Ei koskaan äiti

Viime aikoina on ollut paljon otsikoissa vapaaehtoinen lapsettomuus. Ihmiset tuomitsevat sen herkästi ja näin valinneita pidetään itsekkäinä. Aihe tuntuu olevan arka ja tunteita herättävä ja siksi itsekin mietin, uskaltaako siitä kirjoittaa. Ajattelin nyt  kuitenkin kertoa oman näkemykseni asiaan ja miten se on vuosien aikana elänyt.

Muistan jo ala-asteella tunteneeni maailmantuskaa. Häpesin olla ihminen. Liikakansoitus oli jo silloin ongelma ja ihmisten toiminta typerää. Sen suhteen mikään ei ole muuttunut. Mietin silloin, ettei tälläiseen maailmaan kannata tehdä lapsia, maailma on sen verran paha paikka. Ajattelin asiaa myös siltä kannalta, että täällä on jo valmiiksi liikaa ihmisiä ja adoptio on hyvä vaihtoehto.

Kun sairastuin 11-vuotiaana, syntyi lopullinen päätös olla hankkimatta lapsia. Lääkärit sanoivat tuolloin, että jos haluan lapsia, ne kannattaa tehdä nuorena, koska ennenaikaisten vaihdevuosien riski on suuri sairaudessani. Oma ajatukseni oli, että en missään nimessä halua siirtää viallisia geenejäni eteenpäin. Se olisi mielestäni itsekästä.

Myöhemmin myös ekologisuus on noussut arvoissani ylemmäksi eikä lapsen tekeminen ole ekologista. Ei tänne tarvita lisää ihmisiä kuluttamaan. Varsinkin vaippavuoret hirvittävät. Pyrin muutenkin tekemään arjessa vähän parempia päätöksiä. Auto saa olla pihassa aika rauhassa, kun töihin pääsen pyörällä tai bussilla, myös talvella. Tämän tietenkin mahdollista sopiva työmatka eikä kaikilla ole samaa mahdollisuutta. En ole siitä ikinä oikeastaan puhunut, mutta yksi suuri syy ulkomaanmatkojen välttämiseeni on hiilijalanjälki, josta luin yläasteella. Haluan omani olevan pieni ja tunsin Malagan reissulla tästä huonoa omatuntoa. En kuitenkaan halua näistä puhua, koska en halua nostaa itseäni jalustalle tai tuomita muita.

Olen potenut elämäni aikana myös vauvakuumetta. Se tapahtui 24-vuotiaana, kun vaihdevuodet todettiin. Vaikka olimme mieheni kanssa jo päättäneet, että olemme lapseton pariskunta, asia oli valtava shokki. Mieheni lohdutti, että ainahan voi adoptoida ja se tuntui hyvältä. Noin kuukauden ajan podin vauvakuumetta, joka meni sittemmin ohi. Edelleen pidän adoptiona ainoana vaihtoehtona, jos mieli vaikka muuttuisikin, mutta toisaalta en usko, että pystyisin tarjoamaan hyvää kotia kenellekkään, joten se siitä.

Lapsena muistan myös miettineeni, että "äiti" on maailman kaunein sana ja voi kun joku kutsuisi minua joskus sillä. Kukaan ei tule koskaan sanomaan minua äidiksi. Täti-nimitystä inhoan enkä rakasta kummi-nimitystäkään. Olisin mieluummin kaikille lapsille vain  minä, Tuisku-Tuulia, Tuiskis, T-T tai jotain sinnepäin, ilman mitään liitteitä. Ja vaikka aikaisemmin kirjoitin, etten erityisesti pidä lapsista, on toki lapsia, joista pidän paljonkin. Aivan niinkuin on aikuisia, joista en pidä, vaikka todella monista ihmisistä pidän. Rakastan eläimiä, mutta on silti myös yksittäisiä eläimiä, jotka ovat vain rasittavia ja joita ei jaksa. Eli johtopäätös; kukaan ei pidä kaikista eikä mitään ryhmää voi yleistää, ettei siitä pidä. En tunne oloani rennoksi lasten kanssa enkä tiedä, miten pitäisi olla.

