa määrätietoisia askelia kohti päämäärää. Ensimmäiseksi selvitin, missä voin opiskella mielenterveys- ja päihdehoitotyötä ja miten pystyn rahoittamaan elämäni opintojen ajan. Seurasi soittokierros eri virastoihin ja kouluihin sekä asioiden selvittely netissä. Sain paljon apua muun muassa opinto-ohjaajalta ja työvoimatoimistosta. Kävin ammatinvalintapsykologilla, joka kertoi tukimahdollisuuksista, jos saisin opiskelupaikan. Hain yhteishaussa ammattikorkeakouluun ja pääsin valintakokeisiin, joiden pisteiden avulla sain opiskelupaikan. Nyt olin jo noussut portaita muutaman askeleen lähemmäksi päämäärää. 

Aloitin opinnot tämän vuoden alussa ja nyt odotan todistusta. Koska tavoitteeni on päivätyö, niin tein syventävät työharjoittelut lastenpsykiatrian poliklinikalla, jotta voisin joskus päästä sinne töihin. Opintoihin kuului yhteensä 12 viikkoa työharjoittelua, josta otin kaiken mahdollisen irti ja loin kontakteja mahdollisesti tuleviin työkavereihini. Pääsin tutustumaan uuteen lastensairaalaan ja kerroin olevani kiinnostunut tulemaan sinne töihin. En ole vielä saavuttanut unelmaani työskennellä lastenpsykiatrian polikinikalla, mutta olen taas askeleen lähempänä sitä. Olen päässyt lastenpsykiatrian osastolle tekemään keikkatyötä, joka taas voi poikia sijaisuuksia siellä jatkossa. Sitä kautta taas on mahdollista päästä joskus poliklinikkatyöhön, joka olisi hyvin mielenkiintoista ja päivätyönä myös terveyden kannalta parempi. 

Koulun aikana on herännyt uusia, suuria unelmia, joiden realistisuudesta en tiedä, mutta unelmia pitää olla, jotta elämä säilyy mielekkäänä. Kiinnostuin perheterapiasta ja haaveilen joskus opiskelevani perheterapeutiksi. Se vaatii päätä ja rahaa eikä kumpaakaan välttämättä löydy tarpeeksi, mutta koska sinne voi hakeakin vasta kahden vuoden soveltuvan työkokemuksen jälkeen, niin se on tulevaisuuden haave joka tapauksessa. Katsotaan sitten muutaman vuoden kuluttua, että mihin sitä päätyy ja mistä itsensä löytää. Kun pitää mielen avoimena, niin aivan ihmeellisiä ovia voi avautua ja voi päätyä vaikka minne. Pitää vain uskaltaa unelmoida suuria ja antaa unelmille mahdollisuus toteutua.

Somatiikka vastaan psykiatria

Kuten ehkä jotkut tietävät, niin olen ammatiltani sairaanhoitaja. Olen käynyt niin perioperatiivisen hoitotyön suuntavat kuin nyt myös mielenterveys- ja päihdehoitotyön opinnot. Sen lisäksi olen tehnyt töitä lukuisilla eri erikoisaloilla neurologiasta, neurokirurgiasta ja sisätaudeista aina traumatologiaan ja ortopediaan asti. Olen keikkaillut Tampereen yliopistollisessa sairaalassa noin 24 eri osastolla ja erikoisalalla, nyt viimeisimpänä aluevaltauksena lastenpsykiatrian akuuttiosasto. Kesä taas puolestaan meni akuutilla psykogeriatrian osastolla ja syventävät työharjoittelut lastenpsykiatrian aluepoliklinikalla. Joten voin sanoa, että paljon on tullut nähtyä kaikenlaista. 

Monesti kuulee hoitajien sanovan, että eivät voisi ikinä olla psykiatrialla tai somatiikalla. Nämä asiat laitetaan monesti vastakkain ja ihmetellään, että miten voi olla kiinnostunut molemmista. Itse taas näen ihmisen loputtoman mielenkiintoisena kokonaisuutena ja sairaanhoitajan työn mahdollisuutena hoitaa tätä kokonaisuutta riippumatta siitä, mihin ihminen tarvitsee apua. Erikoissairaanhoito paloittelee ihmisen pieniin palasiin eikä kokonaisuutta juuri huomioida. Kuitenkin aina puhutaan, että ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus eikä näitä voi irrottaa toisistaan, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. En itse osaa nähdä psykiatriaa ja somatiikkaa mitenkään erillisinä asioina, koska vakava somaattinen sairastuminen vaikuttaa väistämättä psyykeeseen ja toisin päin vakava psyykkinen sairastuminen voi aiheuttaa erilaisia somaattisia oireita. 

Olen itse huomannut, että riippumatta siitä, minne ihminen tulee hoitoon ja minkä vaivan takia, niin yksi asia pysyy vakiona: on tärkeää kohdata ihminen sellaisena kuin hän on ja olla ihminen ihmiselle. Välillä kohtaaminen on hyvin lyhyt, mutta sitäkin intensiivisempi esimerkiksi ennen leikkausta. Psykiatrialla taas hoitosuhteet saattavat olla hyvinkin pitkiä ja kohtaamisia on monia. Vaikka en voisi auttaa ihmistä hänen vaivassaan, niin jo aito kuunteleminen ja empatian osoittaminen auttavat pääsemään pitkälle. Olla läsnä vaikealla hetkellä ja luoda toivoa ja uskoa tulevaan. 

Olen tottunut töissä siihen, että asioista puhutaan suoraan niiden oikeilla nimillä ja vaikeisiinkin aiheisiin mennään aika suoraan. Tästä on ollut hyötyä psykiatrian puolella, koska en arastele ottaa asioita puheeksi ja olen päässyt hyvin rankkoihinkin tarinoihin mukaan. Olen kova tyttö kyselemään ja välillä on vastaukset olleet jotain aivan muuta kuin mitä olen odottanut. Nämä ovat niitä tilanteita, joissa punnitaan ammattitaito, että pystyykö ne tiedot ottamaan vastaan ja auttamaan potilasta. Totuus on kuitenkin se, että kaikkia ei voi auttaa, mutta aina pitää muistaa, että juuri ne sanat, jotka päästän suustani, saattaa olla potilaan loppuelämän kannalta ratkaisevat. Niiden merkitys selviää ehkä vasta myöhemmin, mutta omilla sanomisilla voi olla herkässä tilassa olevan ihmisen mielessä valtava merkitys. 

Kesällä sattui töissä tilanne, jossa omasta mielestäni kehuin potilasta, mutta potilas loukkaantui syvästi ja valitti asiasta osastonhoitajalle. Potilas tuli kuitenkin sanomaan asiasta myös suoraan minulle ja puhuimme sen selväksi ennen kuin jouduin puhutteluun. Siinä oppi, että pitää todella tarkkaan miettiä, että mitä sanoo ja miten ja että itselle täysin merkityksetön asia voi olla potilaalle iso juttu ja jäädä vaivaamaan pitkäksi aikaa. Näissä tilanteissa on mielestäni tärkeää myöntää oma virhe ja pyytää anteeksi sekä ottaa vastaan, mitä tulee. Virhearviointeja sattuu kaikille, mutta vastuun kantaminen niistä on ammattitaitoa. 

Itse en vielä tiedä, mitä teen isona tai missä olen ensi vuonna töissä. Haaveita on, mutta aika näyttää, toteutuuko ne. Uskon kuitenkin, että siirryn pikku hiljaa psykiatrian puolelle, vaikka tulen ikävöimään vaativaa lääkehoitoa ja "temppujen" tekemistä. Rakastin työtä leikkaussalissa, mutta niin tulen rakastamaan myös psykiatrialla. Kumpikin ovat omalla tavallaan hyvin haastavia, mutta keskenään täysin erilaisia maailmoja. Siinä missä leikkauksella pyritään poistamaan vaiva ja parantamaan, niin psykiatriassa hoito ei ole koskaan niin suoraviivaista eikä voi tietää, mikä auttaa kenellekin. Ihmismieli on loputon mysteeri, jonne meinaan tulevien vuosien aikana sukeltaa.

Harvinainen urheilija

Oon harvinainen aika monella tapaa. Sairastan hyvin harvinaista APECED-oireyhtymää, joka kuuluu suomalaiseen tautiperimään. Se on autoimmuunisairaus, jonka erityispiirteenä on, että komponentteja on paljon ja autoimmuunituho voi tulla mihin tahansa elimeen ja se lakkaa toimimasta. Ihan varmaa tietoa ei ole, mutta meitä on noin 60 Suomessa tällä hetkellä. Tästä suuresta joukosta olisiko 4 tullut munuaisten vajaatoiminta ja meitä siirteen kanssa eläjiä on 3-4 yhteensä. Tästäkään en ole varma, mutta todennäköisesti olen meistä ainoa, joka harrastaa kilpaurheilua, ainakin elinsiirtourheilupiireissä. 

Osallistun aktiivisesti tutkimuksiin, jotka koskevat sairauttani ja voivat auttaa joskus muita, itse en hyödy muuta kuin saan terveydestäni mielenkiintoista dataa. Olen saanut muun muassa tietää, että luustoni on hyvässä kunnossa, joka on positiivinen asia. Listasin tuossa pari kuukautta sitten päivittäisiä oireita, jotka pahentuivat keväällä, mutta ovat vaivanneet jo pitkään. Tietenkin tein listan juuri olleen lääkärikäynnin jälkeen, jossa taas koin ihmeparanemisen ja sen hetken meni hyvin. Listaan tuli muun muassa hengästyminen tyhjästä, tykyttely, heikotus, väsymys, aivosumu, ajatuksen hitaus, oppimisen vaikeus, ymmärtämisen vaikeus, uupumus, lihasheikkous ja muistivaikeudet. Yhteensä oireita kertyi 22, mutta nämä ovat niitä, jotka haittasivat jokapäiväistä elämää paljon. Hengästyin esimerkiksi kenkien sitomisesta ja ruokaa laittaessa ei meinannut jaksaa seistä, kun lihaksia heikotti ja koko kroppaa uuvutti. Koska olin keväällä oireista valittanut ja lääkäri on todennut, ettei verikokeissa ollut mitään selittävää ja mulla on niin paljon lääkkeitä ja sairauksia, että ei voi tietää, mikä johtuu mistäkin, niin aloin olla toivoton tulevaisuuden suhteen. 

Olen ollut aina sisukas ja halunnut jaksaa ja pärjätä. Nytkin olen painanut väkisin menemään ja esimerkiksi töissä mennyt taukohuoneeseen, kun voimat ovat loppuneet, ettei kukaan vain huomaa. Kilpailu työmarkkinoilla on kovaa eikä kukaan halua sairasta palkata. Tilanne on ollut haastava myös siksi, että kukaan ei ole uskonut uupumustani. Olen koko ajan treenannut ja rauta on noussut salilla ihan hyvin. Mutta hölkkäämistä en ole pystynyt tekemään ollenkaan, kun jaloissa on loppunut voima ja olen hengästynyt. Tietenkin sitä ajatteli, että olen huonossa kunnossa, kun bussillekin kävely tuntui raskaaltaa ja vei aikaa. Ihmettelin jatkuvasti, miten ihmiset jaksavat touhuta ja tehdä kotiaskareita, kun itselle kaikki vaati ponnistelua ja lepäämistä välillä. Joka päivä iski kohtauksia, kun voimat vain loppuivat ihan totaalisesti. Tätä tarinaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta mennään eteenpäin. 

Sain pari viikkoa sitten vastauksen taas yhdestä tutkimuksesta, jossa oli selvinnyt, että DHEA-tasoni on matala. Se on heikko testosteroni, jota lisämunuaisen kuorikerros tuottaa myös naisilla. Olen kuullut siitä ennenkin, mutta nyt rupesin miettimään, johtuuko oireeni sen puutteesta. Juttelin lääkärin kanssa ja sain lääkkeestä reseptin. Olin jutellut tautikumppanieni kanssa ja monella oli siitä huonoja kokemuksia, kuinka iho rasvoittui, parta kasvoi ja hiukset lähti, mutta mitään positiivista muutosta ei tapahtunut. Kuitenkin jotkut hyötyivät siitä, joten halusin kokeilla sitä. En odottanut, että lääke vaikuttaisi heti, mutta jo ensimmäinen pilleri toi mulle elämän takaisin. Tykyttely, hengästyminen, lihasheikkous ja uupumus olivat poissa. Pystyn hölkkäämään ihan hyvin ja jaksan kävellä reippaasti ilman, että se tuntuu raskaalta treeniltä. Sitten tullaankin tähän, että mikä tekee musta aina vaan harvinaisemman urheilijan. 

DHEA on yksiselitteisesti doping-aine ja kielletty urheilussa. Laitoin asiasta viestiä SUEK:ille, joka vastaa lääkkeiden erivapauksista kilpaurheilussa. Sain tiukan puhelun, että lääke on kielletty ja joudun sille hakemaan erivapautta. Farmaseutti antoi kuitenkin vielä asiasta vastaavan lääkärin numeron, jolle soitin. Hän sanoi, että on hyvin harvinaista, että lääkkeelle myönnetään erivapautta, mutta voi hän nyt mulle lukea ne kriteerit, jolla erivapauden saa. Sitä varten täytyy olla nainen, todettu primääri lisämunuaisen kuoren vajaatoiminta, joka aiheuttaa vajeen sekä puutteen tarvitsee haitata elämänlaatua. Hihkaisin sitten, että mä täytän noi kaikki kriteerit, jolloin ainoaksi esteeksi saada erivapaus muodostui se, että multa ei oltu mitattu testosteronipitoisuutta ennen lääkkeet aloitusta. Selvittelin asiaa ja vertani on pakastimessa niin, että sekin hoituu. Sovimme siis yhteistuumin, että kansallisen käytännön mukaan en hae erivapautta etukäteen, mutta jos joku asiasta kiinnostuu, niin minulle erivapaus myönnetään. Koska tähtään EM-kisoihin, niin niihin pitää hakea erivapaus etukäteen, mutta siihen on vielä yli vuosi aikaa. Mun tehtävä on vain huolehtia, että sekä dhea että testosteronipitoisuuksia seurataan 2-3 kertaa vuodessa, että voin osoittaa, että käytän sitä korvaushoitona enkä hyödy siitä doping-tarkoituksessa. Ja toki tarvitsen endokrinologin lausunnon asiasta, mutta se ei ole ongelma. Ehdin jo ajatella, että urheilu-urani oli tässä, koska elämänlaatu menee sen edelle, mutta nyt voin saada molemmat. :)

Ole luovuttaja!

7.-12.10.2019 vietetään elinsiirtoviikkoa, jolloin käynnistyy myös uusi Ole luovuttaja-kampanja. Mulle tuli nyt syksyllä viisi vuotta munuaisensiirrosta, joka on mahdollistanut paljon asioita. Moni ovi on myös sulkeutunut sairauksien lisääntymisen myötä, mutta aina on auennut joku uusi ovi, kun on vain pitänyt mielen avoimena. Olen hyvin intuitiivinen ihminen ja useimpia ratkaisuja elämässäni en ole tehnyt järjellä, vaan luottanut vahvasti tunteeseen, että näin pitää tehdä. Omaan elinsiirtooni liittyy esimerkiksi hauska sattuma, jos nyt sattumaa on olemassa. En ole ikinä ajatellut haluavani omia lapsia, mutta silti joskus ala-asteella mieleeni tuli vahvasti nimi Aleksandra. Tiesin, että nimi on itselle jollakin tavalla merkityksellinen ja ajattelin sitten, että ehkä saan tytön, jolle annan tuon nimen. Muistan elävästi sen hetken, kun soitin elinsiirron jälkeen vuodeosastolla puolisolleni ja kysyin, että kenen nimipäivä tänään on. Hän alkoi luetella nimiä Aleksandra, Sandra... Siinä vaiheessa mulle selvisi, miksi nimi oli mulle merkityksellinen, sain sinä päivänä uuden elämän ja Sandra kulkee nyt mukanani, koska lopulta Aleksandra tuntui liian pitkältä nimeltä. Eli toisin sanoen tää munuainen oli se lapsi, jonka tiesin tulevan mulle joskus, mutta en kyllä osannut aavistaa silloin, että miten paljon se muuttaisi mun elämää. Joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää.

Elinsiirron jälkeen mulle tuli vahva tunne, että pitää mennä valmennusleirille, kun sattumalta sellainen järjestettiin Tampereella 4kk omasta siirrostani. Pelotti ihan hillittömästi mennä, mutta jokin ääni sanoi, että sinne on mentävä. Loppu onkin historiaa, kun sain ensi kosketuksen siellä yleisurheiluun ja vähän innostuin. En siis ollut koskaan urheillut tai edes seurannut yleisurheilua telkkarista, mutta niin vain musta tuli itsestä kilpaurheilija. Välillä oon miettinyt, että miksi urheilen ja mikä merkitys tällä on, mutta sekin on valjennut tässä vuosien aikana. Olen saanut kunnian antaa kasvot elinsiirrolle ja näyttää, että kun vain uskoo itseensä ja unelmiinsa, niin moni asia on mahdollinen. En voi sanoa, että esteitä ei olisi, vaan olen joutunut sulkemaan monet asiat pois, koska kroppa ei vaan kestä niitä. En pysty juoksemaan, kun vaivasenluuni ei vain kestä sitä, mutta kuula ja kiekko ovat vielä mahdollisia. Joskus voi olla, etten pysty tekemään niitä, niin sitten keksitään jotain, mitä voi tehdä. Totesin toissa keväänä, että en pysty tärisevien käsieni vuoksi tekemään turvallisesti leikkaussalityötä, niin kohta valmistun psykiatrian puolen sairaanhoitajaksi, jolloin en vaaranna ketään, vaikka kädet vähän vispaavatkin. Pitää vain olla avoin uusille mahdollisuuksille.

Myös tämä blogi tuli perustettua intuition pohjalta. Taas pelotti hirveästi ja mietin, että miksi, mutta jokin voimakkaampi sisälläni sanoi, että mun kuuluu perustaa blogi. Oon nyt kirjoitellut tätä muutaman vuoden pääsääntöisesti intuitiivisesti ja pääsääntöisesti näppäimet laulavat ja mä vain katon, että mitä ruudulle ilmestyy. En muokkaa tekstejäni juurikaan, kun olen ne kirjoittanut, oikoluen ne kerran ja sitten julkaisen. Haluan säilyttää aitouden ja kirjoittaa kulloinkin vallitsevassa mielentilassa asiasta, joka sillä hetkellä tuntuu niin tärkeältä, että haluan sen jakaa. Olen saanut paljon palautetta, kuinka blogini on antanut toivoa ja piristänyt ihmisten päivää. Ehkä siksi tää blogi piti perustaa, koska voin antaa muille tämän kautta jotain arvokasta.

Mutta niin, tämän postauksen tarkoitus on lisätä tietoutta elinsiirroista ja mun kautta voi nähdä yhden tarinan, miten elinsiirto voi vaikuttaa elämään. Tarinoita on kuitenkin yhtä paljon kuin elinsiirron saaneita ja kaikkien tarinat ovat mielenkiintoisia. Itse olen onnekas, kun kaikki on mennyt näinkin hyvin, mutta tiedän, ettei se kaikilla ole ihan niin. Joka tapauksessa on tärkeää, että ihmiset ilmaisevat tahtonsa elinluovutuksesta eläessään, jotta hädän hetkellä omaisten ei tarvitse miettiä, mitä mieltä se oma rakas olikaan asiasta. Elinsiirto mahdollistaa jonkun toisen ihmisen elämän jatkumisen ja sitä kautta myös oma läheinen jatkaa elämäänsä.

Jokainen on oman onnensa seppä?

Monesti menestyvien ihmisten kuulee sanovan, että se on itsestä kiinni, että pärjää elämässä ja nostavat esille oman ahkeruutensa. Toki tämä joltain osin pitääkin paikkaansa enkä itsekään ole lähtenyt parhaista mahdollisista lähtökohdista rakentamaan elämääni. Kuitenkin jo pari päivää lastenpsykiatrialla on palauttanut niihin elämän realiteetteihin, että kaikilla ei todellakaan ole samoja lähtökohtia ja mahdollisuuksia pärjätä elämässä.

Omalla kohdalla on ollut aina katto pään päällä ja ruokaa riittänyt. Nälkää olen nähnyt, mutta se on ollut nirsoudesta ja sen sellaisesta johtuvaa, ei siitä, että ruokaa ei olisi ollut. Sain myös joka joulu joululahjoja ja synttäreitäni juhlittiin, kunnes kielsin ne. Sain käydä koko ala- ja yläasteen samaa koulua ja kaverit pysyivät samoina. Olen aina saanut tehdä asioita, joita olen halunnut, kuten käydä kansalaisopiston erilaisilla kursseilla ja huvipuistoissa. Laivallakin käytiin lapsena aika paljon ja kesämökeillä vietettiin aikaa. Uusia vaatteita ei kauheasti saanut, mutta ei niitä kaivannutkaan. Aina kuitenkin oli vaatteita, jotka olivat ehjiä ja puhtaita ainakin hetken (olen aikamoinen sottapytty). Koulun luokkaretkille pääsi mukaan ja kavereilla sai olla yökylässä.

