Mikä on elämän tarkoitus?

Tuo on kysymys, jota on tullut pohdittua lapsesta asti enemmän tai vähemmän. Välillä on tarkoitus löytynyt ja sitten se on taas kadonnut. Olen kuitenkin tullut pikku hiljaa siihen tulokseen, että tarkoitus on elää omannäköinen ja onnellinen  elämä. Meillä kuitenkin on vain yksi elämä. Itse olen aina uskonut tietyllä tapaa kohtaloon ja että kaikella on lopulta tarkoituksena. Kun katsoo elämää taaksepäin, on kaikilla asioilla ollut jokin merkitys, myös niillä ikävillä. Ne ovat niitä hetkiä, kun on mahdollisuus tehdä henkistä kasvua ja tulla entistä vahvemmaksi. Siksi olen myös vastoinkäymisistä kiitollinen. Ne ovat opettaneet, ettei mikään ole itsestään selvää ja nykyään osaankin nauttia hetkestä aika hyvin.

Entä miksi pidän tätä blogia? Haluan omalla esimerkilläni näyttää, että kaikesta voi selvitä. Haluan levittää tietoutta elinsiirroista ja toimia kannustavana esimerkkinä elinsiirtoa odottaville tai sellaisen jo saaneelle. Siksi tulin vuosien salailun jälkeen kaapista sairauksieni kanssa. En halua, että sairaudet määrittelevät minua, mutta tottakai ne ovat vaikuttaneet elämääni ja tehneet minusta sen ihmisen, joka tänä päivänä olen. Olen ehkä saanut jopa aikaan jotain merkityksellistä tällä ulostulolla. Itselläkin on ollut vaikeuksia siirron jälkeen, mutta niistä on selvitty ja nyt voin varmaan paremmin kuin koskaan. Nautin urheilusta ja sen tuomasta hyvästä olosta. Lisäksi se on välttämätöntä terveyteni kannalta ja olen sen vuoksi välttänyt joitakin lääkkeiltä. Urheilu ei kuitenkaan ole koko elämäni, vaan oikeastaan aika pieni osa sitä. Se on se osa, jonka tuon julkisuuteen, mutta jos viikossa siihen kuluu 6-10 tuntia, niin aika paljon enemmän kaikkea muuta mahtuu täyttämään loput tunnit.

Matkalla kohti elämää

Mikä sitten tekee ihmisen elämästä merkityksellistä? Mitä meistä jää, kun kuolemme? Itse en halua jättää maallista omaisuutta muiden riesaksi. Henkistä perintöä sen sijaan haluan jättää. En usko, että ihminen on ikinä valmis. Kehitys loppuu tyytyväisyyteen ja olisi aika hassua ajatella, että nyt 31-vuotiaana olisin saavuttanut henkisen huippuni ja tasapainon. Olen nykyään onnellinen ja aika tasapainoinen ja toivon, että minulla on muille jotain annettavaa. Olisi mukavaa, jos muistopuheissa muisteltaisiin sitä, että olin hyvä ihminen, siihen pyrin.

Viime aikoina olen tutustunut itsesuggestioon ja olen siitä aika innoissani. En osaa avata asiaa ehkä kamalan hyvin, mutta idea on istuttaa itseensä uusia ajatuksia. Päivän aikana mielessämme käy todella monta ajatusta ja sillä on todella merkitystä, millaisia ne ovat. Olenkin päättänyt unohtaa sanat "en pysty", "en osaa" ja "se on mahdotonta". Moni asia olisi jäänyt keksimättä, jos joku ei olisi kokeillut jotain uutta. Jos ajattelen, että epäonnistun, olen oikeassa. Jos taas ajattelen, että onnistun, olen taas oikeassa. Pitää varoa, mitä toivoo, koska se voi vielä toteutua. Alitajuntasi mahtavaa voimaa ei pidä aliarvioida. Olemme mitä ajattelemme ja voimme ajatuksillamme sairastuttaa itsemme. Tai sitten parantaa. Siksi olenkin vannoutunut optimisti ja yritän uskoa itseeni, kun kukaan muu ei usko. Kyllä kuulin naureskelua, että sinäkö muka rupeat kuulaa työntämään. Jotenkin vain tiesin, että voin olla siinä ihan hyvä, vaikka alkuun ei siltä näyttänyt. Nyt on mennyt jo useamman kerran 8 metriä rikki ja uusi tavoite asetettu. Kovalla työllä ja itseensä uskomalla voi saavuttaa melkein mitä vaan. :)

