Ilopilleri

Olipa kerran pieni tyttö, joka oli iloinen ja positiivinen ja janosi uusia kokemuksia. Sitten eräänä päivänä se tyttö katosi jonnekkin ja tilalle tuli ahdistunut ja synkkä tyttö, joka ei nähnyt elämällään tarkoitusta. Tämän tarinan tyttöjä on tuhansia ja kaikkien tarina ei pääty onnellisesti. Tämä teksti kertoo tuosta tytöstä, joka on nyt elänyt yli kaksikymmentä vuotta mörön nimeltä masennus kanssa. 

Kirjoitan tekstin, koska se on itselleni ajankohtainen ja haluan samalla poistaa stigmaa mielenterveyden häiriöiltä. Olen siis itse sairastunut masennukseen noin 10-vuotiaana ja aloittanut ensimmäiset lääkkeet ja terapiat 16-vuotiaana. Multa on joskus määritelty mielialaan vaikuttavia hormoneita, kuten seratoniinia ja dopamiinia verestä ja suolistosta eikä niiden omaa tuotantoa havaittu. Tutkimuksen tehnyt lääkäri sanoi, että se liittyy perussairauteeni apeced:iin ja joudun todennäköisesti syömään ne purkista muiden hormonien tavoin. 

Olen tehnyt itsehoidon suhteen mielestäni kaiken, mitä on mahdollista tehdä, mutta elämäntavoilla tai terapialla ei ole kohdallani mitään vaikutusta asiaan. Tykkään liikkua, mutta se ei vaikutas masentuneen ajatuskulkuun, niinkuin ei terveellinen ruoka ja säännölliset elämäntavat. Olen myös päässyt psykoanalyysiin, jonka pohjalta psykiatri sanoi, että kohdallani ei terapiasta ole hyötyä, koska masennukseni johtuu välittäjäaineiden puutteesta eikä käsittelemättömistä asioista. Olen aloittanut lääkehoidon elämäni aikana monta kertaa ja yhtä monta kertaa olen sen myös yritänyt lopettaa huonolla menestyksellä. 

Viime syksynä koin olevani henkisesti valmis ja päätin kokeilla taas lääkkeiden lopettamista. Joudun syömään niin paljon eri lääkkeitä pysyäkseni ylipäätään hengissä, niin luonnollisesti haluaisin vähentää sen minkä voi. Kai se pitää uskoa, että mulle se pilleri on ainoa vaihtoehto, jos haluan elää hyvää ja mielekästä elämää ilman itseä syyllistäviä ajatuksia. Masennuslääkkeillä on ihmisten keskuudessa huono maine ja siksi haluan kertoa oman tarinani, koska niillä lääkkeillä on myös paikkansa. Itse sairaanhoitajana ja tulevana mielenterveys- ja päihdehoitotyön ammattilaisena olen sitä mieltä, että masennuslääkkeitä määrätään aivan liikaa ja aivan liian helposti. Jos masennukselle on selkeä syy, kuten jokin äkillinen trauma tai muuten vaikea elämäntilanne, niin terapia pitäisi olla ehdottomasti ensisijainen hoito pillerin sijaan enkä usko, että lääke edes auttaa, jos taustalla on käsittelemättömiä tunteita ja lukkoja. 

Aloitin työt viime viikolla psykiatrisella osastolla. Sikäli huvittavaa, että piti mennä mielisairaalaan tajutakseen, että ajatuskulut eivät ole normaaleja ja masennus on taas hiipinyt elämääni. Sain paljon positiivista palautetta niin potilailta kuin kollegoilta, mutta en osannut iloita siitä enkä ottaa sitä vastaan. Vähättelin jatkuvasti osaamistani ja ajatukset huusivat järkeni yli, että en osaa mitään, enkä ole hyvä, vaikka järjen tasolla tiesin asian olevan toisin. Koin myös olevani huonossa kunnossa ja tunsin kateutta muita kohtaan, kun he pystyivät juoksemaan kilometrejä, mihin en itse pysty. En myöskään kokenut ansaitsevani parisuhdettani tai että käynnistäni olisi kenellekkään mitään iloa. Tunsin olevani täysin turha ja iltaisin ajattelin, että kumpa sydän lakkaisi lyömästä enkä heräisi aamulla. Tarvitsin kuitenkin masentuneen omapotilaan ja lääkärin, joka kertoi potilaalle näistä ajatuskuluista ja että ne eivät pidä paikkaansa, vaan kuuluvat taudin kuvaan. Siinä lääkärillä istuessa tajusin, että itselläni on kaikki klassiset masennuksen oireet, mutta en ollut jotenkin tajunnut sitä. Sinä iltana istuin kotimme terassilla, aurinko paistoi, kissa leikki, mutta itse näin vain harmaata enkä tuntenut mitään. Silloin päätin, että aloitan masennuslääkkeet uudestaan heti sinä iltana. Tuo päivä oli tämän viikon keskiviikko ja toteutin aikeeni.

Se, mitä seuravana päivänä tapahtui, oli hyvin hämmentävää. Kaikki itseä alentavat ajatukset olivat poissa ja pystyin ottamaan positiivista palautetta vastaan ja iloitsemaan siitä. Nautin työstäni suunnattomasti ja pulppusin elämäniloa. Uskoisin, että jos kyse olisi ollut terapialla hoidettavasta vaivasta, niin lääkkeen vaikutus ei olisi ollut ihan noin dramaattinen. Viime yönä nukuin ensimmäistä kertaa kuukauteen hyvin ja olen tänään ollut koko päivän virkeä ja iloinen. Tunnen olevani taas oma itseni, se pikku tyttö, joka olin ennen kuin masennus astui elämääni. Pystyn taas olemaan kiitollinen siitä, mitä mulla on ja tuntemaan ylpeyttä siitä, mitä oon saavuttanut. Eikä yksi epäonnistunut treeni enää syökse pohjalle. Elämä on ihanaa taas kaikissa väreissään, joskus se on vain pillerin varassa.