Tällä tekstillä en halua provosoida ketään enkä tuomita toisin ajattelevia ja valitsevia. Jokainen saa elää mielestäni sellaista elämää kuin haluaa. Pääasia, että on itse onnellinen ja tyytyväinen päätöksiinsä. Suurin osa ihmisistä haluaa lapsia eikä tämä ole multa mitenkään pois. En tyrkytä näkemyksiäni, joten toivoisin, ettei myöskään toisinpäin tapahtuisi tyrkyttämistä. Lapsi on aina iso elämänmuutos eikä sellaiseen kannata lähteä, jos sitä ei koko sydämestään halua. Jos joku siis sanoo, että ei halua lapsia, niin älä lähde väittelemään. Ei ole kenenkään etu tehdä lasta, jota ei halua. Vähiten sen lapsen. Ugh, olen puhunut.

Perhosvaikutus

Sain tänään kuulla suru-uutisen, että Hamarin vpk:n entinen päällikkö ja nuoriso-osaston vetäjä on poistunut keskuudestamme. Uutinen oli shokki, vaikka emme ole tavanneet enää yli kymmeneen vuoteen. Jorma Laine, tuttavallisemmin Jelli, on kuitenkin vaikuttanut elämääni todella paljon. Tällä tekstillä haluan kunnioittaa hänen muistoaan ja tuoda esille, kuinka paljon yhdellä ihmisellä voi olla vaikutusta jonkun toisen elämään. Kun kirjoitan tätä, kyyneleet pyrkivät silmiini.

Vuosi taisi olla 2006, kun liityin Hamarin vpk:hon. Olin tuolloin parikymppinen, ujo ja epävarma tyttö. Myös fyysinen olemukseni oli erilainen kuin tänä päivänä. Olin alipainoinen ja käteni kuin teepussin narut. Voimaa ei ollut ollenkaan. Innostuin palokunnasta, kun olin töissä Neste Oil:n jalostamolla palovartijana. Moni siellä harrasti vpk:ta ja itsekin menin kokeilemaan. Täytyy kehua, että vastaanotto oli todella hyvä, vaikka olinkin pieni tytönrimpula.

Huonolaatuinen kuva, mutta niin ylpeänä omasta kypärästä ja paikasta palokunnassa. :) Hamarin vpk <3

Sain liikuntakipinän, koska halusin pärjätä myös fyysisesti palokunnassa. En ollut koskaan käynyt salilla tai juurikaan harrastanut mitään liikuntaa. Tässä kohtaa Jelli astui kuvioihin. Menimme hänen kanssaan paloaseman pienelle salille, jossa oli penkkipunnerruspenkki, kuntopyörä ja käsipainoja. Ja 7kg levytanko. Muistan, kun sain sen punnerrettua yhden kerran vaivoin suorille käsille. Hauiskääntöjä olisin lähtenyt tekemään perinteisessä hauiksen poseerausasennossa, olkavarsi vaakatasossa. :D Sain kaikkiin perusliikkeisiin hyvät ohjeet ja pääsin hyvään alkuun salitreenissä. Jelli ei missään vaiheessa nauranut tai epäillyt minua, vaikka lähtötaso oli todella huono. Tällä on ollut ihan käsittämätön vaikutus elämääni vielä tänäkin päivänä. Sanotaan, että lapsi tarvitsee vain yhden turvallisen aikuisen, niin voi selvitä vaikka millaisista lähtökohdista. Itse tarvitsin vain sen yhden ihmisen, joka uskoi, että voin päästä vaikka miten pitkälle.