Entä mikä tekee elämästä merkityksellistä? Omalla kohdallani kissa, puoliso ja ystävät. Teen vapaaehtoistyötä ja toimin vertaistukijana. Ystävänä en ole kamalan hyvä, koska olen huono pitämään yhteyttä ja sopimaan tapaamisia. Mietin kyllä usein, mitä ystävilleni kuuluu. Pitäisi vain useammin saada se kysyttyä. Myös työ tuo merkityksellisyyttä elämään. Olen etuoikeutettu, kun saan auttaa ihmisiä ja toimia heidän parhaakseen töissä. Olen myös saanut antaa muille urheiluelämyksiä. Se on aika siistiä.

Ikuinen kesätyttö

Tällä hetkellä en tunne mitään hirveän suurta ammattitaitoa itseäni kohtaan. Valmistuin sairaanhoitajaksi yli neljä vuotta sitten ja tähän asti pisin työsuhde on ollut vajaa 6 kk. Ikinä ei ole jatkettu sopimuksia. Ei tässä voi muuta kuin katsoa peiliin. Olen ajatellut, että olen ihan hyvä työssäni ja osaan kohdata potilaan. En ole saanut juurikaan negatiivista palautetta ja entiset esimiehet ovat halunneet suositella. Silti joka syksy sama tilanne, sopimustasi ei jatketa.

Tiedän kyllä osittain, mistä tämä johtuu. Olen kaukana perusterveestä ja olen päättänyt laittaa työkyvyn ylläpidon ja terveyden etusijalle. Tämä on vaatinut uhrauksia, joista suurin on, että en tee enää yötöitä. Se on ollut kynnyskysymys jopa palkkaamistilanteessa. Unelmatyöni olisikin päiväkirurgian parissa, mutta eipä sinnekään ole päässyt edes haastatteluun. Työkokemusta löytyy, mutta ei leikkaussalista. En ole työnantajan puolesta mitenkään sellainen työntekijä, joka haluttaisiin palkata. Varmasti moni ajattelee, että tulen olemaan paljon sairauslomilla. Keväällä kyllä olinkin sairauslomalla, kun jalkapöytään tuli murtuma enkä saanut edes kävellä. Perussairauteni takia sen sijaan en ole ollut työnantajan piikkiin ikinä sairauslomalla. Olen ollut aina kätevästi työtön silloin, kun jotain on tullut. :D

Olen siis riskityöntekijä. Uskon kuitenkin, että olen aika paljon paremmassa kunnossa kuin moni terve enkä ole sen jälkeen flunssaakaan sairastunut, kun tajusin lisätä kortisonia. Flunssakierteeni kun johtui kortisonin puutteesta. Itselläni on todella suuri motivaatio pitää itseni jatkossakin kunnossa niin liikkumalla kuin syömällä mahdollisimman terveellisesti. Haluan voida kokonaisvaltaisesti hyvin. En myöskään ole lisääntymässä, joten äitiyslomia ja lapsen sairastelun vuoksi poissaoloja ei ole tulossa. Olen aina kertonut avoimesti elinsiirrosta, koska joudun työaikana ottamaan useamman pillerin enkä halua mennä ottamaan niitä salaa. Sekin on varmaan vaikuttanut työsuhteen jatkoon.

Unelmani olisi joskus saada palkallinen kesäloma. Sitten voisi lähteä pariksi viikoksi lappiin vaeltamaan. Myös kisoihin osallistuminen kirpaisisi vähemmän. Tähän mennessä olen joutunut ottamaan kisoja varten viikon palkatonta, joka tuntuu tilipussissa. Säästöjä onneksi löytyy ja tähän asti on myös sponsoreita löytynyt. On kuluttavaa olla kesät ilman taukoja töissä ja talvet menee töitä hakiessa. Työttömyyttä kun ei voi verrata lomaan. Koko ajan pitää olla valmiudessa mennä keikalle, jos sellainen siunaantuu, ettei tipu täysin työelämästä. Siinä myös passivoituu ja löytää itsestään uusia vaivoja, kun on aikaa niitä etsiä. Säännöllinen rytmi pitää virkeänä ja näkee muitakin kun puolison ja kissan päivän aikana. Yhtäkkiä sitä onkin tilanteessa, että on pakko lähteä kaupungille ihan vain siksi, että näkisi ihmisiä ja voisi sanoa pari sanaa myyjän kanssa. Säälittävää.