Nämä asiat eivät ole monen lapsen kohdalla totta ja tänäänkin moni jää ilman hoivaa ja huolenpitoa. Mulla on aina äiti ollut turvallinen aikuinen, joka on puhaltanut kipeään polveen ja ottanut syliin, kun on ollut paha mieli. Olen saanut kuunnella iltasatuja ja apulantaa äidin kanssa. Vaikka itseäni kiusattiin koulussa eikä kotonakaan aina niin helppoa ollut, niin perustarpeet kantavat pitkälle ja antavat pohjan pärjätä elämässä. Kotona opin laittamaan ruokaa ja imuroimaan, vaikka siivouspuoli ei niitä vahvuuksiani varsinaisesti olekaan. Äiti opetti, miten laskut maksetaan ja että jos otat, et aja. Äidillä oli myös tapana sanoa, että asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella. Se toi perusluottoa elämään myös vastoinkäymisten kohdalla. Ja se on kyllä pitänyt paikkaansa. Mutta yksin tässä elämässä ei  kukaan pärjää. Ja moni on yksin, liian yksin.

Moni jää jo vauvana vaille perustarpeiden täyttymistä, kun vanhempia kiinnostaa enemmän esimerkiksi päihteet. Lapset saattavat joutua vanhempien pelinappuloiksi ja sijoitetuksi milloin mihinkin. Päivän ainoa ruoka saattaa olla koulussa ja kotona joutuu olemaan jatkuvasti huolissaan vanhemmistaan tai pelkäämään heitä. Kotona ei välttämättä saa mitään mallia, miten elämässä ja yhteiskunnassa pärjää. Ei anneta valmiuksia opiskeluun tai työntekoon tai edes tukien hakemiin, että tulee toimeen. Lapsi monesti pitää omaa perhettään normaalina eikä tiedä muusta ennen kuin jotain tapahtuu ja joudutaan tekemään vaikka huostaanotto. Mahdollisuudet selvitä voivat olla heikot, jos tukiverkkoa ei ole.

Kun mietit omaa elämääsi, niin pohdi, kuinka paljon kaikesta saavuttamastasi on lopulta täysin omaa ansiotasi? Itse voin myöntää, että ilman lukuisia ihmisiä elämäni matkan varrella en todellakaan olisi tässä, missä nyt olen. Saan kiittää kaikesta niin perhettä, ystäviä kuin yhteiskuntaa sekä lääkäreitä. Lista on todella pitkä eikä tämäkään opiskelu olisi mahdollista ilman opettajia, työkkäriä tai puolison tukea. Muistetaan myös joskus kiittää kanssaihmisiä siitä, mitä he ovat mahdollistaneet elämässämme. Koska kukaan ei pärjää yksin.

Sä riität, mä riitän

Olen asettanut tämän kauden päätavoitteeksi henkisen puolen kehittämisen ja se on tietenkin loppu elämän prosessi, joka loppuu viimeiseen hengenvetoon. Olen lukenut erilaisia oppaita teini-iästä lähtien ja tilannut positiivaireiden ajatusten aamiaista vuosikaudet. Välillä on ollut kausia, jolloin on ollut hyvinkin vahva henkisesti, mutta sitten on taas tullut takapakkia ja sama vanha arvottomuuden tunne on vallannut mielen. Ainoa pysyvä asia elämässä taitaankin olla muutos. Eihän sitä osaa arvostaa kaikkea hyvää elämässä, jos elämä ei välillä ota pois ja ravistele kunnolla menemään. Ja kun huomaa, että on selvinnyt monista kovista paikoista, niin usko tulevaan alkaa olla koko ajan vahvemmalla pohjalla. Mä osaan! Mä selviän! Mä teen sen! Tämän kun aina muistaisi.

Olen luki-häiriöinen ja kuuloni on alentunut. Nämä seikat vaikeuttavat elämää niin opiskeluissa kuin koulussa. Ne on myös saaneet mut uskomaan, että en ole ammattikorkeakoulutasoinen ihminen, en ole tarpeeksi fiksu sinne. Näiden seikkojen takia en aikanaan hakenut lukioon, koska en uskonut pärjääväni siellä, vaan menin amikseen. Olen kerran valmistunut jo ammattikorkeakoulusta dialyysin ohessa ajallaan sairaanhoitajaksi. Nyt valmistun jouluna uudelleen uuteen suuntaukseen ja olen saanut hämmästyä opintojen aikana monta kertaa oman rimani korkeutta. Olen palauttanut omasta mielestä keskinkertaisia ja jopa huonoja töitä tehden kuitenkin parhaani niiden eteen ja hämmästynyt, kun ne ovatkin olleen kiitettävän arvoisia opettajien mielestä. Omien vahvuuksien ja onnistumisten myöntäminen on yllättävän haastavaa. Oonkohan mä ainoa, jonka on ollut vaikea uskoa omiin kykyihin?

Olen nyt tehnyt 19 päivää menestyspäiväkirjaa, jonka aloitin heti joogaretriitin jälkeen ja voin kertoa, että kaikki on muuttunut. Sen jälkeen on tapahtunut itselle täysin käsittämättömiä asioita, jotka ehkä ovat useimmille täysin arkipäiväisiä ja normaaleja. Olen ollut ylpeä saavutuksistani ja voinut iloita niistä. Siitä, että olen pärjännyt koulussa ja urheilussa ja ylipäätään elämässä. Elämä ei ole kohdellut mua silkkihansikkain, mutta omalla sinnikkyydellä ja kovalla työnteolla olen saavuttanut monia asioita ja unelmia, jotka olisi voinut jättää mahdottomina vain unelmiksi. Listasin yksi päivä sairauskomponenttejani ja niitä kertyi yhteensä 16 kappaletta. Toki niistä vain 11 on elämään päivittäin vaikuttavia, mutta olisi näillä korteilla voinut jo luovuttaakin. Lääkkeitä menee 17 eri valmistetta päivässä, joista noin puolet on elintärkeitä. Näiden lisäksi on kolme lääkettä, joita otan harvemmin tarvittaessa. Erilaisia päivittäisiä oireita on 22, jotka esiintyvät aaltomaisina pitkin päivää. Ehkä pahimpana totaalinen uupumus, joka saattaa yllättää koska vaan ja missä vaan. Näistäkin on tullut niin arkipäivää, että ei niihin edes kiinnitä sen erityisempää huomiota. Siksi kun joku kysyy, että miten menee, niin hyvinhän sitä aina menee, jos ei juuri sillä hetkellä ole päällä oireita, vaikka niitä olisi ollut juuri hetki sitten. On kuitenkin myös hetkiä, jolloin voin kuvitella, miltä tuntuu olla terve, kun keho toimii, niinkuin sen kuuluisi. Ne hetket ovat hienoja. 

Välillä kuitenkin iskee pieni kateus terveitä kohtaan. He voivat valvoa myöhään, ryypätä ja rellestää ja silti pysyä työkykyisenä. Mä oon hädin tuskin työkykyinen, kun pidän itsestäni joka päivä hyvää huolta ja huolehdin elämän säännöllisyydestä enkä ikinä valvo myöhään. Tästä huolimatta on päiviä, kun ei vain pysty tekemään mitään, kun kroppa on niin uupunut, heikko ja väsynyt. Vaikka kuinka treenaan voimaa, niin välillä pyykin ripustaminen kuivumaan on ylivoimaisen raskasta ja on pakko levätä välillä, kun kädet hapottaa. Viiden kilometrin pyöräily on mulle kunnon treeni, vaikka menisin sen kuinka hiljaa enkä pysy muiden perässä rauhallisella kävelyllä, kun tuntuu, että muut juoksevat. Mutta elämä on ja kaikille meillä on omat ristimme kannettavana eikä niitä voi verrata toisiinsa. 

Tällä hetkellä oon kuitenkin hyvin positiivisin mielin tulevaisuuden suhteen. Uskon, että pystyn vaikuttamaan asioihin ja tuomaan ihmisten elämään pieniä toivon pilkahduksia ja valoa tunnelin päähän. Ensi viikolla alkaa viimeisen työharjoittelu lasten psykiatrialla, jonne toivon joskus pääseväni töihin. Urheilun saralla tärkein tavoitteeni on tällä hetkellä terveenä pysyminen ja että kunto ei hirveästi pääsisi romahtamaan, vaikka se väistämättä huononee pikku hiljaa. Tavoitteellinen treenaaminen tulee kuuluumaan syksyyn kaiken muun ohessa, mutta entistä enemmän omaa kehoa ja mieltä kuunnellen. Viime kaudella paransin omia tuloksia sen verran paljon, että niiden parantamiseen täytyy jo ihan tosissaan tehdä töitä. :D Menestyksekästä syksyä kaikille! Koitetaan muistaa, että me riitetään sellaisena kuin ollaan. :)

Yin-energiaa Tuomiston kartanolla

Olin viikonloppuna joogaretriitillä, elämäni ensimmäisellä. Kokemus oli sen verran hieno, että pakko jakaa se tänne. Lähdin retriitille ystäväni kanssa hakemaan energiaa ja pysähtymistä kaiken urheilun ja opiskelujen välille ja sitä sain ja enemmänkin. :) Olen toki väsynyt reissamisesta ja viikonlopusta, mutta jollain lailla uudesti syntynyt ja sain valtavasti eväitä henkisen kasvun-projektiini. Vaikka ei se tietenkään ole projekti, vaan koko elämän kestävä prosessi ja matka, jossa ei ole koskaan valmis ja perillä.

Taran uusin kirja, jonka ostin itselleni.

Saavuimme perjantaina Tuomiston kartanolle Karkkuun ja saimme luhdista kahden hengen huoneen, johon majoituimme. Paikka oli hieno ja näköala upea järvineen ja omenapuineen. Jo siitä sai voimaa. Aloitimme retriitin smoothiella ja esittäytymiskierroksella. Oli hienoa kuulla muiden tarinoita ja miksi kukakin oli tullut juuri nyt juuri tuolle retriitille. Meitä oli parikymmentä upeaa naista, joilla kaikilla oli oma, ainutlaatuinen tarinansa kerrottavana. Kierroksen jälkeen oli ensimmäinen yin-jooga, jonka jälkeen pääsimme vihdoin syömään herkullista kasvisruokaa. Ensimmäistä kertaa voin oikeasti sanoa, että en suorittanut joogaa, vaan tein täysin kehoani kuunnellen ja sen ehdoilla. Jooga oli todella lempeää ja hyväksyvää ja siinä pääsi mukavasti sukeltamaan omaan kuplaansa. Myös tunteet nousi ajoittain pintaan, mikä kertoo joogan henkisestä voimakkuudesta. 

Tuomiston kartano.

