Viime aikoina on ollut paljon otsikoissa vapaaehtoinen lapsettomuus. Ihmiset tuomitsevat sen herkästi ja näin valinneita pidetään itsekkäinä. Aihe tuntuu olevan arka ja tunteita herättävä ja siksi itsekin mietin, uskaltaako siitä kirjoittaa. Ajattelin nyt kuitenkin kertoa oman näkemykseni asiaan ja miten se on vuosien aikana elänyt.
Muistan jo ala-asteella tunteneeni maailmantuskaa. Häpesin olla ihminen. Liikakansoitus oli jo silloin ongelma ja ihmisten toiminta typerää. Sen suhteen mikään ei ole muuttunut. Mietin silloin, ettei tälläiseen maailmaan kannata tehdä lapsia, maailma on sen verran paha paikka. Ajattelin asiaa myös siltä kannalta, että täällä on jo valmiiksi liikaa ihmisiä ja adoptio on hyvä vaihtoehto.
Kun sairastuin 11-vuotiaana, syntyi lopullinen päätös olla hankkimatta lapsia. Lääkärit sanoivat tuolloin, että jos haluan lapsia, ne kannattaa tehdä nuorena, koska ennenaikaisten vaihdevuosien riski on suuri sairaudessani. Oma ajatukseni oli, että en missään nimessä halua siirtää viallisia geenejäni eteenpäin. Se olisi mielestäni itsekästä.
Myöhemmin myös ekologisuus on noussut arvoissani ylemmäksi eikä lapsen tekeminen ole ekologista. Ei tänne tarvita lisää ihmisiä kuluttamaan. Varsinkin vaippavuoret hirvittävät. Pyrin muutenkin tekemään arjessa vähän parempia päätöksiä. Auto saa olla pihassa aika rauhassa, kun töihin pääsen pyörällä tai bussilla, myös talvella. Tämän tietenkin mahdollista sopiva työmatka eikä kaikilla ole samaa mahdollisuutta. En ole siitä ikinä oikeastaan puhunut, mutta yksi suuri syy ulkomaanmatkojen välttämiseeni on hiilijalanjälki, josta luin yläasteella. Haluan omani olevan pieni ja tunsin Malagan reissulla tästä huonoa omatuntoa. En kuitenkaan halua näistä puhua, koska en halua nostaa itseäni jalustalle tai tuomita muita.
Olen potenut elämäni aikana myös vauvakuumetta. Se tapahtui 24-vuotiaana, kun vaihdevuodet todettiin. Vaikka olimme mieheni kanssa jo päättäneet, että olemme lapseton pariskunta, asia oli valtava shokki. Mieheni lohdutti, että ainahan voi adoptoida ja se tuntui hyvältä. Noin kuukauden ajan podin vauvakuumetta, joka meni sittemmin ohi. Edelleen pidän adoptiona ainoana vaihtoehtona, jos mieli vaikka muuttuisikin, mutta toisaalta en usko, että pystyisin tarjoamaan hyvää kotia kenellekkään, joten se siitä.
Lapsena muistan myös miettineeni, että "äiti" on maailman kaunein sana ja voi kun joku kutsuisi minua joskus sillä. Kukaan ei tule koskaan sanomaan minua äidiksi. Täti-nimitystä inhoan enkä rakasta kummi-nimitystäkään. Olisin mieluummin kaikille lapsille vain minä, Tuisku-Tuulia, Tuiskis, T-T tai jotain sinnepäin, ilman mitään liitteitä. Ja vaikka aikaisemmin kirjoitin, etten erityisesti pidä lapsista, on toki lapsia, joista pidän paljonkin. Aivan niinkuin on aikuisia, joista en pidä, vaikka todella monista ihmisistä pidän. Rakastan eläimiä, mutta on silti myös yksittäisiä eläimiä, jotka ovat vain rasittavia ja joita ei jaksa. Eli johtopäätös; kukaan ei pidä kaikista eikä mitään ryhmää voi yleistää, ettei siitä pidä. En tunne oloani rennoksi lasten kanssa enkä tiedä, miten pitäisi olla.
Tällä tekstillä en halua provosoida ketään enkä tuomita toisin ajattelevia ja valitsevia. Jokainen saa elää mielestäni sellaista elämää kuin haluaa. Pääasia, että on itse onnellinen ja tyytyväinen päätöksiinsä. Suurin osa ihmisistä haluaa lapsia eikä tämä ole multa mitenkään pois. En tyrkytä näkemyksiäni, joten toivoisin, ettei myöskään toisinpäin tapahtuisi tyrkyttämistä. Lapsi on aina iso elämänmuutos eikä sellaiseen kannata lähteä, jos sitä ei koko sydämestään halua. Jos joku siis sanoo, että ei halua lapsia, niin älä lähde väittelemään. Ei ole kenenkään etu tehdä lasta, jota ei halua. Vähiten sen lapsen. Ugh, olen puhunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti