Kisat lähenee, treenit vähenee

Nyt kun kisojen alkuun ei ole enää kuukauttakaan, on hyvä päivitellä treenikuulumisia. :) Tänään oli viimeinen tapaaminen valmentajien kanssa ennen kisoja ja sainkin ison määrän vinkkejä viime hetken harjoitteluun. Treenit tulevat olemaan kisoihin asti hyvin erilaisia kuin tähän asti. Innolla odotan, saanko niillä tuloksia parannettua. Varsinkin kuula on junnannut nyt paikallaan ja mennyt jopa aimo loikan takapakkia. Terävyys on kateissa, joten sitä lähdetään nyt etsimään.

Uudet piikkarit ilman piikkejä.:)

Olen nyt tässä parin viikon aikana hakenut vähän kisakokemusta ja todennut, että pakka hajoaa kisatilanteessa. Olin 13.6 hippo-kisoissa kuulaa työntämässä. Työntöjä oli neljä ja kisaajia omassa kunto-sarjassa noin kymmenen. Osa oli yleisurheiluvalmentajia ja osa muuten vain hyviä. Lisäksi samaan aikaan työnsi tytöt 15v ja naiset 17v. Porukkaa oli paljon ja työntöjen väli pitkä. Olen yrittänyt miettiä, mikä vaikutti alisuoriutumiseen kisoissa, koska en päässyt lähellekkään omaa tasoani. Tein edellisenä päivänä kuulatreenin, joka saattoi olla virhe. Kävin myös aamulla salilla tekemässä räjähtävyyttä, joka saattoi syödä voimia. Unohdin myös ottaa hydrokortisonin, jota syön korvaushoitona. Se on hyvä keksiä tekosyitä epäonnistumiselle. :D Lämmittelyt tein pyrinnön valmentajan kanssa yhdessä. Tulos jäi vaatimattomaksi 6,31metriin. Mutta kisakokemus oli hyvä ja jännitykselläkin oli varmasti osuutta asiaan. Opin kisasta valtavasti itsestäni urheilijana. 

Kyllä kelpaa. :)

14.6 oli "seitsenottelu" aikuisten yleisurheilukoulun ryhmien kesken. Kisa oli leikkimielinen, mutta kyllä kaikki antoi kaikkensa. Tosissaan kisattiin, mutta ei vakavasti. :) Lajeina oli keihäs, korkeus, 60m aidat ja 200m. Itse osallistuin vain 200m ja keihääseen. Olen pitänyt keihästä viimeksi kädessä viime syksynä, joten tulos oli sen mukainen. Lisäksi muistissa on edelleen polven sijoiltaan meno, joka tapahtui keihäässä, kun vauhti pysäytetään lopussa, joten heitin ilman vauhtia. Tulos taisi olla jotain 11,6 metriä. Mutta sain keihään lentämään hienossa kaaressa ja se jäi pystyyn! Se on tärkeintä. :D 200 metrin juoksu sen sijaan tuntui aivan omalta lajilta. Laitoin tavoitteeksi 40 sekuntia ja alitin sen reilusti ajan ollessa 39,69 sekuntia. :D Olin siis tyytyväinen ja kaikkeni antanut. Jaksoin juosta täysillä loppuun asti ja päivästä jäi todella hyvä maku. En edes katsonut, monesko olin eikä sillä lopulta ollut mitään merkitystä. Oma tavoite täyttyi ja se on tärkeintä. 

Kuulatreenin kanssa on ollut takkuamista oikein urakalla. Edellinen treeni, jossa onnistuin hyvin ja kuula lensi pitkälle, oli 12.6. Toivon, että valmentajan neuvot auttavat saamaan kadotetut sentit ja jopa metrit takaisin. Päädyin kuitenkin kisoissa työntämään ilman vauhtia, koska vauhdillinen pakettini ei pysy kasassa. Ehkä MM-kisoissa sitten, kun on pystynyt treenaamaan vähän kauemmin. Vauhditon tekniikkani on aikalailla hyvä, tarvitsen vain terävyyttä ja räjähtävyyttä. Sitä haen nyt lyhyillä ja räjähtävillä salitreenisarjoilla sekä lyhyillä juoksuvedoilla. Heinäkuussa nähdään, syntyykö niillä tulosta. Valmentajan luotto on kova, kai se pitäisi itsekin luottaa itseensä. Ainakaan en voi vedota enää kenkiin, koska löysin sattumalta sporttidivarista kuulakengät. :D