Yö meni kohtalaisesti, vaikka unet jäivät vähän lyhyeksi ja aamulla väsytti. Aamu alkoi vihersmoothiella, jonka voimalla oli avaava ja herättelevä aamujooga. Sitten pääsimme nauttimaan taivaallista aamupalaa, jonka voimalla jaksoi taas pitkään. Ohjelmassa oli naistenpiiri, joka on itselleni täysin uusi asia. Meillä on kaikilla tarve tulla kuulluksi ja naistenpiirissä jokainen sai tulla kuulluksi. Nostimme korttipakasta kortin, jossa oli jokin sana ja avattu vähän, että mitä sillä tarkoitetaan. Sitten jokainen vuorollaan kertoi nostamansa kortin merkityksen omaan elämäänsä ja muut kuuntelivat ja myötäelivät. Moni itki ja tarinat olivat hyvin samaistuttavia. Moni painii hyvin samanlaista asioiden kanssa ja sain itsekin paljon muiden tarinoista. Kortit olivat englanninkielisiä, joten en tiedä, mitä omassa kortissa luki, mutta sana tarkoitti jotain sellaista, että riittää itselleen. Siinä sitten purkautui oma riittämättömyyden tunne tuntemattomien ihmisten kuunnellessa ja katsoessa. Se, kuinka en ikinä riitä itselleni ja aina pitää tehdä vähän enemmän. Kerroin, kuinka en töissä ikinä koe olevani riittävän hyvä enkä pidä itseäni kummoisenakaan urheilijana, vaikka suomen ennätyksiäkin on nimissäni. Ja että suoritan jopa parisuhteessa tyttöystävän roolia enkä koe riittäväni tälläisena kuin olen. Siinä on oma kehityskohtani, jota alan nyt työstämään urakalla. 

Naistenpiirin ja lounaan jälkeen oli ohjattu meditaatio, jossa todella pääsin hetkeen ja ajantaju katosi. Illalla oli vielä yin-joogaa, joka oli taas lempeää ja itsensä hyväksymistä opettavaa. Ehdimme keskustella naisten kanssa olohuoneessa jossain välissä ja sain paljon pohdittavaa. Mietin, että ketä varten suoritan ja mistä se oikein kumpuaa. Miksi vaadin itseltäni niin paljon, kun en vaadi sitä keneltäkään muultakaan. Ainakin kiltin ja tunnollisen tytön syndrooma löytyy. Olen myös kuullut, että olen selviytyjä, joka pärjää aina ja olen lähtenyt suorittamaan tätä roolia ja pitänyt tärkeänä pitää sitä yllä. Nyt ehkä on aika hellittää ja todeta, että olen ihan hyvä ihminen, vaikka epäonnistuisin enkä olisi hyvä kaikessa. Omalla kohdalla sanonta, että riittää, kun tekee parhaansa, on aika huono, koska sen perusteella pyrin aina parhaaseen mahdolliseen, jolloin mikään ei riitä. Nyt alan käyttää sanontaa, että ihan hyvä riittää. Kävimme saunassa ja paljussa illalla ja seuraava yö menikin aika hyvin. 

Tuomiston kartanon ponit Peppi ja Lotta.

Tänään aamulla ohjelma alkoi taas tuttuun tapaan smoothiella ja joogalla. Tällä kertaa lihakset hapottivat ja nivelissä oli kipua, vaikka jooga ei ollut fyysisesti ollenkaan haastavaa. Olin kuitenkin sisäistänyt ajatuksen siitä, että tekee kehoaan kuunnellen enkä ollut väkisin kipua tuottavassa asennossa ja annoin lihasten levätä, kun niihin kertyi happoja. Aamupalan jälkeen oli jälleen naistenpiiri, jossa tällä kertaa annettiin tehtäväksi keskustella pienryhmissä eri feminiinisyyden ja maskuliinisuuden aiheista ja mitä ne merkitsevät meille. Keskustelut olivat antoisia ja avartavia. Lopuksi piti vielä kirjoittaa puhe loppuseremoniaan, joka piti mennä lukemaan ääneen kaikkien eteen ja muut kuuntelivat. Tämän tarkoituksena oli auttaa meitä tulemaan näkyviksi ja kuulluiksi ja harjoitella esillä oloa omana itsenään, myös haavoittuvana. Jokaisen piti kehua puheessa itseään ja kertoa, missä on hyvä. Sen lisäksi piti luvata jotain, minkä tuo retriitiltä omaan arkeensa pysyväksi. Oli hienoa nähdä, miten paljon kaikki olivat saaneet retriitistä voimaa ja uskallusta näyttää tunteensa ja olla muiden edessä ilman suojamuureja. Taas itkettiin ja naurettiin yhdessä muiden kanssa. 

Maisema majoituspaikasta.

Oma puheeni oli lyhyt, mutta ehdin jo sen aikana vähän kuitenkin tirauttaa kyyneileitä. Kerroin, että olen hyvä kohtaamaan ihmisiä ja että riitän tälläisena kuin olen. Että alan arvostaa omia saavutuksia ja itseäni. Lupasin, että opettelen kuuntelemaan kumppaniani parisuhteessa, kun vaadin sitä häneltä, mutta itse en ole ollut kamalasti läsnä ja kuunnellut. Lopuksi vielä, että ihan hyvä riittää. Puheen pitäminen ei edes jännittänyt ja vaikka olin viimeisten joukossa pitämässä sitä, niin pystyin keskittymään muiden puheisiin ja tarinoihin kunnolla miettimättä omaa puhetta etukäteen. Kun koulussa puhuttiin kuuntelemisen eri tasoista, niin tuntuu, että viikonlopun aikana pääsin useamman kerran sille korkeimmalle tasolle, jolla ollaan täysin läsnä ja kuullaan ja kuunnellaan, mitä toisella on sanottavaa. Namaste!

Itsetunto ja sen merkitys

Käsittelimme eilen koulussa itsetuntoa ja nyt ensimmäistä kertaa tajusin, miten monitahoisesta asiasta siinä on kyse ja että itsellä se on edelleen aika huono. Oivalsin myös, että se on toisille todella raskasta, että omaan huonon itsetunnon ja siksi tähän asiaan on nyt tultava muutos. Se sopii hyvin henkisen vahvuuden teemavuoteeni, joten haaste otettu vastaan. Mitä kaikkea itsetunto sitten on ja mihin se vaikuttaa?

Ensinnäkin itsetunto alkaa rakentua jo ihan pienenä vauvana, ensimmäisen elinvuoden aikana. Jos tänä aikana perustarpeet laiminlyödään, niin se voi näkyä ihmisen toiminnassa ja itsetunnossa vielä aikuisena, vaikka olisi siitä eteenpäin saanut hyvän perheen. Esimerkiksi oma äitiys voi nostaa traumat esille, vaikka muuten olisi siihen asti pärjännyt elämässä hyvin. Kasvun ja kehityksen kannalta palautteen saaminen ja antaminen on ensiarvoisen tärkeää ja jos saa aina vain negatiivista palautetta, niin sillä voi olla hyvin pitkäkestoisia vaikutuksia itsetuntoon. Jokainen meistä tarvitsee positiivista palautetta ja yritetään muistaa myös itse antaa sitä aina kun on tilaisuus. Perussääntönä on, että yhtä korjaavaa palautetta vastaan pitäisi antaa neljästä kymmeneen positiivista palautetta. Se on aika paljon, joten ei muuta kuin muita kehumaan ja maailma on taas vähän parempi paikka elää. :)

Palautteen antaminen ja saaminen on tosiaan tärkeää, mutta se ei ole aina kauhean helppoa varsinkaan huonon itsetunnon omaavalle. Palautetaitoja voi kuitenkin treenata ja ne on jaettu kuuteen eri osa-alueeseen. Huomaan omalla kohdalla vaikeuksia ainakin ajoittain kaikissa. Ensimmäinen askel on myöntää oma onnistuminen niin itselle kuin muille. Tämä on itselle ollut etenkin työelämässä erityisen haastavaa. Ajattelen, että jos sanon, että olen onnistunut jossain hyvin ja olen hyvä työssäni, niin olen muiden silmissä ylimielinen, jota en halua olla. Tämä taas sitten näkyy muille rasittavana itseni ja taitojeni väheksymisenä, kun petaa itselleen jo valmiiksi epäonnistumista tehtävästä, josta tietää suoriutuvansa hyvin. Toisaalta pidän omaa rimaa niin korkealla, että en oikeasti ajattele olevani hyvä missään, vaan lähinnä keskinkertainen, jolloin ei voi sanoa, että tämän osaan  hyvin, jos en omasta mielestä osaa. 

Oman virheen myöntäminen on tullut itselle helpommaksi iän myötä. Toisaalta ottaisin mielelläni myös muiden virheet kontolleni, ettei muille tulisi paha mieli ja saatan myöntää virheitä, joita en ole tehnyt. Virheiden myöntäminen on kuitenkin hyödyllinen taito. Korjaavan palautteen antaminen toista loukkaamatta on sekin tärkeä taito. Tässä olen mielestäni suhteellisen hyvä, mutta on kyllä tullut myös monesti töksäytettyä erilaisissa asioissa. Olen kuitenkin tietoisesti treenannut tätä ja kehittynyt. Toisaalta korjaavan palautteen antaminen on hyvin vaikeaa, kun en halua päteä ja jopa selkeistä virheistä sanominen on joskus haastavaa. Korjaavan palautteen vastaanottamisessa joudun tekemään vielä paljon töitä, varsinkin niiden asioiden suhteen, joista luulen tietäväni jotain. Jos olen jossain asiassa ihan noviisi, niin silloin palautteen vastaanottaminen on helppoa ja imen tietoa muilta mielelläni. Itsetunnon ja jaksamisen kannalta on myös tärkää antaa kannustavaa ja rakentavaa palautetta toisille. Tätä annan mielelläni, mutta aina sitäkin voisi enemmän muistaa antaa. Viimeisenä kuudesta osiosta on myönteisen palautteen vastaanottaminen, joka on itselleni edelleen haastavaa, vaikka olenkin kehittynyt siinä hurjasti. Siinä missä ennen tunsin suurta häpeää, jos onnistuin ja joku muukin huomasi sen, niin nykyään osaan iloita omasta onnistumisesta ja kiittää toisen palautteesta. 

Milloin sitten itsetunto on riittävän hyvä? Täydellinen se ei varmaan voi olla koskaan ja se vaihtelee tilanteiden ja elämänvaiheen mukaan. Mutta voisi ajatella, että itsetunto on riittävä silloin, kun osaa arvostaa itseään ja luottaa itseensä sekä pitää elämäänsä arvokkaana ilman ulkoisia meriittejä ja tietää riittävänsä sellaisena kuin on. Itsellä tämä alue pääsee työnalle, koska arvotan itseäni paljon saavutusten kautta ja koska ne eivät ole kummoisia, niin en pidä itseäni järin arvokkaana. Tämä on aika surullista, mutta totta. Hyvästä itsetunnosta kertoo myös kyky tehdä itsenäisiä päätöksiä ja että on riippumaton muiden mielipiteistä. Tämä osa-alue on melko hyvällä tasolla itselläni, vaikka monesti epäilenkin itseäni. Uskallan kuitenkin toimia oman pään mukaan.