Mihin kaikkeen tämä sitten on vaikuttanut? Palokuntaharrastus on jatkunut tähän päivään ja nykyään olen fyysisesti vahva ja tiedän pärjääväni. Mutta silti henkinen puoli on kasvanut vielä enemmän. Ujosta tytöstä on tullut rohkea oman tien kulkija, joka kulkee määrätietoisesti kohti unelmiaan luottaen itseensä ja siihen, että pystyy melkein mihin vain. Välillä on ollut vaikeaa ja pohjallakin käyty, mutta aina sieltä on noustu. Nykyään kannan ylpeänä titteliä elinsiirtourheilija ja mitalejakin on kertynyt jo melko paljon. Näistä kaikista ikimuistoisimpana viime kesän MM-hopea kuulantyönnössä Malagassa.  Monesti vuosien aikana olen miettinyt, että haluaisin Jellin näkevän, miten pitkälle olen päässyt hänen ansiostaan. Että olen nykyään vahva niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Harmittaa, kun kerran jossain etelä-suomen kaupassa olin aika varma, että Jelli tuli vastaan, mutta en uskaltanut mennä moikkaamaan. Ja nyt se on liian myöhäistä. Toivon, että Jelli kuitenkin tiesi enkä usko, että olen ainoa, joka on saanut alkusysäyksen häneltä. Rauha hänen sielulleen.

RIP Jelli

Mihin koko ajan on kiire?

Yritän suhtautua elämään stressittömästi ja asenteella, että se mitä tulee, otetaan vastaan. Asioita, joihin voin vaikuttaa, niin vaikutan, jos haluan niihin muutosta. Jos on asioita, joihin en voi vaikuttaa, niin ne pitää vain hyväksyä ja oppia elämään niiden kanssa. Turha niihin on käyttää energiaa. Nykyään tuntuu, että kaikilla on asenne, että jos jotain tulee, niin se pitää saada heti hoidettua. En ymmärrä tätä ollenkaan.

Ei kiire  minnekään :)

Tajusin tuossa reilu viikko sitten, että alavatsani pullistuma ei olekaan läskiä, vaan ilmeisesti verkko vuotaa jostain kohti ja vatsassani on jonkinlainen uusiutunut tyrä. Kerroin tästä havainnosta joillekin ihmisille. Lähinnä ajatuksena naureskella havainnolle, kun tilanne on ollut jo ainakin kesästä, mutta en tosiaan tajunnut aikaisemmin, että kyse ei ole läskistä. Yksi ilta makailin sängyssä ja painelin mahaani. Havaitsin, että omaan ihan litteän vatsan ja pystyn työntämään pullistuman pois. Se ei ole vaarallinen eikä ole aiheuttanut mitään oireita. Pyysin  puolisoni ihmettelemään kanssani ja ensimmäiset sanat olivat, että pitäiskö varata lääkäri. On myös tullut kehotuksia varaamaan yksityinen fysioterapeutti yms. Itse en ymmärrä tätä ollenkaan, koska kyseessä ei ole vaarallinen eikä akuutti vaiva. Vatsalihakseni ovat kunnossa ja tyrän alta löytyy sixpack. Ensinnäkään en halua maksaa itseäni kipeäksi yksityisestä palvelusta eikä laadusta ole takeita. Ihan hyvin voin odottaa tulevaa polikontrollia ja pyytää sieltä vaikka lähetettä fysioterapeutille, jos tilanteelle nyt ylipäätään voi mitään tehdä jumpalla. Alan epäillä, ettei voi, kun maha käyttäytyy juuri niinkuin vatsalihasten erkaumassa ja olen tehnyt hyvin monipuolisesti keskivartaloa. Toki olen valmis kokeilemaan jumppaa, jos saan ammattilaiselta henkilökohtaiset ja ohjatut liikkeet.

Itseäni myös häiritsee nykypäivän kato vittu googlesta-meininki. Kysyitpä melkein mitä vaan, on vastaus aina sama. Eikö nykyään enää haluta keskustella asioista? En halua roikkua koko ajan koneella ja kännykällä. Varsinkin töissä, jos tulee joku yllättävä uusi asia, niin olisi huomattavasti nopeampaa saada vastaus kokeneelta kollegalta, kuin ruveta googlailemaan. Eikä se google annan aina niin luotettavia vastauksia. Monesti myös kiinnostaisi toisen ihmisen näkymys, jota ei löydy netin hakukoneella. Onko niin, ettei ihmiset enää tiedä mistään mitään, kun mihinkään ei osata vastata? Vai eikö vain haluta jakaa tietoa? Jos jokaista asiaa, joka tulee mieleen, lähtisi googlaamaan, niin ei saisi muuta tehdäkään. Kotonakin tämä on ikävän yleinen vastaus, kysyinpä melkein mitä vaan. Jos taas kysyy jotain asiaa jossain facebookin ryhmässä, on hyvin todennäköistä, että kysymykseesi et saa vastausta, mutta sen vierestä tulee ihmiset pätemään tai ilmoittaa, ettei tiedä. Myöskään ns. paskamyrsky ei ole enää harvinainen, olipa kyse mistä tahansa.