Uudet kuulakengät.:)

Eilen oli viimeinen kerta yleisurheilukoulua ja "seitsenottelun" toinen osa. Lämmittelyjen jälkeen alkoi pituushyppy, jota olen kokeillut kolme kertaa aikaisemmin elämäni aikana, jos ala-astetta ei lasketa. :D Tulos oli 3,13 metriä ja olen tyytyväinen. Oma tavoite oli päästä yli 3 metriä, jota en ole koskaan ylittänyt. Uudet piikkarit siivittivät tulokseen. :) Kuulassa en taaskaan ollut vireessä, tulokseksi jäi kolmen kierroksen jälkeen 6,41 metriä, tämä vauhdittomalla, kun ensimmäinen yritys vauhdillisella meni yliastutuksi. 800 metriä jätin suosiolla muille ja toimin ajanottajana ja stempparina. Haikein mielin lähdin kotiin uuden osuuspankki-lippiksen kanssa. :P Mutta syksyllä koulu jatkuu. :) Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa. Rauhallista juhannusta! :)

Keskeneräinen, huolimaton...

Olen ylihuomenna kolmekymmentä vuotta ja vielä hyvin keskeneräinen. Olen kasvanut ja kehittynyt ihmisenä kymmenessä vuodessa paljon, mutta paljon on vielä tekemistä. Toisaalta olisi tylsää, jos olisi valmis ja kehitys loppuisi. Onko kukaan lopulta ikinä valmis? Loukkaan edelleen tahattomasti ihmisiä. En vain ymmärrä tekohetkellä, että asia saattaa oikeasti loukata ja satuttaa jota kuta, vaikka en ole todellakaan tarkoittanut sitä niin. Sitten kaduttaa ja pyydetään anteeksi ja aina ei saa. Olen tehnyt sitä nuorempana ja teen vieläkin. 

Olen myös itse tullut loukatuksi monta kertaa monien tahojen puolelta, mutta olen huono loukkaantumaan ja kantamaan kaunaa. Monesti en edes ole tajunnut, että jostain olisi pitänyt loukkaantua. Ehkä juuri siksi en tajua, että joku asia voi olla jollekin toiselle loukkaava ja satuttava. Olen myös itse pystynyt rakentamaan toiseen ihmiseen täyden luoton, vaikka olisin tullut petetyksi. Kaunan kanto ei auta itseäni, joten en viitsi sellaista tehdä. Pyrin olemaan rohkea, mutta olen oikeasti vieläkin aika pelkuri.

Parikymppisenä tuli mokattua todella pahasti, tilannearvio petti totaalisesti. Kannan siitä vieläkin seurauksia surullisena. Petin minulle rakkaan ihmisen luottamuksen enkä saa sitä ikinä takaisin. Osaan elää jo asian kanssa, mutta se vaikuttaa edelleen tämän toisen ihmisen elämään. Nuorena sitä osasi ajatella mahdollisia seurauksia vielä vähemmän kuin nykyään. Luulin sillä hetkellä toimivani oikein, vaikka en todellakaan toiminut. Luottamuksen uudelleen rakentaminen ei aina onnistu, vaikka olisi mokannut vain kerran.

Yritän koko ajan oppia virheistäni, jotta en tekisi samoja virheitä uudestaan. Kaikki tekee virheitä enkä tiedä, teenkö niitä sitten tavanomaista enemmän. En odota, että saan anteeksi, mutta haluan näiden ihmisten tietävän, että olen oikeasti todella pahoillani kaikesta ja yritän parhaani mukaan jatkossa toimia fiksummin. Jos olen loukannut jotain, en välttämättä uskalla laittaa viestiä. Ajattelen, ettei hän kaipaa seuraani enkä viitsi häiritä. Voi olla, että toimin tässäkin väärin, mutta en tiedä, mitä kirjoittaisin. Siksi kirjoitin nyt tämän postauksen, koska olen vielä niiltä osin heikko. Kehittäminen siis jatkuu.