Työnsarkaa riittää, mutta tästä on hyvä lähteä kohti parempaa itsetuntoa ja henkisesti vahvempana tulevaan. Sitten kun omaan hyvän itsetunnon, niin pettymykset eivät enää vaikuta elämääni, vaan voin jatkaa hyvillä mielin eteenpäin, vaikka olisi huonosti mennyt kisa takana. Urheilu on hyvä väline harjoitella pettymysten sietämistä ja nykyään pääsen niistä jo yli melko nopeasti. Pitää opetella ajattelemaan, että vaikka en rikkoisi ennätyksiä urheilijana, niin olen silti ihan hyvä tyyppi ja ihan kelpo urheilijakin. Moni treenaa ja kilpailee vuosi kausia pääsemättä ikinä parhaiden joukkoon eikä se saisikaan olla urheilun tarkoitus, vaan se, että se on mukavaa ja palkitsevaa ja samalla pysyy paremmassa kunnossa. Tsempataan toisemme parempaan itsetuntoon! :)

Yhteenveto kisakaudesta ja uudet tavoitteet

Kesä on mennyt nopeasti ja blogin päivitys on jäänyt ajanpuutteen vuoksi kokonaan. Nyt on opiskelut taas alkanut ja kisat kisattu, niin on hyvä miettiä, että miten kaikki on mennyt. Omalla kohdalla harjoituskausi on ollut hyvä ja saavutin sen aikana ainakin melkein tavoitteeni. Voimatasoja sain nostettua paljon ja myös räjähtävyys parani. Heinäkuussa oli ensimmäiset kisat, joissa työnsin heti ennätykseni 8.63 metriä, joka jäikin sitten oman kauteni parhaaksi tulokseksi. Oma ennätys parani 26cm, joten kai sitä pitää olla ihan tyytyväinen. Seuraavat kisat olivat veteraanien SM-kisat, joihin oli odotukset korkealla ennätyksen parantamisen suhteen. Sain työnnettyä hyvän sarjan, mutta päivän parhaaksi jäi kuitenkin 8.57 metriä. Ennen kisaa olin ollut viikon lomalla ja nukkunut huonosti. Edeltävinä päivinä tuli myös paljon jaloilla olemista, joten en ollut kauhean levännyt. Fiilis oli hyvä, vaikka kunnon terävyys jäi puuttumaan. Samana päivänä oli kesäni ensimmäinen kiekkokisa, jossa täräytin viimeisellä heitolla 21.20, joka riitti hopeamitaliin ja on uusi Suomen ennätys. :D Menin hakemaan palkinnon ja leijuin sen päivän. 

Parayleisurheilun SM-kisat, Anni Metsolan kanssa palkintojen jako

Päätin mennä seuraavana päivänä hippokisoihin, joissa sain teknisesti ihan hyvää suoritusta, mutta väsynyt kroppa sai tulokset jäämään 7.94 metriin. Olin kuitenkin ihan tyytyväinen kisan jälkeen. Kauden päätöskisat olivat sitten seuraavana viikonloppuna parayleisurheilun SM-kisat, jotka olivatkin sitten osaltani floppi. Kotoa lähtiessä olin huippufiiliksellä, mutta ovesta ulos astuessa kisafiilis katosi enkä tavoittanut sitä koko viikonloppuna. Syynä tähän oli se, että huomasin, että mieheni pyörä oli varastettu ovemme edestä enkä päässyt ikävästä fiiliksestä yli. Tuntui typerältä kisata sellaisen jälkeen, kun jollain lailla yksityisyyttämme oli loukattu. 

Aikuisurheilijoiden SM-kisojen kilpailijanumero

Kisa alkoi 100metrin juoksulla ja olen siis juossut matkan kilpaa viimeksi kaksi vuotta sitten. En ollut pystynyt penikkavaivojen takia juoksemaan ollenkaan viimeiseen 2 viikkoon ja jännitin todella paljon lähtöä ja sitä, jaksanko juosta maaliin asti. No pääsin matkaan ja jaksoin juosta maaliin asti aikaan 18.52 sekuntia. Olin tähän tyytyväinen ja fiilis oli hetken aikaa todella hyvä. Sitten iski kipu vaivansenluuhun enkä pystynyt varaamaan kunnolla oikealle jalalle. Aikaa kuulakisan alkuun oli puoli tuntia ja kipu oli kova ja vihlova. Toisin sanoen en pystynyt lämmittelemään kuulaa varten juurikaan ja istuin pitäen kylmäpussia jalalla työntöjen välit. Päätin kuitenkin viedä kisan läpi ja sain parhaalla työnnöllä 8.02 metriä. Tekniikassa tuli perusvirheitä enkä kivulta oikein pystynyt keskittymään tai saamaan voimaa työntöön. Tästä sitten palkintojenjaon kautta hieman pettyneenä kotiin. 

Mitaliskumppa

Seuraavana päivänä oli kesän toinen ja viimeinen kiekkokilpailu, kun en tosiaan koko kesänä töiden ja muiden menojen vuoksi ehtinyt käydä kisoissa. Jalka oli edelleen kipeä, vaikka olin ottanut kipulääkettä enkä pystynyt kunnolla taaskaan lämmittelemään. Kroppa myös tuntui aika väsyneeltä, mutta sen herättämiseen olisi tarvinnut jotain hengästyttävää eikä sellaista pystynyt tekemään. Tekniikassa tein perusvirheitä enkä saanut yhtään heittoa lähtemään. Kisan jälkeen tunteet purkautuivat pettymyksenä ja itkuna. Tulos jäi vaatimattomaan 18.91 metriin enkä olisi halunnut hakea siitä palkintoa. Huomasin, että olin kesän jäljiltä niin henkisesti kuin fyysisesti hyvin väsynyt, joka näkyi niin tuloksessa kuin reagoinnissa. 

Elämäni ensimmäinen terveiden kisoissa saavutettu mitali

Yhteenvetona voi todeta, että kesään mahtui kaksi hyvää kisaa ja kaksi huonoa. Kesä näytti, että potentiaalia on, kun vain keksii, miten sen kaivaa esille. Jälkikäteen mietin, että kahden kisan välissä olisi pitänyt tehdä yksi kova treeni eikä pelkkää herkistelyä, mitä nyt tuli tehtyä kaksi viikkoa. Tämä viikko on mennyt levätessä, joka on kyllä tullut ihan tarpeeseen. Tänä kesänä en työntänyt tai heittänyt niin hyvin kuin olin ajatellut, mutta ehkä ensi kesänä sitten. Siitä päästäänkin tavoitteisiin, jotka ovat seuraavalle kaudelle vähän erilaiset kuin tälle kaudelle. 

Olen päättänyt, että tulevalla kaudella keskityn henkisen vahvuuden kasvattamiseen ja tekniikan hiomiseen. Voimatasoni ovat hyvät ja niiden suhteen keskityn ylläpitämiseen pääsääntöisesti. Lisään tekniikkatreenin määrää, jotta voin siinä joskus kehittyä. Yritän keskittyä positiivisuuteen ja ilon kautta tekemiseen ja lopettaa vertailun muihin. Tiedän, että en ole teknisesti lahjakas ja tekniikan oppiminen vaatii minulta huomattavasti enemmän ponnisteluita kuin useimmilta muilta. Mutta löytyy multakin alueita, joilla olen lahjakas. 13 vuoden määrätietoinen salitreenaaminen on kasvattanut voimatasoni hyväksi ja voimani kehittyvät aika hyvin ja lihakset ottavat vastaan voimatreeniä. Olen myös oivaltanut, että periksi antamattomuus ja sinnikyys ovat nekin lahjakkuutta. Samoin kuin se, että jaksan tehdä paljon töitä kehittyäkseni, vaikka lähtötaso on ollut todella olematon ja kehittyminen hidasta. 

Liityin juuri Sanna Kämäräisen Henkisesti vahva-sivustolle ja olen hyvin inspiroitunut siitä. Haluan jatkossa olla henkisesti vahva ja yhtä valovoimainen ja upea, kuin edellä mainittu idolini. Yritän oppia hyväksymään sen, että aina ei voi onnistua eikä tehdä ennätyksiään, mutta silti voi olla ihan hyvä. Haluan inspiroida muita tavoittelemaan unelmiaan, vaikka ne tuntuisivat kaukaisilta tai jopa mahdottomilta. Haluan päästä siitä yli, että en kehity yhtä nopeasti kuin muut, mutta kehityn silti. Yritän saada iskostettua mieleeni sen, että ei tarvitse olla paras, silti voi olla riittävä. Tämä pätee elämän jokaisella osa-alueella ja aiheuttaa ennen pitkää totaalisen loppuun palamisen, jos en opi laskemaan omaa vaatimustasoa. On meinaan aika turhauttavaa, kun oma rima on todella korkealla ja sen yli pääsee vain yhdellä kerrasta kymmenestä. Kun se olisi pykälää alempana, niin tiputtaisin sen vain joka kymmenes kerta, jolloin kokonaistyytyväisyys elämäänkin olisi huomattavasti korkeampi. Tästä on hyvä jatkaa Sannan viitoittamalla tiellä!

Syitä olla kiitollinen

On nyt ollut blogin suhteen hiljaiseloa, kun ei ole ollut aikaa pysähtyä kirjoittamaan. Aina ei oikein muista, kuinka hyvin asiat oikeasti ovat, joten ajattelin kirjoittaa niistä asioista, joista olen kiitollinen ja muistuttaa samalla itseään, että elämästä pitää nauttia tässä ja nyt. 

Terveys

Vaikka olen kaukana terveestä ja elämäni on riippuvainen noin 20 eri lääkkeestä, niin kaikesta huolimatta voin elää suhteellisen normaalia elämää iloineen ja suruineen. Olen kuitenkin niin terve, että voin käydä kokoaikaisena töissä ja sen lisäksi jaksan harrastaa paljon ja tehdä muutakin. Se ei todellakaan ole itsestään selvää. Elämäni ei ole enää riippuvainen koneesta, vaan voin melko spontaanisti lähteä yöksi jonnekkin, vain lääkkeet pitää ottaa mukaan. Mulle terveys merkitsee sitä, että koen vointini hyväksi ja jaksan touhuta. Vaikka uneni on ollut jo pitkään riippuvainen lääkkeistä, niin riittävä lääkeuni pitää jaksamiseni hyvänä. Pystyn treenaamaan salilla aika kovaa ja kroppani ottaa vastaan treeniä. Tänään esimerkiksi kyykkäsin 100kgx6, kun siirron jälkeen jo omalla painolla kyykkyyn meno oli raskasta. Olen joutunut myös luopumaan asioista säilyttääkseni terveyteni, kuten yövuorojen tekemisestä, joka on tarkoittanut käytännössä pätkätöitä, kun vuodeosastoilla on pakko valvoa, jos on pidempään. Tämän vuoksi opiskelen, jotta mahdollisuudet päivätyöhön paranisivat. Hyljinnänestolääkkeet ovat myös tehneet sellaisen tärinän käsiin, että kliinisestä hoitotyöstä on tullut hyvin kiusallista ja leikkaussalissa työskentelystä mahdotonta. Mutta nämä ovat pieniä hintoja siitä, mitä olen elinsiirron myötä saanut. 