Olisi hirveän mukavaa, jos ihmisten kanssa voisi edelleen keskustella asioista. Pohdiskella yhdessä vastauksia kysymyksiin. Vaihtaa näkökulmia ja olla vuorovaikutuksessa toisen kanssa. Olla sosiaalisia. Älypuhelimissa ja somessa on paljon hyvää, mutta tuntuu, että ihmiset ovat vieraantuneet toisistaan. Ollaan olevinaan sosiaalisia sosiaalisessa mediassa, mutta kommunikoinnin taito on häviämässä. Itselle some on tärkeä, koska kaikki ystäväni asuvat muualla ja se on helppo tapa pitää yhteyttä ja pysyä kärryillä kuulumisista. Mutta kyllä sitä kaipaa yhdessä tekemistä ja maailmanparannusta kasvotusten. Muistot luodaan kuitenkin yhdessä tekemällä, ei somettamalla. Onneksi on olemassa vielä ihmisiä, jotka haluavat myös kasvotusten nähdä. :) Ugh, olen puhunut.

Jännän äärellä

Tässä on nyt ihan uusi tilanne tulossa, kun olen menossa ns. terveisen aikuisurheilijoiden kisoihin kuulaa työntämään. Tiedän, että siellä on taso kovempi, mutta jos onnistuisi pitämään pään kasassa ja sellaisen tuloksen, mihin voi itse olla tyytyväinen. Kyseessä on siis yleiset SM-hallikisat. Olen kerran kilpaillut kuulassa terveitä vastaan ja silloin kyllä meni kisa täysin penkin alle. Olin työntänyt kuulaa alle puoli vuotta ja jännitti niin maan perkeleesti. Ne olivat hippokisat, joiden yhteydessä oli kuulantyöntö myös aikuisille. Osallistujia taisi olla kahdeksan ja olin seitsemäs. Työnsin reilusti alle oman harjoitustason, mutta siitä on tultu paljon toki eteenpäin. Kisakokemustakin on kertynyt yhteensä viisistä kisoista sen jälkeen, joten olenhan jo melkein konkari. :D

Kyllä noilla kelpaa työnnellä. :)

Nyt tulevissa kisoissa tavoite on tehdä oma pakitusennätys. En ole niitä harjoituksissa mittailut, joten vertailutulos on viime kisoista eli 7,73 metriä. Teen nyt herkistelyä vähän enemmän ja katson, onko sillä mitään vaikutusta. Nopeutta pitäisi saada varsinkin jalkoihin lisää, mutta toki tekniikassakin on vielä paljon tekemistä. Vertailin eilen huvikseni omia parin viikon takaisia kisatyöntöjä Conny Carlssonin tekniikkavideoon. Olin yllättynyt, miten hyvältä oma pakitus näytti. Kuulan lentorata jäi vähän matalaksi, mutta muuten teknisesti yllättävän hyvännäköistä meininkiä. Lisää nopeutta ja vauhtia, niin sillä saisi vähän lisää mittaa työnnöille. Onneksi huomenna pääsee taas heittoryhmän kanssa harjoittelemaan, josko saisi jotain vielä korvan taakse ennen kisoja. :) Ja nyt on ainakin uudet, hienot kuulakengät, että ei voi enää vedota kenkiin, jos kuula ei lennä. :D