Positiivisuus on huono asia?

Olen saanut  palauttetta ihmisiltä, ettei minuun uskalla ottaa yhteyttä, koska elämäni vaikuttaa täydelliseltä ja että säälisin niitä, joilla ei mene yhtä hyvin. Tämä on hyvin surullista, koska ei kenenkään elämä ole täydellistä ja haluaisin, että ihmiset erottaisivat myötätunnon ja säälin toisistaan. Sääli on sairautta, kuten sanotaan. Tällä hetkellä mulla menee hyvin eikä valittamisen aihetta juuri ole. Olen vuosien työllä onnistunut muuttamaan asenteeni positiiviseksi ja en mielestäni esitä mitään päivityksissäni. Olen pääsääntöisesti iloinen ja onnellinen. 

Itselläni on esikuvia eri asioihin. Asenteen puolesta Elastinen on yksi esikuvani, joka voi vaikuttaa myös omaan ulosantiini. Onko positiivisuus huono asia, josta pitäisi pyrkiä eroon? Haluaisin olla se ihminen, joka huoneeseen tullessaan tuo sinne iloa ja hyvää mieltä. Yksi mottoni on; hymyile, se hämmentää ihmisiä. Hymyllä voi myös huijata aivoja. Jos on huono päivä, mutta hymyilee väkisin, aivot luulevat sinun hymyilevän aidosti ja mieliala muuttuu iloisemmaksi. Tiedän toki, ettei tämä masennuksen syövereissä välttämättä toimi kovin hyvin, mutta sen kokeileiminen ei maksa mitään. Joku nyt varmaan ajattelee, että helppo se on sanoa, kun menee hyvin. Mutta uskokaa pois, olen myös itse käynyt pohjan kautta ja sieltä noussut. Se on mahdollista. 

Kuva: Toni Neffling

Liikunta on lääke, nykyään siitä on käypähoitosuosituksetkin. Valitettavasti näen työssäni liikkumattomuuden seuraukset. Toki tilanteissa on muitakin seikkoja, mutta säännöllisellä liikunnalla voisi ehkäisti monia sairauksia ja hoitaa jo puhjenneita sairauksia. Liikunta on masennuksen hoidossakin tärkeässä roolissa. Mutta miten ihmiset saisi motivoitua sieltä sohvalta ylös? Yritän itse toimia inspiroivana esimerkkinä, että oli lähtökohdat mitkä vaan, niin liikunnasta on hyötyä. Itse olen ollut koulussa aina liikunnassa se seiskan tyttö, joka valittiin joukkueisiin viimeisenä. Olen kömpelö enkä omaa juurikaan liikunnalisia lahjoja. Olen luonteeltani kuitenkin pienestä iloitseva. Kun jaksoin siirron jälkeen kävellä 100m, iloitsin siitä aidosti. Edistysaskeen ei tarvitse olla suuri, jotta siitä voi saada suuren ilon. Ja jos joku päivä ei treeni kulje, niin ei se mitään. Ei elämässä mikään ole suoraan nousukiidossa. Hetken saattaa harmittaa, mutta sitten katse on taas eteenpäin.

Olen tilannut jo vuosia positiivareiden ajatusten aamiaista. Kun aloittaa jokaisen aamun positiivisella ajatuksella tai mietelauseella, pikku hiljaa sitä omaksuu myös itse sen ajattelutavan. Ja positiivisuus ei tarkoita epärealistisia odotuksia, vaan että osaa kääntää asiat aina parhain päin, muuttaa näkökulmaa. Ja uskon, että jokainen vastoinkäyminen opettaa ja tekee taas hieman vahvemmaksi ja viisaammaksi. Olen itse hyvin herkkä ihminen ja aika ajoin alan pohtia elämän tarkoitusta ja mitä enemmän sitä pohdin, sen turhemmalta kaikki tuntuu. Jälkeenpäin tarkasteltuna jokaisella asialla on ollut tarkoitus ja tuntuu, että elämän on kuulunut mennä juuri näin. En tiedä elämän tarkoitusta enkä varmaan koskaan saa tietääkään. Mietin usein, että miten haluan ihmisten muistavan minut, jos kuolen huomenna. Haluaisin, että muistopuheissa puhuttaisiin muista välittävästä ja iloisesta ihmisestä. Ja että olisin onnistunut koskettamaan ihmisiä ja antamaan jotain arvokasta. Siinä vaiheessa toissijaista on kaikki urheilusaavutukset tai työura. Miten sinä haluaisit ihmisten muistavan sinut?

