torstai 31. maaliskuuta 2016

Asenne ratkaisee, aina :)

Joskus sitä saattaa ajatella, että miksi juuri minä. Yritän kuitenkin kääntää sen niin päin, että miksi en minä. Uskon kohtaloon ja elämä on täynnä erilaisia yllättäviä asioita eikä kaikki ole positiivisia. Moneen asiaan emme voi vaikuttaa, mutta se, mihin voimme aina vaikuttaa, on asenne. Olen sitä mieltä, että asenne ratkaisee aina. Sitä voi vastoinkäymisen edessä vajota itsesääliin ja masentua. Tai sitten voi ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat vastaan. Yrittää vaikuttaa niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa ja jos et voi vaikuttaa asioihin, niin voit aina muuttaa omaa asennettasi asiaa kohtaa.

Viikinsaaren lemmenpolulla. :)
Olen itse ollut 11-vuotias, kun sairastuin. Alkuun tuli shokki, sitten kieltäminen. Masennuin yläasteella ensimmäisen kerran, toisen kerran ammattikoulussa, kolmannen parikymppisenä, neljännen sairaanhoitajakoulun ensimmäisen harjoittelun aikoihin, viidennen kesällä 2013. Omalla kohdalla masennus on puhdasta kemiaa. Perussairauden takia seratoniinin ja dopamiinin tuotanto on vajavaista, jolloin masentuu. Syön nykyään lääkettä korjaamaan nuo puutteet enkä ole enää sen koommin masentunut. Yhteistä kaikille aikuisiän masennuksille on ollut se, ettei niille ole ollut mitään syytä. Kaikki on ollut hyvin, mutta mieli masentuu ja ajatukset muuttuvat todella synkiksi. Ne ajat eivät ole olleet helppoja, mutta ovat kasvattaneet ja opettaneet itsetuntemusta. Siksi olen myös niistä kokemuksista kiitollinen.

Nykyään ajattelen jopa, että sairaudet ovat antaneet enemmän kuin ottaneet. Jos mietin, millaista elämää eläisin terveenä, olisi se ainakin jonkin verran erilaista kuin nyt. Olisin ehkä käynyt savusukelluskurssin ja olisin ehkä jo vakituisesti töissä. Mutta olisin myös paljon keskeneräisempi, ujompi ja itsekkäämpi. Sairaus on opettanut arvostamaan terveyttä. Osaan nauttia ajasta, kun kaikki on hyvin eikä mihinkään satu ja arvostaa sitä, että voin elää normaalia elämää lääkäreiden ansiosta. En ikinä unohda sitä tunnetta, kun tapasin ensimmäistä kertaa vertaisiani. Kun lähdin vertaistukitapaamisesta kotiin, tuntui, että leijun. Tonnin paino oli tippunut harteilta ja leijuin jossain hattarassa. Siitä päivästä alkoi sairauden hyväksyminen ja sen kääntäminen vahvuudeksi.

Mun pikku söpöläinen <3
Olen päässyt potilasyhdistyksen hallitukseen, jossa olen oppinut paljon mielenkiintoista ja hyödyllistä osaamista hallitustyöskentelystä. Olen saanut myös toimia vertaistukijana, joka on antanut myös itselleni, kun on voinut auttaa jotakin toista. Olen löytänyt mahtavia kavereita ja jopa ystäviä, joihin en olisi ikinä muuten tutustunut. Sairaanloisen ujosta tytöstä on kasvanut sosiaalinen ja puhelias nainen. Olen saanut paljon itseluottamusta ja rohkeutta yhdistyksen kautta.

Kun jouduin muutama vuosi sitten dialyysiin, koin senkin positiivisena asiana. Väsymys vähentyi sen myötä ja pystyin keskittymään paremmin opinnäytetyön tekoon ja koulunkäyntiin. Toki dialyysi rajoitti elämää. Ei voinut mennä minnekkään yökylään suunnittelematta sitä etukäteen. Mutta se ei ollut este, vaan hidaste. Kun sain uuden munuaisen, sain samalla mahdollisuuden osallistua elinsiirronsaaneiden kisoihin. Aluksi uskaltauduin valmennusleirille, jossa tapasin kohtalotovereita ja sain vaihtaa kokemuksia. Se oli voimaannuttavaa. Näistäkin ihmisistä on tullut hyviä kavereita, toivottavasti joskus voi puhua ystävistä joidenkin kohdalla. Terveenä en ikinä olisi päässyt kisaamaan arvokisoihin, nyt siihen on mahdollisuus. Olen kiitollinen valmentajistani ja siitä, että kroppani toimii. Ei täydellisesti, mutta riittävästi.