Mielenterveys

Olen kiitollinen siitä, että en ole kärsinyt keskivaikeaa masennusta pahemmista mielenterveysongelmista. Kun on töissä psykiatrisella osastolla, niin tätä oppii arvostamaan aivan erilailla. Omat sairauteni aiheuttavat tiettyjä rajoitteita, kuten mun on pakko elää säännöllistä elämää, jos haluan voida hyvin ja pysyä terveenä. Mutta esimerkiksi harhat invalidisoivat voimakkaasti eikä niihin ole samanlaista mahdollisuutta vaikuttaa omilla elintavoilla. Työ on opettanut myös nöyryyttä, koska kuka tahansa voi sairastua mieleltään koska tahansa. Nautitaan siis mielenterveydestä, jos sellaista on. 

Tays, mulle hyvin tärkeä paikka monella tavalla.

Tays

Tampereen yliopistollinen sairaala merkitsee mulle todella paljon. Ilman kyseistä laitosta en olisi hengissä enkä voisi näin hyvin. Ammattitaitoiset lääkärit ja hoitajat ovat mahdollistaneet näin normaalin elämän sairauksista huolimatta. Tays on myös tarjonnut mulle töitä monen vuoden ajan ja hyvin mielenkiintoisia asioita. Olen nähnyt paljon eri erikoisaloja ja juurikaan ei ole ollut työpäiviä, joiden jälkeen olisin lähtenyt huonolla mielin kotiin tai että aamulla ei olisi huvittanut mennä. Tays on myös tarjonnut työsuhde-etuna loistavan kuntosalin, jota olen viiden vuoden ajan kuluttanut ahkerasti. Mun mielestä ihan paras työsuhde-etu, jonka olen tyytyväisenä hyödyntänyt. Joskus olen miettinyt kirjojen siirtämistä sairaalaan, kun on aamulla mennyt sinne lääkärille, siitä salille ja ruokalan kautta töihin. Mutta loistopaikka niin työntekijän kuin potilaan näkökulmasta. Ja myös urheilijan. :D

Ihmiset

Olen onnekas, kun elämässäni on niin paljon ihania ihmisiä. On ystäviä, tuttavia, kavereita, työkavereita, sukulaisia sekä tietenkin puoliso. Kun kohtaa potilaita, jotka ovat kuukausia tai jopa vuosia osastolla eikä kukaan tule katsomaan tai kysele perään, niin tulee todella kiitollinen olo omista läheisistä. Mulla on mahdollisuus olla yksin, jos haluan, mutta kaikille se ei ole valinta. Kiitos kaikille, jotka ovat päästäneet mut osaksi elämäänsä!

Tänään kyykyssä 100kgx6

Urheilu

Tässä taas nivoutuu yhteen monta asiaa. Ilman lääkäreitä en voisi kutsua itseäni urheilijaksi. Ilman elinsiirtoa en olisi varmaan koskaan päätynyt yleisurheilun pariin ja saanut uusia ystäviä sitä kautta ja rutkasti mahtavia kokemuksia niin valmennusleireillä kuin kisoissa. Näitä muistoja vaalin mielessäni ja toivottavasti pystyn vielä hankkimaan paljon uusia muistoja. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut paljon asiantuntevia neuvoja, jotta olen voinut kehittyä lajeissani. Tästä kiitollisena olen halunnut jakaa saamiani oppeja, jotta muutkin voivat hyötyä niistä. 

Mun kitarasetti.

Työ

Olen onnekas, kun olen oikeastaan koko aikuisikäni saanut tehdä työtä, josta olen tykännyt. Tai sitten kyse on vain siitä, että tykkään melkein kaikesta mitä teen. Tykkäsin olla palovartijana ja tehdastyöntekijänä ja monta vuotta viihdyin myös hampurilaistyöntekijänä. Nyt olen 6 vuotta ollut sairaanhoitajana ja tykännyt lähes kaikista paikoista, missä olen saanut olla. Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta opiskella mielenterveys- ja päihdehoitotyön vaihtoehtoiset ammattiopinnot ja tunnen, että olen menossa oikeaan suuntaan. Nyt on oikea aika suunnata tälle puolelle. En vielä tiedä, jatkuuko työt ensi viikon jälkeen, mutta ainakin ensi viikon saan vielä olla mieluisassa työssä, jossa pääsen toteuttamaan itseäni monipuolisesti. Saan olla kuuntelevana korvana, soittaa kitaraa ja vetää yhteislauluja ja leikkiä jumppaohjaajaa. Välillä pääsen kauniiseen luontoon kävelemään ja ihmettelemään elukoita. Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta, johon tarttumista hetken aikaa emmin. 

Oman elämän rocktähti.

Musiikki

Olen onnekas, kun pääsin teininä oikealle studiolle harjoittelemaan kitaran soittoa, kun sellainen sattui olemaan kotona. Silloin oli unelmana päästä bändiin soittamaan, joten sellainen perustettiin. Sittemmin soitin bassoa heavybändissä, joka kuitenkin jäi, kun muutin tampereelle. Kävin täällä yhdessä bändissä kokeilemmassa bassoa, mutta en tullut valituksi. Sain kuitenkin mukavan kokemuksen ja akustinen kitara on kulkenut rinnalla kaikki nämä vuodet. Monta vuotta meni hyvin satunnaisesti soitellen, ehkä muutaman kerran vuodessa, mutta nyt viimeisen vuoden ajan on tullut soitettua useammin ja viimeisen kuukauden aikana lähes päivittäin. Sain synttärilahjaksi toivomani sähkökitaran, vahvistimen ja multiefektipedaalin, joita nyt opettelen käyttämään. Saan myös töissä soittaa kitaraa ja vetää potilaille yhteislaulua, josta nautin todella paljon. Vanha holvikirkko on vakiintunut ohjelmistoon ja siinä on kohta, josta lapsena sitä laulaessa unelmoin; "jos kerran hän toisillekin soittaa näin saa, se unta on vielä, mutta uskottavaa". Kun kohta tuli ensimmäisen kerran, niin liikutuin niin, että ääni hajosi, kun sain soittaa toisille ja tuottaa iloa muille. Potilailta on tullut hyvää palautettu ja ryhmä on suosittu. Olen siitä hyvin kiitollinen.

Kiitollisuuden aiheita löytyisi varmasti paljon lisääkin, mutta tässä nyt niitä, jotka tänään tulivat mieleen. Kun muistaa iloita elämän pienistä iloista, on elämä täynnä pieniä onnen hetkiä.

Ilopilleri

Olipa kerran pieni tyttö, joka oli iloinen ja positiivinen ja janosi uusia kokemuksia. Sitten eräänä päivänä se tyttö katosi jonnekkin ja tilalle tuli ahdistunut ja synkkä tyttö, joka ei nähnyt elämällään tarkoitusta. Tämän tarinan tyttöjä on tuhansia ja kaikkien tarina ei pääty onnellisesti. Tämä teksti kertoo tuosta tytöstä, joka on nyt elänyt yli kaksikymmentä vuotta mörön nimeltä masennus kanssa. 

Kirjoitan tekstin, koska se on itselleni ajankohtainen ja haluan samalla poistaa stigmaa mielenterveyden häiriöiltä. Olen siis itse sairastunut masennukseen noin 10-vuotiaana ja aloittanut ensimmäiset lääkkeet ja terapiat 16-vuotiaana. Multa on joskus määritelty mielialaan vaikuttavia hormoneita, kuten seratoniinia ja dopamiinia verestä ja suolistosta eikä niiden omaa tuotantoa havaittu. Tutkimuksen tehnyt lääkäri sanoi, että se liittyy perussairauteeni apeced:iin ja joudun todennäköisesti syömään ne purkista muiden hormonien tavoin. 

Olen tehnyt itsehoidon suhteen mielestäni kaiken, mitä on mahdollista tehdä, mutta elämäntavoilla tai terapialla ei ole kohdallani mitään vaikutusta asiaan. Tykkään liikkua, mutta se ei vaikutas masentuneen ajatuskulkuun, niinkuin ei terveellinen ruoka ja säännölliset elämäntavat. Olen myös päässyt psykoanalyysiin, jonka pohjalta psykiatri sanoi, että kohdallani ei terapiasta ole hyötyä, koska masennukseni johtuu välittäjäaineiden puutteesta eikä käsittelemättömistä asioista. Olen aloittanut lääkehoidon elämäni aikana monta kertaa ja yhtä monta kertaa olen sen myös yritänyt lopettaa huonolla menestyksellä. 

Viime syksynä koin olevani henkisesti valmis ja päätin kokeilla taas lääkkeiden lopettamista. Joudun syömään niin paljon eri lääkkeitä pysyäkseni ylipäätään hengissä, niin luonnollisesti haluaisin vähentää sen minkä voi. Kai se pitää uskoa, että mulle se pilleri on ainoa vaihtoehto, jos haluan elää hyvää ja mielekästä elämää ilman itseä syyllistäviä ajatuksia. Masennuslääkkeillä on ihmisten keskuudessa huono maine ja siksi haluan kertoa oman tarinani, koska niillä lääkkeillä on myös paikkansa. Itse sairaanhoitajana ja tulevana mielenterveys- ja päihdehoitotyön ammattilaisena olen sitä mieltä, että masennuslääkkeitä määrätään aivan liikaa ja aivan liian helposti. Jos masennukselle on selkeä syy, kuten jokin äkillinen trauma tai muuten vaikea elämäntilanne, niin terapia pitäisi olla ehdottomasti ensisijainen hoito pillerin sijaan enkä usko, että lääke edes auttaa, jos taustalla on käsittelemättömiä tunteita ja lukkoja. 