Facebook-harha

Monesti, kun näkee sukulaisen tai tuttavan pitkän ajan jälkeen, saattaa vastapuoli todeta, että kuulumiseni hän jo tietääkin. En päivitä omaa facebook-tiliäni kauhean usein ja monet kohokohdat arjesta on jäänyt kirjoittamatta. Samoin myös monet pettymykset ja pienet ilonaiheet. On jotenkin hassua, että sosiaalisen median perusteella ihmiset kuvittelevat tietävänsä, miten minulla menee ja myös tuntevansa minut. Päivitän aika usein elinsiirtourheilija-sivustoani ja ne kaikki päivitykset koskevat luonnollisesti urheilua. Siitä moni kuvittelee, että urheilu on ykkösasia elämässäni eikä siihen muuta mahdu. Todellisuudessa se on oikeasti aika pieni osa elämääni. Vaikka jollakin viikolla saatan treenata 10 tuntia, ei se loppujen lopuksi päivää kohden ole paljon. Kun treenit on tehty, en yleensä puhu niistä asioista. Toki heti treenin jälkeen kerron puolisolleni, miten on mennyt ja mikä on fiilis, mutta se siitä sitten. 

Täällä blogissa tulee pohdittua asioita, mutta eipä täältäkään voi päätellä, että miten menee ja mitä kuuluu. Hämmästyn aina keskusteluja, joissa kysytään, että mitä kuuluu ja kun vastaa "hyvää", niin enempää ei edes kiinnosta kuunnella. Itseäni kiinnostaisi aidosti muiden kuulumiset ja pelkkä "hyvää" ei riitä. Ilmeisesti olen poikkeava tässä asiassa, kun useimmille se tuntuu riittävän. Toki ymmärrän puolitutut, mutta jos on kyse sukulaisista, niin kyllä haluaisin laajemman vastauksen. Tällä hetkellä elämässäni  on kolme ihmistä, jotka tietävät, mitä minulle kuuluu ja joiden kuulumiset itse tiedän melko hyvin. Äiti, avopuoliso ja yksi ystävä. Uskon, että ystäväni tunnistaa itsensä tästä tekstistä. Toki kutsun useampia ihmisiä ystävikseni, mutta näitä muita ei niin kiinnosta kuulumiseni. 

No mitäkö elämää on sitten urheilun ulkopuolella? Käyn kokopäivätöissä TAYS:ssa sairaanhoitajana ja rakastan työtäni. Olen nyt aivoverenkiertohäiriöyksikössä, joka on todella mielenkiintoinen paikka. Töissä toimin osana moniammatillista tiimiä potilaan parhaaksi. Tuonne tulee tuoreet aivoinfarktit ja aivoverenvuodot, joita ei voi leikata. Olen vasta aloittanut ja saanut hyvää perehdytystä. Jännitän vielä tulevia akuutteja tilanteita, vaikka tiedän jo osaavani toimia niissä, kun niitä on tullut vastaan. Tärkeintä on hyvä ja laadukas hoito ja elämän turvaaminen. Ja todella tärkeää on tässä vaiheessa tietää, mitä ei tiedä ja kysyä viisaammilta. 

Töiden ulkopuolella vietän aikaa avokin ja kissani kanssa. Teemme yhdessä asioita, kuten käymme mökillä koko perhe. Mieheni kanssa käymme välillä leffassa ja ulkona syömässä. Harrastamme myös vaellusta mahdollisuuksien mukaan ja nautimme luonnon rauhasta ilman sosiaalista mediaa. Välillä pelaamme sulkapalloa ja käymme kävelyllä tai pyöräilemässä yhdessä. Tai sitten vain nautimme pienestä pihastamme omalla terassilla ja olemme. Mielestäni arki on parasta huumetta ja tykkään niinkin arkisista asioista kuin yhdessä syömisestä ja telkkarin katsomisesta. Ja pienistä huomion osoituksista arjen keskellä sekä läheisyydestä.

Kuva: Toni Neffling

Tapaan myös mahdollisuuksien mukaan ystäviäni ja erityisesti nautin 6-vuotiaan kummityttöni seurasta. Hänen kanssaan saa hassutella jmatkustaa taikamaailmaan. Olen hyvin lapsenmielinen ja tykkään mielikuvitusleikeistä. Rakastan myös huvipuistoissa käymistä ja se tarkoittaa kohdallani sitä, että sinne mennään heti, kun se aukeaa ja lähdetään, kun se suljetaan. Jossain välissä syödään nopeasti, muu aika juostaan laitteesta toiseen. Nykyään on vain harmillisen vähän aikuisia, jotka haluavat riehua samalla lailla. :D Tykkään myös heittäytyä asioihin ja elän elämää paljon tunteiden ja intuition varassa. Olen päättänyt, että en halua olla samalla osastolla yli viittä vuotta, jotta en uraudu ja leipiinny työhöni. Vakituinen työ olisi silti mukava toimeentulon turvaamiseksi. 

kuva: Lasse Moisio

Jos luet tämän tekstin, voit ehkä sanoa vähän paremmin tietäväsi, millainen olen. Facebookkiin ei tule päivitettyä suurinta osaa asioista ja esimerkiksi palokunta-harrastusta en ole siellä kauheasti tuonut esiin ennen viimeisintä profiilikuvaa. Tämän tekstin tarkoitus on osoittaa, että sosiaalisen median kautta ei ehkä kannata tehdä mitään oletuksia tai johtopäätöksiä ihmisistä. Kysy mieluummin, että mitä kuuluu, oikeasti, jos haluat tietää. Harva hehkuttaa epäonneaan facessa ja monesti muiden elämä vaikuttaa todella hohdokkaalta omaan verrattuna. Eletään hetkessä ja ollaan aidosti toisistamme kiinnostuneita. Peace <3

Ruokahysteria, uusi uskonto

Olen seurannut mielenkiinnolla ravintokeskusteluja. Ravitsemusasiat ovat uusi uskonto ja herättävät ihmisissä voimakkaita tunteita. Ihmisillä on myös tarve levittää ilosanomaa muille saarnan merkeissä ja julistaa itselle sopiva ruokavalio ainoaksi oikeaksi. Tässä kuitenkin unohdetaan, että olemme kaikki yksilöitä ja mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi toiselle. On toki hyvä, että vinkkejä jaetaan, mutta tuputtamaan ei pitäisi ryhtyä. Se aiheuttaa muissa lähinnä vastareaktion ja väittelyä aiheesta. Itse en usko fanaattisuuteen ja tai siihen, että jokin yksittäinen asia ratkaisisi. Kyllä se on kokonaisuus, joka ratkaisee.

Olen itse koulutukseltani perioperatiivinen sairaanhoitaja ja koulutukseen kuului ravitsemustieteitä ehkä yhden opintopisteen verran. En siis voi kutsua itseäini asiantuntijaksi millään muotoa. Jotenkin ihmetyttää, kun ihmiset menevät ääripäästä toiseen. Ensin mätetään roskaruokaa ja sokeria kaksin käsin. Sitten herätään lihavuuteen ja väsymykseen ja jätetään kerralla viljat, sokerit ja maitotuotteet. Seuraavaksi ollaan lehtien sivuilla kertomassa, kuinka on energinen olo ja paino tippui. Johtopäätös ihmisillä on, että viljat ja maito ovat olleet syypää huonoon oloon ja lihavuuteen. Mielestäni näissä tarinoissa ei voi päätellä, mistä muutos voinnissa on johtunut, koska on muutettu kaikki kerralla. Usein myös liikunta astuu kuvioihin ja lisäämään energisyyttä. Todennäköisesti jo pelkkä sokerinsyönnin rajoittaminen ja kasvisten lisääminen olisi tuonut saman tuloksen. Monesti myös maidon parjaajista löytyy näitä, jotka ovat syöneet maitorahkaa 5 purkkia päivässä, siihen päälle vielä muita maitotuotteita ja olleen väsyneitä ja limaisia. Sitten he ovat jättäneet maidon kokonaan ja päätelleet, että maito on pahasta. Minkään syöminen mielin määrin tuskin on hyvästä.Vedenkin liialliseen juontiin voi kuolla. Itse kuulutan kohtuuden perään, kohtuus kaikessa.