Yritän olla joka päivä kiitollinen siitä, mitä minulla on. Aina pitää olla unelmia ja tavoitteita, mutta elämä tapahtuu nyt, ei eilen tai huomenna. Itseäni on auttanut positiivisen elämänasenteen saavuttamisessa positiivarit ja ajatusten aamiainen(positiivareiden kotisivu). Oikeastaan ei ole olemassa muuta kuin tämä hetki, joten sitä kannattaa vaalia ja olla onnellinen siitä, mitä juuri nyt omistaa ja mitä elämään kuuluu. Itse olen onnellinen toimivasta parisuhteesta ja kissasta, joka välillä raastaa hermoja, mutta saa kaiken söpöilemällä anteeksi. Olkaamme onnellisia tässä ja nyt, sillä elämä on tässä hetkessä.  <3

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Yleisurheilun haasteet

En ole lapsena harrastanut mitään urheilua. Kun päätin alkaa harrastamaan pikajuoksua, ajattelin, että kaikkihan nyt osaa juosta. Kuinka väärässä olinkaan. :D Kaikki yleisurheilulajit ovat hyvin teknisiä. Toki pelkällä voimalla ja hyvällä kunnolla pääsee jo alkuun, mutta jos haluaa menestyä, tarvitaan muutakin. Reilu vuosi sitten menin ensimmäiselle valmennusleirille. Siellä käytiin mm. kyykkytekniikkaa ja opin, että olen siinäkin tehnyt virheitä. Opin myös uusia liikkeitä, joita yleisurheilijat paljon käyttävät. Seuraavalla leirillä tehtiin juoksukoordinaatioita, jotka osoittautuivat hyvin vaikeiksi. Kuvittelin, että 10 vuoden kuntosaliharrastus on tehnyt hyvän lihaskunnon, mutta olin jälleen väärässä. Salilla saa kyllä voimaa, mutta se ei riitä, jos sitä ei osaa hyödyntää esimerkiksi juoksussa räjähtävyytenä. Iso yllätys olikin, että pikajuoksun harjoitteluun kuuluu hyvin paljon muutakin kuin juokseminen. Ja että se oikein juokseminen on todella vaikeaa.

Ensimmäiseksi opin, että lantio pitää olla ylhäällä, sitä pitää jaksaa kannatella. Vaikka olen treenannut kyseistä asiaa kuinka, niin edelleen juoksen perse pitkällä eikä lantio toimi kuulantyönnössäkään toivotulla tavalla. Olen saanut paljon kullan arvoisia neuvoja, joita olen noudattanut parhaani mukaan. Olen tehnyt hurjan määrän erilaisia apuliikkeitä, joilla vahvistetaan lonkankoukistaa, lantiota ja lonkkia. Oma haasteeni on myös keskivartalon heikkous. Vaikka kuinka treenaan sitä, saan aina valmentajan kanssa huomata, kuinka paljon sitä tarvitsee treenata lisää. Yhteistyö käsien ja jalkojen välillä ei tahdo luonnistua vieläkään. Omia haasteita tuo yliliikkuvat nivelet, joiden vuoksi onkin ensiarvoisen tärkeää huolehtia hyvästä lihaskunnosta.

Oma kuulani. :)
Sain joululahjaksi 4kg kuulan. Siitä lähtien olen sitä treenannut ja onneksi myös kehitystä on tapahtunut. Lähdin ihan nollasta liikkeelle, mutta valmentajan avulla olen alkanut pikku hiljaa löytää oikeaa liikerataa. Kuulantyönnössä on haastavaa, kun kaikki tapahtuu alle sekunnissa. Siinä ajassa pitää muistaa, että paino takajalalla, ensin kääntyy nilkka, sitten polvi, sitten lantio ja kuula pysyy piilossa, kunnes paino on siirtynyt tukijalalle. Sitten täytyy työntää lantio eteen, rintakehä on eteenpäin ja vähän ylöspäin ja kuula lähtee kädestä vasta, kun se on työnnetty loppuun asti. Ja tämä siis vauhdittomassa mallissa. Varmasti unohdin vielä monta yksityiskohtaa. Tätä olemme lähteneet rakentamaan pala palalta valmentajan kanssa. Lantion käyttö ei vieläkään onnistu toivotulla tavalla, mutta on siinäkin kehitystä tapahtunut. Niinkuin siinä, että nykyään voin saada liikkeeseen jonkin verran räjähtävyyttä, kun pitkään kaikki tapahtui kuin hidastetussa filmissä. Tavoite olisi vielä opetella pakitus, mutta ensin täytyy saada vauhditon työntö toimimaan täydellisesti.

Juoksun treenaamiseen olen saanut kaikkia mielenkiintoisia liikkeitä, kuten rapukävely, poniloikka, saksijuoksu, viisiloikka ja yhden jalan polvennostokävely. Vauhditonta pituushyppyä teen myös, jotta saan räjähtävyyttä. Salilla kunkkuliikkeitä ovat
yhden jalan kyykky, kyykky, maastaveto ja penkkipunnerrus. Ja jokaiseen treeniin kuuluu ainakin joku vatsalihasliike. Valmentajani on tehnyt myös tehokkaan kuntopallojumpan, jolla saa hyvin räjähtävyyttä ja voimaa kehitettyä. Myös aitoja tulee käytettyä säännöllisesti aitakävelyyn ja cancaniin. :) Rytmitajua onkin saanut kehittää ihan huolella, että on saanut jonkinlaisen rytmin hyppelyyn.

Näitä tulee paljon hyödynnettyä. :)
Tällä hetkellä tavoite on, että oppisin telineistä lähdön ennen kisoja sekä saisin edes jonkinlaisen tuntumaan pakittamiseen. Telineistä lähdössä on omat haasteensa siinäkin. En vielä osaa hyödyntää telineitä oikein, kun niitä vasten pitäisi ponnistaa, mutta silläkin osa-alueella on jo kehitystä. Enää en pelkää lentäväni naamalleni ja pääsen siitä liikkeelle melko terävästi. Tekemistä siis riittää, mutta toivon, että voin ensi kesän kisoissa tuoda kunniaa valmentajilleni. :)

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Uuteen nousuun elinsiirron jälkeen!

Monesti ihmiset ajattelevat, että kun saa uuden munuaisen, niin elämä on ihanaa ja yhtä auringonpaistetta. Valitettavasti se hyvin harvoin menee niin. Edellisenä päivänä ennen elinsiirtoa kävin tekemässä jalkatreenin salilla ja pyöräilinkin usein useita kilometrejä. Olin omasta mielestäni hyvässä kunnossa. Kun sain siirrännäisen, sairastuin sairaalassa sisäilmasta. Olin 7 päivää, jotka vietin helsingissä, kuumeessa ja nuhassa. En juuri jaksanut liikkua. Päivittäinen suihku oli kova ponnistus ja pelkäsin pyörtyväni sinne. Samat oireet jatkuivat TAYS:issa, mutta kotona ne katosivat. Hyljinnänestolääkkeet, kortisoni ja viikon makaaminen oli kuitenkin jo tehnyt tehtävänsä. Ensimmäisinä päivinä postilaatikolle kävely, alle 50m edestakaisin, oli maratoniin verratta ponnistus. Tasapaino meni kokonaan, en pysynyt edes sekuntia yhdellä jalalla. Lääkkeet myös poistavat vastustuskyvyn aluksi kokonaan, joten julkisille paikoille ei saanut mennä. Leikkauksen jälkeen on myös 3kk kestävä 3kg nostorajoitus. Tässä on muutama haaste, mitä elinsiirto tuo.

Aloitin itseni kuntouttamisen kävelemällä. Kuukausi siirron jälkeen keksin alkaa tekemään 3kg käsipainoilla hyvin pitkiä sarjoja, jotta lihakset eivät unohda olemassa oloaan. Jalkoja treenasin askelkyykyillä ja kyykyillä. Pohkeita varpaille nousuilla. Aluksi jaksoin tehdä yhden alkelkyykyn kerrallaan ja huonon tasapainon vuoksi molemmilta puolilta piti ottaa tukea. Kolmessa kuukaudessa voimat kuitenkin lisääntyivät ja lopulta tein niitä 30 sarjoja. Ajattelin, että lihaskunto on ihan ok, kun menin 3kk jälkeen salille ensimmäisen kerran. Siksi olikin järkytys, kun treeni tuntui aivan kamalalla ja meinasin purskahtaa itkuun salilla. Toinen kerta oli kuitenkin jo inhimillinen.

4kk siirrosta uskaltauduin ensimmäiselle valmennusleirille. Siellä käytiin salilla ja juostiin intervallia. Hyljinnänestolääkkeet olivat tässä vaiheessa ruvenneet aiheuttamaan jatkuvaa tykyttelyä ja leposyke oli 90-100. En kuitenkaan voinut käytää beetasalpaajaa tasaamaan sitä, koska silloin meinasi ylämä'issä lähteä taju, kun syke ei noussut tarpeeksi. Sain kuitenkin hyviä ohjeita leiriltä ja niitä rupesin hyödyntämään. Aloin tekemään erilaisia koordinaatioharjoituksia ja keskivartaloa. Lenkkeilin paljon ja kävin salilla 3-4krt viikossa.