Aloitin työt viime viikolla psykiatrisella osastolla. Sikäli huvittavaa, että piti mennä mielisairaalaan tajutakseen, että ajatuskulut eivät ole normaaleja ja masennus on taas hiipinyt elämääni. Sain paljon positiivista palautetta niin potilailta kuin kollegoilta, mutta en osannut iloita siitä enkä ottaa sitä vastaan. Vähättelin jatkuvasti osaamistani ja ajatukset huusivat järkeni yli, että en osaa mitään, enkä ole hyvä, vaikka järjen tasolla tiesin asian olevan toisin. Koin myös olevani huonossa kunnossa ja tunsin kateutta muita kohtaan, kun he pystyivät juoksemaan kilometrejä, mihin en itse pysty. En myöskään kokenut ansaitsevani parisuhdettani tai että käynnistäni olisi kenellekkään mitään iloa. Tunsin olevani täysin turha ja iltaisin ajattelin, että kumpa sydän lakkaisi lyömästä enkä heräisi aamulla. Tarvitsin kuitenkin masentuneen omapotilaan ja lääkärin, joka kertoi potilaalle näistä ajatuskuluista ja että ne eivät pidä paikkaansa, vaan kuuluvat taudin kuvaan. Siinä lääkärillä istuessa tajusin, että itselläni on kaikki klassiset masennuksen oireet, mutta en ollut jotenkin tajunnut sitä. Sinä iltana istuin kotimme terassilla, aurinko paistoi, kissa leikki, mutta itse näin vain harmaata enkä tuntenut mitään. Silloin päätin, että aloitan masennuslääkkeet uudestaan heti sinä iltana. Tuo päivä oli tämän viikon keskiviikko ja toteutin aikeeni.

Se, mitä seuravana päivänä tapahtui, oli hyvin hämmentävää. Kaikki itseä alentavat ajatukset olivat poissa ja pystyin ottamaan positiivista palautetta vastaan ja iloitsemaan siitä. Nautin työstäni suunnattomasti ja pulppusin elämäniloa. Uskoisin, että jos kyse olisi ollut terapialla hoidettavasta vaivasta, niin lääkkeen vaikutus ei olisi ollut ihan noin dramaattinen. Viime yönä nukuin ensimmäistä kertaa kuukauteen hyvin ja olen tänään ollut koko päivän virkeä ja iloinen. Tunnen olevani taas oma itseni, se pikku tyttö, joka olin ennen kuin masennus astui elämääni. Pystyn taas olemaan kiitollinen siitä, mitä mulla on ja tuntemaan ylpeyttä siitä, mitä oon saavuttanut. Eikä yksi epäonnistunut treeni enää syökse pohjalle. Elämä on ihanaa taas kaikissa väreissään, joskus se on vain pillerin varassa. 

Valmennusta valmennuksen perään

Koko kevään ajan facebook ja instagram on täyttynyt mainoksista erilaisista valmennuksista, joissa tavoitellaan milloin pyöreää pakaraa, laihtumista, kiinteytymistä tai isoa habaa. Tuloksia luvataan nopeasti ja kehotetaan lopettamaan turha salilla hinkkaaminen, että nyt siellä vihdoin saa tuloksia. Itseäni ärsyttää ja myös ahdistaa tämänkaltainen mainonta. Ihmisten annetaan ymmärtää, että he eivät voi kehittyä ja treenata tavoitteellisesti ilman, että joku katsoo vieressä neuvomassa. Itselle kävi muutama vuosi niin, että näin saman pt:n noin puolen vuoden tauon jälkeen ja tämän suu loksahti auki, kun olin ihan omin nokkineni onnistunut hankkimaan lihasta aika paljon. Myös voimatasoni olivat korkeammat kuin hänen asiakkaillaan noin yleensä. En ollut kovin vakuuttunut ja vaihdoinkin pt:tä myöhemmin. 

Olen tavannut monentasoisia personal trainereita, joita lähes kaikkia on yhdistänyt suuret lupaukset ennen kuin mitään on tehty ja jotka eivät ole toteutuneet. Viimeisin osasi antaa hyvät eväät omaan treeniin ja puhuimme paljon kokonaisuudesta ja myös henkisestä hyvinvoinnista ja palautumisesta. Näimme ehkä kerran kuussa, muuten treenasin yksin ja hän aina hämmästeli hyviä voimatasojani ja tekniikoitani. Kun ottaa asioista selvää ja kuuntelee muita, niin voi oppia toimivat rutiinit, joita voi soveltaa ihan itse kunkin elämäntilanteen ja tavoitteen mukaan. 

Olen sitä mieltä, että liikunnassa pitäisi mennä aina terveys edellä enkä nyt tarkoita kilpaurheilua, joka on taas asia erikseen. Olen katsonut paljon laihdutusohjelmia ja miettinyt, että mitä eväitä nämä ihmiset saavat loppuelämäänsä varten. Kukaan ei voi loppu elämäänsä punnita jokaista ateriaa eikä se ole tarkoituskaan. Kukaan ei voi myöskään vetää jokaista treeniä täysillä eikä pidäkään. Törmäsin juuri valmennusmainokseen, jossa kehuskeltiin, että pisin valmennussuhde on ollut 3 vuotta, että siinä on jo kyse pitkäaikaisista tavoitteista. Olen tästä vähän eri mieltä ja voin avata sitä vähän lisää. 

Nyt kun olen opiskellut yhden kevään psykiatriaa, niin vertaan valmennusta ja terapiaa toisiinsa. Kummassakin pitäisi olla kolme vaihetta, alku, työstövaihe ja loppu. Valmennuksessa tämä tarkoittaa sitä, että alkuun tehdään tavoitteet asiakkaan lähtökohdista ja haluista ja tehdään yhdessä suunnitelma, joka tukee niihin pääsemistä. Terapiassa homma ei juuri eroa tästä, vaan laaditaan suunnitelma sen mukaan, mikä on asiakkaan tavoite. Jos on tarkoitus oppia uusia toimintamalleja, niin se kirjataan tavoitteeksi. Valmennuksessa se voi olla vaikka tietty kilomäärä, kiinteytyminen tai voimien kasvattaminen. Itsellä se on nyt perusvoiman kasvatus, jotta sen pohjalle voi kohta alkaa rakentamaan räjähtävää voimaa. 

Työstävaiheessa tehdään töitä tavoitteiden eteen. Valmennuksessa se luonnollisesti tarkoittaa treenitottumusten muuttamista tavoitteisiin sopiviksi ja mahdollisesti ruokavalion miettimistä uusiksi. Tärkeää on miettiä kokonaisuus ja kokonaiskuormitus, että palautumiselle jää riittävästi aikaa. Toisaalta pitkäaikaisten tulosten saavuttamiseksi pitää muistaa, että ihminen pystyy tekämään vain yhden muutoksen kerrallaan ja sen pysyväksi saaminen voi viedä kuukausia niin, että siitä tulee tapa. Siksi pitäisi katsoa, mikä nyt on hyvin ja lähteä tarpeeksi pienistä muutoksista liikkeelle. Terapiassa saatetaan antaa erilaisia kotitehtäviä ja työkaluja asioiden työstämiseen. Ehkä täytellään erilaisia lomakkeita ja niiden pohjalta mietitään, miten jatkossa voi selvitä hankalasta tilanteesta. 

Lopetusvaihe on varmasti se kaikista vaikein. Hyvä valmentaja saa asiakkaan uskomaan itseensä ja omiin kykyihin pärjätä jatkossa hänen antamillaan työkaluilla. Esimerkiksi salilla on hyvä silloin tällöin tarkistaa tekniikat ja jos kehitys loppuu, niin miettiä ulkopuolisen kanssa, että mistä se johtuu. Mutta en ajattele olevan kamalan mielekästä, että asiakkaalle myydään valmennus valmennuksen perään ja hänellä on tunne, että ei osaa treenata omatoimisesti ja ettei tuloksia voi saada ilman valmennusta. Olen itse elävä esimerkki siitä, että tuloksia voi saada ilman valmennusta. Tiivistä valmennuspakettia en ole ottanut koskaan enkä tule ottamaan. En havittele tietynlaista kroppaa tai pikatuloksia, vaan haluan voida aina hyvin ja olla ympäri vuoden kunnossa. Kunnon kohottaminen jatkuvasti ei ole mahdollista ja sen ylläpito on jo hyvä tavoite hyväkuntoiselle. Näissä asioissa pitää kuunnella kehoa ja huomioida kaikki elämän kuormittavat asiat. Loppuvaiheesssa valmentajan pitää kannustaa asiakasta, että hän kyllä pärjää itsekseen ja osaa ilman jatkuvaa valmennusta. Käydä läpi opitut asiat ja käytettävissä olevat työkalut haastaviin tilanteisiin. Ja joskus on ihan ok jäädä sohvalle treenin sijaan. 

Terapiassa on aivan sama homma. Myös terapeutille voi olla vaikeaa päästää asiakasta omilleen, mutta on tärkeää rohkaista asiakasta pärjäämään saamillaan työkaluilla ja että omat siivet kantaa. Riippuvuussuhde voi olla molemminpuolinen ja irtaantumisvaihe voi olla pitkä, mutta välttämätön. Minkään terapian tarkoitus ei ole jatkua koko loppu elämää. Muistan itsekin, kuinka pelottavaa oli, kun yhtäkkiä ei ollut paikkaa, missä

käydä purkamassa asioita, mutta kun siitä pelosta pääsi yli, niin huomasi omien voimavarojen riittävän ja löysi keinoja pärjätä itsekseen. Valmennukset ja terapiat ovat myös rahallisesti isoja satsauksia ja harvalla on niihin oikeasti varaa kauhean pitkäaikaisesti. Nämä on vain mun ajatuksia enkä sano, että ne on oikeita, mutta nyt tuntui, että haluan jakaa ne muiden kanssa, kun maailman menee koko ajan vain ulkonäkökeskeisemmäksi ja pinnallisemmaksi.

Kun rakkaus ei riitä

Ollut pitkään hiljaiseloa blogin puolella, kun elämä on vienyt mennessään. Nyt on mielenterveys- ja päihdehoitotyön työharjoittelu edennyt puoliväliin ja ajattelin tänne vähän purkaa ajatuksia ja kertoa kokemuksia aiheesta. 

Vahva kirjasuositus, itsellä nyt menossa.