Minun on vaikea ymmärtää muutenkaan tätä ruokahysteriaa. Kun itse joutui terveydellisistä syistä elämään tiukalla ruokavaliolla monta vuotta, ei ymmärrystä vapaaehtoiseen kikkailuun löydy. Miksi elämästä pitää tehdä niin vaikeaa? Kun on tarpeeksi tiukka ruokavalio, ei voi syödä ravintoloissa ja kylään meneminen on ahdistavaa. Itse vein noina aikoina omat eväät, koska en olettanutkaan, että ihmiset osaisivat katsoa kaikki kielletyt lisäaineet jokaisesta pakkauksesta. Kylään meno ahdisti silloin kovasti, koska ihmiset usein nauttivat siitä, että saavat kestitä vieraita. Niin myös itse nautin ja haluan tarjota vieraille ruokaa, jota he voivat syödä. Jos vieraalla on kuitekin kovin rajoittunut ruokavalio, on vaikeaa keksiä monipuolista tarjottavaa, kun ei ole itse niin syväst perehtynyt asiaan. Nykyään syön kaikkea, paitsi greippiä ja granaattiomenaa. Ja niitäkin vältän vain siksi, että haluan välttää lääkemyrkytyksen. Filosofiani on, että kun syö 80% terveellisesti, voi muuten syödä mitä vaan. Syöminen on kuitenkin monesti sosiaalinen tapahtuma ja muut vaivaatuvat, jos yksi ei voi syödä mitään.

Asia on tietenkin aivan toinen, jos saa selkeästi oireita jostain ruoka-aineesta. Ei kaikille sovi ruisleipä tai maito eikä niitä silloin tarvitse syödä. Ilman oireita ehdottomuus on kuitenkin hassua ja aiheuttaa vain stressiä ainakin ympäristölle. Gluteenittomuus on nyt muodissa. Itse en usko, että gluteenin välttämisestä on mitään hyötyä, jos se ei aiheuta oireita. Gluteenittomat viljat ovat vähäkuituisia monesti ja jopa energiatiheämpiä kuin vaikka vehnäherkut. Uskon myös siihen, että jos alkaa jotain ruoka-ainetta totaalisesti välttämään ja sitten pitkän tauon jälkeen syö sitä, oireita tulee. Mutta en usko, että kyse on kuitenkaan ruuan epäsopivuudesta, vaan siitä, että keho on ihmeissään uudesta ruoka-aineesta. Kyllä keholla kestää tottua myös viherpirtelöihin ym. terveellisiin juttuihin, jos sitä ennen on mättänyt pikaruokaa.

Ihminen on kuitenkin kokonaisuus ja syöminen on vain osa sitä kokonaisuutta. Jos elämä alkaa pyöriä syömisen ympärillä, kannattaa alkaa miettimään, onko siinä järkeä. Ei elämä saa mielestäni pyöriä myöskään pelkän treenaamisen ympärillä, vaan pitää elämässä olla muutakin. Eikä työ saa olla pääasia. Elämässä kuitekin loppujen lopuksi tärkeimpiä asioita ovat ystävät, parisuhde ja läheiset. Jos syöminen, treeni tai työ vie mennessään, ensimmäisenä kärsii ihmissuhteet. Elämästä pitää voida nauttia, koska elämme vain kerran ja tämä on ainutlaatuinen matka. Ei tehdä mistään yksittäisestä asiasta elämää suurempaa, vaan pidetään kokonaisuus tasapainossa. Syödään rennosti, mutta pääsääntöisesti terveellisesti. Harrastetaan liikuntaa, mutta ei parisuhteen kustannuksella. Eletään ja nähdään ystäviä ja ennen kaikkea nautiaan kesästä ja tästä hetkestä. Aamen.