Tällä hetkellä motivaatio kuulantyöntöön on taas korkea ja treenaankin sitä ihan tosissaan, mutta en vakavasti. En noudata mitään selkeää treeniohjelmaa, vaan teen pitkälti fiiliksen mukaan asioita terveys ykkössijalla. Jospa sitä ilon kautta tulisi hyviä tuloksia. :) Viikonloppuna tuli luisteltua ja joogattua lajitreenin lisäksi. En tahdo enää rajoittaa lajeja ja liikkumista vain siksi, ettei se ole optimaalista kilpailutavoitteisiin nähden. Eiköhän se kuntokin nouse parhaiten, kun tekee hyvällä fiiliksellä kroppaa kuunnellen asioita. :) 

Kyllä saatana saa taas hävetä... itseään

Ihanneminäni on ystävällinen ja kärsivällinen. Pyrin myös olemaan positiivinen ja elämään hetkessä. Nauttimaan elämästä ja olla iloinen elämän pienistä iloista. No aina kaikki ei mene, niinkuin haluaisi ja on suunnitellut. Olen ollut kroonisesti sairas pitkään. Välillä fyysiset vaivat ovat aiheuttaneet jatkuvaa väsymystä ja jokainen voi ehkä allekirjoittaa, ettei väsyneenä ole parhaimmillaan. Silloin on pinna kireällä ja sosiaaliset tilanteet syövät voimia. Itselle kaikki reissaaminen on voimia kuluttavaa ja varsinkin yökyläilyt painajaista. Ensimmäinen päivä voi mennä ihan hyvin, mutta vieraassa paikassa en vain yksinkertaisesti nuku. En vaikka ottaisin mitä mömmöjä. Ja se tietää seuraavaksi päiväksi ongelmia. Silloin sitä olisi hyvä olla vain yksin, ilman mitään ärsykkeitä. Mutta kun on kylässä, ei ole tätä mahdollisuutta. On pakko yrittää olla sosiaalinen. Näissä tilanteissa toimin jatkuvasti typerästi. Ei vain riitä energia sanojen kanavoimiseen ja suodattamiseen. Olen loukannut montaa ihmistä täysin turhaan ja aiheetta.

En halua piiloutua sairauksien ja väsymyksen taakse. En vain voi aina käytökselleni mitään ja sätin itseäni viikko kausia töksäytysten jälkeen. Tajuan sammakon yleensä heti, kun se ulos pääsee, mutta joskus tajuan sen vasta jälkikäteen tai jos joku sanoo siitä. Tarkoitukseni ei ole olla ilkeä tai kusipää, jota kuitenkin olen ollut. Joku kohtalotoveri sanoi, että pitäisi olla armollinen itselleen. Tämä on meinaan yleistä pitkäaikaissairailla. Mutta kuinka paljon voi vaatia läheisiltä ymmärrystä ja hyväksyntää? Itse ainakin häpeän käytöstäni ja haluan pyytää anteeksi kaikilta, joita olen loukannut ja joiden mielen olen pahoittanut. En ole tarkoittanut sitä eikä vika ole ollut missään tilanteessa vastapuolessa. Kyllä se vika on täällä päässä. Alkaa tuntua, että kavennan sosiaalista piiriäni, koska en halua aiheuttaa turhaa mielipahaa. Varsinkin yökyläilyt ovat usein jo valmiiksi tuhoon tuomittuja enkä halua myöskään nolata miestäni.

Pyrin jatkossa olemaan parempi ihminen, mutta en voi mitenkään luvata, etteikö jatkossakin pääsisi sammakoita suusta. Väsyneenä ei ole oma itsensä. Ja huonosti nukutut yöt ja matkustelu pahentaa väsymystä monin kertaiseksi normaaliin olotilaan verrattuna. Tämän tekstin tarkoituksena on pyytää anteeksi ja selittää käytöksen takana olevia juttuja. Tarkoitus ei ole piiloutua diagnoosien taakse ja oikeuttaa sillä omaa käytöstä. Ei mikään oikeuta kohtelemaan läheisiään huonosti. Mutta sen haluan vain sanoa, että olen pahoillani enkä ole tarkoittanut sanomisillani ketään loukata eikä vastapuoli ole tehnyt mitään väärää. Vielä kerran siis anteeksi. Toivottavasti että pidä minua täysin kusipäänä.