Olen harjoittelussa pienellä paikkakunnalla lastenpsykiatrian aluepoliklinikalla, kuulumme kuitenkin erikoissairaanhoitoon ja hoidamme vaativia tapauksia. Työ on todella monipuolista ja erityisesti tykkään työryhmämallista, jossa sosiaalityöntekijä, psykologi, psykiatri ja kaksi sairaanhoitajaa pohtivat yhdessä tapauksia ja potilaat ovat koko ryhmän yhteisiä. Kaikeksi onneksi olen sopinut hyvin ryhmään ja paljon on tullut porukalla naurettua kaiken maailman hölmöille asioille. Tästä esimerkkinä voisi mainita sen, kun kahvinkeitin alkoi pölisemään, niin rupesimme porukalla keskustelemaan sen kanssa ja vielä oletimme, että kahvinkeitin vastasi meille takaisin. :D Mukavaksi taukorutiiniksemme on myös muodostunut sanapelin pelaaminen, jossa yritämme porukalla keksiä kirjaimista sanoja. Yhteishenki on loistava ja olen tuntenut olevani tervetullut. Olen myös hyvin onnekas, kun sain oman pöllöjen täyttämän työhuoneen käyttööni koko harjoittelun ajaksi. :D

Mun työhuone

Valitsin kyseisen paikan, koska se tuntui ainoalta oikeasti kiinnostavalta ja haastavalta paikalta eikä valinta kaduta ollenkaan. Olen päässyt opiskelukavereita vähemmän niin sanotusti tositoimiin, koska työn luonne on niin erilainen. Olen ollut lukuisissa verkostopalavereissa ja koulupalavereissa, joissa on työryhmällä pohdittu, mitkä toimet jatkossa tukisivat perhettä mahdollisimman hyvin. Tässä työssä korostuu yhteistyö lastensuojelun, perheneuvolan ja sosiaalitoimen kanssa. Joissain palavereissa itse lapsikin on ollut läsnä, mutta monesti paikalla on esimerkiksi opettaja ja psykologi meidän työryhmän lisäksi. Lapsilla on monenlaisia ongelmia ja moni käy myös toimintaterapiassa ja erilaisissa ryhmissä. Itse tulen tavattoman iloiseksi siitä, että nykyään on tarjolla erilaisia tukitoimia, joka mahdollistaa näille lapsille ehkä hyvän elämän aikuisuudessa. 

Välillä pääsee huolimaan.

Poliklinilla käy lapsia niin tutkimusjaksoilla kuin hoidossa. Tutkimusjaksolla tehdään erilaisia tutkimuksia, kuten psykologin tunnepuolen tutkimukset ja sairaanhoitajat tekevät erilaisia kyselytutkimuksia, joilla kartoitetaan erilaisia autismin kirjon häiriöitä. Vanhemmat ovat isossa roolissa ja perhehaastatteluja erilaisissa kokoonpanoissa tehdään paljon. Välillä myös jalkaudutaan kouluun tai päiväkotiin tekemään havainnointia lapsen tavanomaisesta päivästä, jotta voimme arvioida selviytymistä arkisista asioista, kuten ruokailusta ja siirtymistä. Itse olen ollut yhdellä päiväkotihavainnoinnilla ja huomasin lähteväni diagnoosiepäily edellä tekemään havainnointia. Havahduin onneksi tähän pian ja pystyin keskittymään vain havainnointiin. Lopputulema tämän lapsen kohdalla oli, että suurta huolta ei arkisesta selviytymisestä herännyt. 

Jos aika käy pitkäksi, ni onneksi voi leikkiä.

Nämä kolme viikkoa ovat näyttäneet, miten erilaista lähtökohdista ihmiset ponnistavat, jotkut paremmin ja jotkut huonommin. Monella on vanhemmuustaidot hukassa tai ei ole siihen kykyjä oman rikkonaisuuden vuoksi. Voimavarat ovat monella todella vähissä ja ongelmia löytyy elämän monelta eri osa-alueelta. Jos itse ei ole saanut lapsena huolenpitoa, on sitä vaikea antaa omalle lapselle. Yksi asia kuitenkin yhdistää lähes kaikkia vanhempia ja se on rakkaus omaa lasta kohtaan. Lapsi tulee spontaanisti esiin puheissa hyvin lämpimään sävyyn ja lapselle halutaan apua. Ongelma näissä tilanteissa on vain se, että lasta ei voi auttaa, jos vanhemmat eivät muutu. Monen lapsen oireilu johtuu epävakaista koti-oloista, jolloin tilanne kotona pitäsi vakauttaa, jotta lapsi voisi pärjätä paremmin. On kuitenkin hienoa, että ihmiset ovat päätyneet avun piiriin ja tärkeää onkin luoda heihin luottamuksellinen suhde, jotta he myös pysyvät avun piirissä. 

Toinen ryhmä potilaita ovat normaalissa perheessä varttuneet lapset, joilla on jotain autismin kirjon häiriöitä, aspergeria tai adhd:ta. Heidän kohdalla annetaan työkaluja, joilla voi pärjätä lapsen kanssa paremmin. Heille on myös tukiryhmiä tarjolla ja yksilöllisiä tukikäyntejä tarjotaan. Lapset monesti tarvitsevat koulussa pienryhmän, erityisopettajan ja muitakin tukitoimia. Osalla lapsista on lääkitys, joka on muuttanet heidän elämänsä täysin. Toimintaterapia näyttelee isoa roolia ja moni saa myös kotiapua. Perheille tarjotaan erilaisia ryhmiä ja kursseja, joissa tapaa samassa tilanteessa olevia vanhempia. Erilaisia harrastusmahdollisuuksiakin on tarjolla, joissa lapsi ja vanhempi käyvät yhdessä. Tälläiset perheet saavat monesti myös tukiperheen, jotta vanhemmat saavat välillä hengähtää, että jaksavat taas kuormittavaa arkea erityislapsen kanssa. 

Noi lelut on mulle vähän liian haastavia.

Olen ollut koko tämän kolme viikkoa ihan kikseissä ja haluan jatkossa työskennellä juuri tuollaisesssa paikassa. Työ on haastavaa, joten pitää ensin hankkia työkokemusta muualta, mutta pitkästä aikaa on taas jokin unelma, jota tavoitella ja jota kohti on valmis tekemään töitä. Kun leikkaussalin ovi lämähti kiinni nenän edessä ja oli pakko myöntää, etten voi näillä tärisevillä käsillä tehdä sitä työtä, niin oli hetken aikaa suunta hukassa. Nyt se on taas löytynyt ja tulevaisuus näyttää jännittävältä. :)

Hallikauden yhteenveto

Eilen oli sitten tämän hallikauden päätöskisa, aikuisyleisurheilun SM-kisat. Kokeilin taas treenillisesti uusia asioita ja jotain meni oikein, kun oma halliennätys ja oman sarjan suomenennätys parani peräti 61cm! Se on kuulantyönnössä jo aika paljon ja jokaisessa kolmessa kisassa pystyin parantamaan omaa enkkaa. Nyt sitten viikon paussi ja kohti kesän kisoja, jolloin on taas uudet tavoitteet. Eiliset kisat olivat hyvin kovatasoiset ja olen enemmän kuin tyytyväinen omaan sijoitukseen kuudentena. Seuraavalle sijalle olisikin saanut jo työntää metrin pidemmälle, joten siihen ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia.

Ensikosketus hipposhalliin

Nyt on hyvä miettiä, että miten pääsin tällaisiin tuloksiin ja nostamaan omaa tasoa taas vähän ylemmäksi. Syksyllä aloitin ensimmäistä kertaa ikinä tekemään kuntosalilla kestävyystreeniä, jolla oli tarkoitus luoda pohjaa vähän kovemmille tuloksille. Tämä tuotti selkeästi tulosta, koska voimatasot nousivat aivan uudelle tasolle verrattuna viime vuoteen. Itse tykkään kaikista eniten tehdä isoilla painoilla treeniä, mutta kannatti lähteä omalta mukavuusalueelta ja kokeilla ennakkoluulottomasta uusia asioita, niin saatiin kehitettyä fysiikkaa eteenpäin. Jokaisen kauden kisaan olen ottanut vähän erilaisen valmistautumisen, jotta näen, mikä itsellä toimii ja viimeisin toimi ainakin ihan hyvin ja sain eilen työntöön ihan hyvin räväkkyyttä, jota toki tarvitsee edelleen kehittää. Olen myös kisoissa pelännyt lämmittelyä, kun olen ajatellut, että kaikki voimat menevät siihen eikä jää paukkuja enää itse kisaan. Nyt kuitenkin otin kunnon alkulämmöt ja riittävän monta lämmittelytyöntöä ja lopputulos oli hyvä, joten näin pitää jatkossakin toimia. 

Juuri ennen lämmittelyyn lähtöä.

Eilinen kisa oli kyllä huippukiva ja todella ihana ja kannustava ilmapiiri. Moni teki siellä omia ennätyksiä ja kaikille hurrattiin ja onniteltiin. Voin suositella näitä karkeloita kaikille tasosta riippumatta. Sitä tuntee kuuluvansa porukkaan ja tutustuu uusiin, mukaviin ihmisiin kaiken ohessa. Järjestelyt toimivat todella hyvin eikä aikataulusta oltu myöhässä ollenkaan. Ehkä ohjeista kisapaikalla olisi voinut antaa vähän enemmän, kun mukana oli yksi ensikertalainenkin, mutta muuten ei moitittavaa. Ja ensimmäistä kertaa olin kisoissa, joissa oli tulostaulu käytössä ja se fiilis, kun näet oman enkkasi piirtyvän siihen numero kerrallaan! Hallissa oli sen verran kova meteli, että en kuullut kertaakaan tulostani, joten tulostaulusta oli todella iloa. Ja lippumiehet ja kaikki. :) Virallisuudesta huolimatta tunnelma oli kevyt ja rento ja todella kannustava. 

Siellä mä mallailen.

Eiliset tulokset.

Tekniikan puolella on tapahtunut kehitystä aika paljon ja juurikin lähtönopeus on tällä hetkellä suurin este pidempiä työntöjä ajatellen. Nykyistä tekniikkaa olen nyt treenannut noin kuukauden ja se alkaa pikku hiljaa vakiintua niin, että suurin osa työnnöistä on jo hyviä tai ainakin aika hyviä. Myös harjoituksissa huolellinen lämmittely, vauhdittomat työnnöt ja pakituksen osaharjoitukset näyttelevät suurta roolia. En olisi kehittynyt pakituksessa tekemällä vain pakitusta, vaan olen hionut yksityiskohtia erikseen. Yleensä keskityn yhteen tai kahteen asiaan treeneissä, jotka koitan saada toimimaan ja niistä osasista on pikku hiljaa rakentunut suhteellisen toimiva kokonaisuus. 

Tekniikkaan olen saanut satunnaista ohjeistusta erinäisiltä ihmisiltä ja nykyään matkaani tukee myös etävalmentaja, jolle lähetän videoita arvioitavaksi ja teen sitten korjauksia. Olen myös hallilla aina korvat höröllä ja kuuntelen, mitä ohjeita valmentajat antavat huippu-urheilijoille ja sovellan niitä omaan treeniini. Katson myös paljon videoita, pääsääntöisesti Davit Strollin, ja imen niistä vaikutteita. Näistä eväistä on tämä hallikausi tehty. :) Niin ja tärkeää osaa näyttelee myös ravinto, jota tarvitsee saada riittävästi, jotta kehittyy ja palautuu. Pyrin syömään pääsääntöisesti terveellisesti, mutta kyllä herkuttelua kuuluu joka viikkoon. Pyrin rentoon ja riittävään syömiseen. Ihanaa kevättä kaikille! Mä päätin sitten aloitta ylimenokauden pienellä kotijumpalla. :D

Päivän ohjelma. Joku joskus sano, että käsialan perusteella mun pitäis olla lääkäri. :D