Anteeksi tämä valitusvirsi. Joskus vaan on pakko purkautua, jotta jaksaa taas jatkaa positiivisin mielin eteenpäin. Kai tämä tästä ja ehkä saan ennen 40-vuotissynttäreitä jo viettää sen palkallisen kesäloman. Olen optimistinen vielä sen suhteen. :) Kiitos ja anteeksi.

Parayleisurheilun SM-kisat Veikkolassa 12-13.8.

Nyt voi huokaista ja lakata jännittämästä. Kisat ovat ohi. Mutta tämä hymy naamalta ei ota laantuakseen, niin siistiä ja kivaa taas oli! Mikäs siinä ollessa, kun ympärillä on ihania ihmisiä, jotka stempaavat heikolla hetkella ja joiden kanssa on vain mielettömän hauskaa. :) Mutta aloitetaan alusta. 

Ennen kisoja. Kuva:Esko Sohlo

Eilen heräsin kolmen aikaan yöllä enkä enää saanut unta. Voi olla, että vähän torkuin, mutta ennen seitsemää nousin keittämään aamupuuroa ja valmistautumaan lähtöön. Löysimme perillekkin vain yhdellä harhaan ajamisella ja hyvissä ajoin olimme Veikkolan urheilukentällä. Samaan aikaan parkkipaikalle tuli muitakin elinsiirrokkaita ja hyvä fiilis oli taattu. :) Omaan starttiin oli vielä yli tunti aikaa, joten hyvin ehti ilmottautua ja vetää lämmittelyt. Yksi päivän kohokohdista oli, kun pääsimme fanikuvaan Henri Mannin kanssa. :D Fanituksen kohde vaikutti tosin hieman vaivaantuneelta, kun neljä innokasta naista tuli ympärille kuvaa varten. :P 

Fanikuva Henki Mannin kanssa. :D

Ensimmäisenä vuorossa oli 100 metrin juoksu. Olo ei ollut mitenkään kauhean lennokas ja jotenkin oli vaikea saada kisamoodia päälle. Jälkeenpäin tulin siihen tulokseen, että olisi pitänyt uskaltaa lämmitellä enemmän ja ottaa pari vetoa alle, mutta toki huono yökin vaikutti olotilaan. Lähdöstä en muista juuri mitään, ei siis mitään hajua, sainko hyvän lähdön. Juoksu tuntui tahmealta eikä kulkenut ollenkaan. Maaliin pääsin, mutta raskasta oli, vaikka paransin Malagasta 0,02 sekuntia. Aika oli nyt 17,86 sekuntia, mutta juoksusta jäi huono maku suuhun. Itkukin pääsi ja vannoin, etten juokse sataa metriä enää ikinä, että jätän sen homman niille, jotka osaavat ja joilla on lahjoja. Ihanat ystäväni lohduttivat ja paha mieli saatiin taltutettua. 

100m palkintojenjako. Kuva:Esko Sohlo

Seuraavaksi oli vuorossa kuulantyöntö, jossa olin omassa sarjassani ainoa osanottaja. Siispä kilpailin itseäni vastaan ja tavoitteeksi laitoin 8 metriä. Ensimmäinen työntö toi ihan hyvän pohjan, kun se ylsi 7.77metriin, hyvin lähelle omaa kisaennätystäni. Siitä seuraavat kolme työntöä eivät sitten niin pitkälle kantaneetkaan ja trendi oli laskeva. Kävin välissä moikkaamassa tukijoukkoja ja sain hyvän muistutuksen lantion käytöstä, työnsin taas perse pitkällä. Menin tekemään muiden työntäessä lantionherätystä sekä punnerruksia ja astuin viidennen kerran kehään. Tyhjensin pään ja annoin palaa. Näin, että nyt lensi aika pitkälle ja jäin jännityksellä odottamaan tulosta. Kun matkaksi ilmoitettiin 8.07 metriä, niin pääsi kyllä spontaani riemunkiljahdu ja hyppy, niin mahtavalta se tuntui! Paransin kisaennätystä 27senttiä ja omaa ennätystäkin 14 senttiä. Viimeinenkin työntö ylsi 8.03metriä ja kuittasi aamun pettymyksen täysin. Vaikka nousin palkintopallille yksin, niin otin siitä kaiken irti ja tuuletin kunnolla. Tiedän, ettei omassa ikäryhmässäni suomesta taida löytyä yli 8 metrin työntäjiä, joten todellakin oli tuuletuksen arvoinen asia. :D 

