Miten päädyin elinsiirtourheilijaksi?

Kaikki alkoi unelmasta. Olin noin 10-vuotias, kun juoksimme kilpaa 100m koulussa. Päähäni tuli salainen unelma, kisata joskus oikeasti. Koska se tuntui mahdottomalta unelmalta, en kertonut siitä kenellekään. 11-vuotiaana sitten sairastuin APECED-oireyhtymään. Lääkäri laittoi liikuntakieltoon ja jouduin katsomaan vierestä, kun muut liikkuivat. Kalkkini olivat todella matalat ja kouristin, jos liikuin. Onneksi tilanne korjaantui lääkityksellä ja pystyin taas osallistumaan.

Teini-iässä mottoni oli, että rock'n'roll pelasti minut urheilulta. Se oli pitkälti koululiikunnan ansiota, koska olin aina se seiskan tyttö, vaikka miten paljon yritin. Ajattelin, että en ole liikunnallinen enkä voi olla siinä hyvä. Käännekohta oli, kun olin kesällä 2006 töissä Neste Oil:in jalostamolla palovartijana. Siellä moni harrasti vapaapalokuntaa ja itsekin kiinnostuin. Liityin Hamarin vpk:on ja innostuin samalla käymään salilla ja lenkillä. Pelasin myös joka viikko sählyä vpk:n poikien kanssa. Lähdin aivan nollasta. Eräs työkaverikin kauniisti ilmaisi, että käteni ovat kuin teepussin narut. :D Sisuunnuin tästä ja halusin voimaa. Ensimmäinen penkkipunnerrus Jellin kanssa oli surkuhupaisi. Sain 7kg tangon hädin tuskin kerran suorille, vapiseville käsille. Kehitys oli kuitenkin alussa nopeaa ja jo muutaman kuukauden päästä nostin penkistä oman painoni. :)

Ihmettelin lenkillä, kun ei meinannut jaksaa ja voimat loppuivat jo lyhyen matkan jälkeen. Olin myös juuri ruvennut syömään terveellisesti ja vaihtanut vaalean leivän tummaan leipään. Siksi olikin melkoinen järkytys, kun todettiin vaikea munuaisten vajaatoiminta ja piti ruveta syömään fosforirajoitteisesti eli vaihtaa takaisin vaaleaan leipään. Hemoglobiini oli alle 90, joka selitti voimattomuutta. Aloitin EPO-hormoonin pistämisen. Nämä seikat eivät kuitenkaan saaneet juuri syttynyttä liikuntakipinää sammumaan, vaan ennen

minkin sisuunnuin vain lisää. Lääkäri sanoi, että voi käydä salilla, mutta mitään tuloksia on turha odottaa. Onneksi lääkäri oli väärässä.

Dialyysin alkuun meni vielä melkein 7 vuotta. Tuohon aikaan mahtui monta uutta alkua, kun huono vointi pakotti olemaan liikkummatta. Olenkin salilla aloittanut lähes alusta reilusti yli 10 kertaa, mutta aina päässyt takaisin lähtötasolle ja taas vähän eteenpäin. Kuntosali onkin ollut ainoa säännöllinen liikuntamuoto näiden vuosien aikana. Vapaapalokunta on kulkenut rinnalla koko ajan, vaihtunut vaan välissä Tampereen vpk:hon. Dialyysiaikana kuulin elinsiirronsaaneiden kisoista ja vanha unelma heräsi henkiin. En vieläkään siitä puhunut, vaan vaalin unelmaa mielessäni. Kun kahden vuoden odotuksen jälkeen sain uuden munuaisen, Sandran, kerroin unelmani muillekin. Päätin jo heräämössä, että osallistun vielä kisoihin. Se motivoi kummasti kuntoutumaan.

Siirron jälkeen ensimmäinen vuosi oli aika kamala. Infektioita oli enemmän kuin tervettä kautta, jolloin myös kuukauden treenitaukoja tuli aivan liikaa. Olen kuitenkin ylpeä siitä, että onnistuin saamaan 5kg lihasmassa ensimmäisen vuoden aikana, samalla kun rasvaprosentti laski reilusti. Nyt siirrosta on 1,5vuotta ja treenaan 8-10 tuntia viikossa. Olen saanut aivan loistavat valmentajat itselleni ja kehittynyt paljon viimeisen vuoden aikana. Koska taustalla ei ole mitään muuta kuin kuntosali, on tekniikoiden kanssa todella paljon tekemistä. Vaikka kehitystä tapahtuu, on tekemistä vielä enemmän kuin paljon. Yritän kuitenkin ottaa kisoihin asenteen, että olen tyytyväinen, jos pääsen omaan parhaaseeni kisoissa, vaikka se ei riittäisikään mitaleille. :) Lippu korkealla kevättä kohti!