6kk kohdalla leikattiin vatsastani greipin kokoinen haavatyrä, joka laittoi kuntosalin 6 viikoksi tauolle. Kortisonia meni edelleen suht isoja annoksia, joten lihakset surkastuivat kävelystä huolimatta. Lisäksi flunssat alkoivat vaivaamaan. 8kk kohdalla oli taas edessä valmennusleiri, jossa oli juoksutekniikkaa, viestijuoksua ja intervalliharjoituksia. Sykkeet olivat edelleen tapissa. Lääkkeet alkoivat tehdä myös jalkoihin neuropaattista kipua, joka tuntui siltä, kuin olisi kävellyt veitsenterillä. Hetken melkein ymmärsin, miltä pienestä merenneidosta alkuperäissadussa tuntui. :D Myös jokainen kortisonin alennus teki kuukaudeksi kovat kivut niveliin ja lihaksiin. Kun kivut loppuivat, olikin jo seuraavan annoslaskun aika. Koska tiesin, mistä kipu johtui, otin särkylääkkettä ja liikuin.

Elokuussa 2015 otin puutiaisaivokuumerokotteen, koska harrastan vaellusta ja metsissä samoamista. Sain siitä kamalat kivut ranteisiin ja polviin. Liikunta auttoi kipuihin, mutta yöllä ne sitten makaamisesta yltyivät enkä kovasta kipulääkityksestä huolimatta nukkunut kuin 4-5 tuntia. Koska olen jäärä, menin salille panadolin voimalla itkua vääntäen. Jouduin käyttämään paljon mielikuvitusta, että pystyin treenaamaan kaikki lihakset, kun monet perusliikeet olivat kivun takia täysin mahdottomia. Kivut kestivät kuukauden. Samoihin aikoihin kortisoni lopetettiin hyljinnänestoon, mutta oma tuotanto oli jo lamaantunut ja rupesin popsimaan hydrokortisonia korvaushoitona.

Kävin 8kk ja 1v2kk kohdalla kehonkoostumusmittauksessa. Vaikka senkin puolen vuoden aikana oli useita pitkittyneitä flunssia, olin saanut rasvaprosentin laskemaan 6%-yksikköä ja paino oli noussut kilon. Kävin myös juuri ennen siirtoa mittauksessa ja ensimmäisen vuoden aikana lihasmassaa tulikin 5kg lisää, vaikka kortisonin pitäisi se tehokkaasta estää. Kestävyyskunnon kanssa onkin ollut paljon enemmän tekemistä kuin lihaskunnon .

Vatsatreeniä. :)
Tämän vuoden alusta olen alkanut treenaamaan valmentajien kanssa ja treenit ovat monipuolistuneet. Vaikka jaloissa ja käsissä on voimaa, niin keskivartalo on heikko. Olenkin panostanut paljon keskivartalon treenaamiseen ja nyt olen alkanut tekemään räjähtävyysharjoituksia, jotta saisin voiman vielä käyttöön lajeissani. En ole liikunnallisesti lahjakas ja kaikki tekniikat tuottavat suuria haasteita. Positiivista kuitenkin on, että kehitystä tapahtuu koko ajan pienin askelin. Lenkkeilyn ja salin lisäksi teen kuntopallojumppaa, koordinaatioita, liikkuvuutta, juoksu- ja kuulantyöntötekniikkaa. On aina mukavaa, jos valmentaja sanoo, että meni jo paljon paremmin kuin viimeksi. Olen kohta 3kk treenannut kuulantyöntöä ja tekniikka on hypännyt alusta aimo loikan. Pitää vain uskoa itseensä. :) Usko on monta kertaa meinannut loppua, joten en voi kylliksi kiittää Tuijaa ja Teijoa stemppaamisesta ja avopuolisosta, joka on jaksanut tukea myös vaikeiden aikojen yli. <3 Myös ystävät ovat olleet kultaakin kalliimpia.Tästä on suunta ylöspäin ja katsotaan, mihin rahkeet riittää. Mukavaa kevään odotusta!

 #vantaa2016 #elinsiirto #elinsiirtourheilu #yleisurheilu 

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Miten päädyin elinsiirtourheilijaksi?

Kaikki alkoi unelmasta. Olin noin 10-vuotias, kun juoksimme kilpaa 100m koulussa. Päähäni tuli salainen unelma, kisata joskus oikeasti. Koska se tuntui mahdottomalta unelmalta, en kertonut siitä kenellekään. 11-vuotiaana sitten sairastuin APECED-oireyhtymään. Lääkäri laittoi liikuntakieltoon ja jouduin katsomaan vierestä, kun muut liikkuivat. Kalkkini olivat todella matalat ja kouristin, jos liikuin. Onneksi tilanne korjaantui lääkityksellä ja pystyin taas osallistumaan.

Teini-iässä mottoni oli, että rock'n'roll pelasti minut urheilulta. Se oli pitkälti koululiikunnan ansiota, koska olin aina se seiskan tyttö, vaikka miten paljon yritin. Ajattelin, että en ole liikunnallinen enkä voi olla siinä hyvä. Käännekohta oli, kun olin kesällä 2006 töissä Neste Oil:in jalostamolla palovartijana. Siellä moni harrasti vapaapalokuntaa ja itsekin kiinnostuin. Liityin Hamarin vpk:on ja innostuin samalla käymään salilla ja lenkillä. Pelasin myös joka viikko sählyä vpk:n poikien kanssa. Lähdin aivan nollasta. Eräs työkaverikin kauniisti ilmaisi, että käteni ovat kuin teepussin narut. :D Sisuunnuin tästä ja halusin voimaa. Ensimmäinen penkkipunnerrus Jellin kanssa oli surkuhupaisi. Sain 7kg tangon hädin tuskin kerran suorille, vapiseville käsille. Kehitys oli kuitenkin alussa nopeaa ja jo muutaman kuukauden päästä nostin penkistä oman painoni. :)

Ihmettelin lenkillä, kun ei meinannut jaksaa ja voimat loppuivat jo lyhyen matkan jälkeen. Olin myös juuri ruvennut syömään terveellisesti ja vaihtanut vaalean leivän tummaan leipään. Siksi olikin melkoinen järkytys, kun todettiin vaikea munuaisten vajaatoiminta ja piti ruveta syömään fosforirajoitteisesti eli vaihtaa takaisin vaaleaan leipään. Hemoglobiini oli alle 90, joka selitti voimattomuutta. Aloitin EPO-hormoonin pistämisen. Nämä seikat eivät kuitenkaan saaneet juuri syttynyttä liikuntakipinää sammumaan, vaan ennen
minkin sisuunnuin vain lisää. Lääkäri sanoi, että voi käydä salilla, mutta mitään tuloksia on turha odottaa. Onneksi lääkäri oli väärässä.

Dialyysin alkuun meni vielä melkein 7 vuotta. Tuohon aikaan mahtui monta uutta alkua, kun huono vointi pakotti olemaan liikkummatta. Olenkin salilla aloittanut lähes alusta reilusti yli 10 kertaa, mutta aina päässyt takaisin lähtötasolle ja taas vähän eteenpäin. Kuntosali onkin ollut ainoa säännöllinen liikuntamuoto näiden vuosien aikana. Vapaapalokunta on kulkenut rinnalla koko ajan, vaihtunut vaan välissä Tampereen vpk:hon. Dialyysiaikana kuulin elinsiirronsaaneiden kisoista ja vanha unelma heräsi henkiin. En vieläkään siitä puhunut, vaan vaalin unelmaa mielessäni. Kun kahden vuoden odotuksen jälkeen sain uuden munuaisen, Sandran, kerroin unelmani muillekin. Päätin jo heräämössä, että osallistun vielä kisoihin. Se motivoi kummasti kuntoutumaan.

Siirron jälkeen ensimmäinen vuosi oli aika kamala. Infektioita oli enemmän kuin tervettä kautta, jolloin myös kuukauden treenitaukoja tuli aivan liikaa. Olen kuitenkin ylpeä siitä, että onnistuin saamaan 5kg lihasmassa ensimmäisen vuoden aikana, samalla kun rasvaprosentti laski reilusti. Nyt siirrosta on 1,5vuotta ja treenaan 8-10 tuntia viikossa. Olen saanut aivan loistavat valmentajat itselleni ja kehittynyt paljon viimeisen vuoden aikana. Koska taustalla ei ole mitään muuta kuin kuntosali, on tekniikoiden kanssa todella paljon tekemistä. Vaikka kehitystä tapahtuu, on tekemistä vielä enemmän kuin paljon. Yritän kuitenkin ottaa kisoihin asenteen, että olen tyytyväinen, jos pääsen omaan parhaaseeni kisoissa, vaikka se ei riittäisikään mitaleille. :) Lippu korkealla kevättä kohti!