Kuula lentää. :P Kuva:Lotta Pukkila

Menimme vielä viestijoukkueen kanssa harjottelemaan viestikapulan vaihtoa ja katsoimme valmiiksi merkit radalle. Olen juossut viestin kaksi kertaa, mutta ollut aina aloittaja. Nyt olinkin ankkurin ominaisuudessa, niin piti harjoitella kapulan ottamista. Se sujui hyvin harjoituksissa ja siitä oli mukava lähteä porukalla vetämään pastaa napa täyteen. Yöksi menin yhden urheilijaystävän luokse ja saimme ihailla kunnon myrskyä. Rakastan ukonilmoja enkä ole ikinä nähnyt vastaavaa taivaan välkehdintää. 

Sunnuntai alkoi mukavasti hyvin nukutun yön jälkeen. Aamupalan jälkeen suuntasimme hakemaan yhden ihanaisen joukkoomme ja suuntasimme urheilukentälle. Jostain syystä jännitin nyt enemmän kuin Malagassa, vaikka ei ollut sinäänsä mitään jännitettävää. Ensimmäisenä lajina oli 200 metriä ja nyt otin kunnon lämmöt alle. Jouduin hokemaan lähtöpaikalla itselleni, että kaikki on hyvin, kaikki menee hyvin, jaksan maaliin asti. Jäi vähän kaivelemaan Malagasta, kun en jaksanut pitää vauhtia maaliin asti, vaikka viivan lopulta ylitinkin. Nyt täytyy sanoa, että olin hyvin tyytyväinen juoksuun. Maalissa oli kaiken antanut olo, mutta jaksoin juosta maaliin asti ja tekniikka piti ainakin eilistä paremmin. Ajaksi sain 38.61, joka on lähes sekunnin parempi kuin Malagassa. Hyvä minä! :) 

Team Pro! Meidän viestitytöt. :)

Viimeisenä lajina oli pikaviesti. Meitä siis oli yksi joukkue, mutta haluttiin juosta se ihan kokemuksen kannalta ja kyllä kannatti! Olin tosiaan itse ankkurina ja katselin, miten kapula vaihtoi omistajaa. Oma kapulanvaihtoni ei mennyt ihan putkeen, mutta koska en kuullut hep-huutoa, mutta kapula vaihtoi omistajaa vaihtoalueella ja pinkaisin juoksuun. Ja nyt täytyy sanoa, että oli elämäni paras juoksu. Pääsin hyvään flowhun ja tekniikka tuntui hyvältä. Oikeastaan tuntui, että jalat rullasivat kevyesti eteenpäin ja itse vain olin kyydissä. Jaksoin pitää asennon maaliin asti ja olen aika varma, että olisi voinut tulla jopa ennätys, jos olisi ollut henkilökohtainen kisa ja otettu aika. Niin hyvältä ja lennokkaalta meno tuntui. Vielä en ole nähnyt videota, mutta joku sanoi, että kannattelin lantiota hyvin ja että ei ole ikinä nähnyt juoksuani noin hyvänä. Ja siltä se tosiaan tuntuikin. Ja kultaa tuli! :D Jaettu kokemus tekee tuosta viestistä niin ainutlaatuisen, että onnekas olen, kun sain sen juosta. Kisat olivat nyt paketissa ja lukuisten kuvausten jälkeen lähdin naama messingillä ajelemaan kohti Tamperetta. :) 

Viikonlopun saldo. :)

Näissä kisoissa ei mitaleilla ole niin väliä, koska osanottajia omissa sarjoissa oli alle kolme, paitsi sadalla metrillä kolme. Tuli nyt kuitenkin 2 kultaa ja 2 hopeaa, mutta paljon enemmän painaa se, että tein omia ennätyksiä ja sain jakaa tämän viikonlopun mahtavien urheilijoiden kanssa ja seurata toisten onnistumisia. Olen niin onnellinen, kun moni teki omia ennätyksiään ja huippusuorituksia. Ja maalissa aina halataan ja toisia tuetaan ja stempataan jatkuvasti. Kaikkia jännittää kisat, vaikka kisaisi vain itseään vastaan. Ja itseään vastaanhan tässä kisataan. Sen kun aina muistaisi eikä vertaisi itseään muihin, ainakaan jatkuvasti. :)