Sä riität, mä riitän

Olen asettanut tämän kauden päätavoitteeksi henkisen puolen kehittämisen ja se on tietenkin loppu elämän prosessi, joka loppuu viimeiseen hengenvetoon. Olen lukenut erilaisia oppaita teini-iästä lähtien ja tilannut positiivaireiden ajatusten aamiaista vuosikaudet. Välillä on ollut kausia, jolloin on ollut hyvinkin vahva henkisesti, mutta sitten on taas tullut takapakkia ja sama vanha arvottomuuden tunne on vallannut mielen. Ainoa pysyvä asia elämässä taitaankin olla muutos. Eihän sitä osaa arvostaa kaikkea hyvää elämässä, jos elämä ei välillä ota pois ja ravistele kunnolla menemään. Ja kun huomaa, että on selvinnyt monista kovista paikoista, niin usko tulevaan alkaa olla koko ajan vahvemmalla pohjalla. Mä osaan! Mä selviän! Mä teen sen! Tämän kun aina muistaisi.

Olen luki-häiriöinen ja kuuloni on alentunut. Nämä seikat vaikeuttavat elämää niin opiskeluissa kuin koulussa. Ne on myös saaneet mut uskomaan, että en ole ammattikorkeakoulutasoinen ihminen, en ole tarpeeksi fiksu sinne. Näiden seikkojen takia en aikanaan hakenut lukioon, koska en uskonut pärjääväni siellä, vaan menin amikseen. Olen kerran valmistunut jo ammattikorkeakoulusta dialyysin ohessa ajallaan sairaanhoitajaksi. Nyt valmistun jouluna uudelleen uuteen suuntaukseen ja olen saanut hämmästyä opintojen aikana monta kertaa oman rimani korkeutta. Olen palauttanut omasta mielestä keskinkertaisia ja jopa huonoja töitä tehden kuitenkin parhaani niiden eteen ja hämmästynyt, kun ne ovatkin olleen kiitettävän arvoisia opettajien mielestä. Omien vahvuuksien ja onnistumisten myöntäminen on yllättävän haastavaa. Oonkohan mä ainoa, jonka on ollut vaikea uskoa omiin kykyihin?

Olen nyt tehnyt 19 päivää menestyspäiväkirjaa, jonka aloitin heti joogaretriitin jälkeen ja voin kertoa, että kaikki on muuttunut. Sen jälkeen on tapahtunut itselle täysin käsittämättömiä asioita, jotka ehkä ovat useimmille täysin arkipäiväisiä ja normaaleja. Olen ollut ylpeä saavutuksistani ja voinut iloita niistä. Siitä, että olen pärjännyt koulussa ja urheilussa ja ylipäätään elämässä. Elämä ei ole kohdellut mua silkkihansikkain, mutta omalla sinnikkyydellä ja kovalla työnteolla olen saavuttanut monia asioita ja unelmia, jotka olisi voinut jättää mahdottomina vain unelmiksi. Listasin yksi päivä sairauskomponenttejani ja niitä kertyi yhteensä 16 kappaletta. Toki niistä vain 11 on elämään päivittäin vaikuttavia, mutta olisi näillä korteilla voinut jo luovuttaakin. Lääkkeitä menee 17 eri valmistetta päivässä, joista noin puolet on elintärkeitä. Näiden lisäksi on kolme lääkettä, joita otan harvemmin tarvittaessa. Erilaisia päivittäisiä oireita on 22, jotka esiintyvät aaltomaisina pitkin päivää. Ehkä pahimpana totaalinen uupumus, joka saattaa yllättää koska vaan ja missä vaan. Näistäkin on tullut niin arkipäivää, että ei niihin edes kiinnitä sen erityisempää huomiota. Siksi kun joku kysyy, että miten menee, niin hyvinhän sitä aina menee, jos ei juuri sillä hetkellä ole päällä oireita, vaikka niitä olisi ollut juuri hetki sitten. On kuitenkin myös hetkiä, jolloin voin kuvitella, miltä tuntuu olla terve, kun keho toimii, niinkuin sen kuuluisi. Ne hetket ovat hienoja. 

Välillä kuitenkin iskee pieni kateus terveitä kohtaan. He voivat valvoa myöhään, ryypätä ja rellestää ja silti pysyä työkykyisenä. Mä oon hädin tuskin työkykyinen, kun pidän itsestäni joka päivä hyvää huolta ja huolehdin elämän säännöllisyydestä enkä ikinä valvo myöhään. Tästä huolimatta on päiviä, kun ei vain pysty tekemään mitään, kun kroppa on niin uupunut, heikko ja väsynyt. Vaikka kuinka treenaan voimaa, niin välillä pyykin ripustaminen kuivumaan on ylivoimaisen raskasta ja on pakko levätä välillä, kun kädet hapottaa. Viiden kilometrin pyöräily on mulle kunnon treeni, vaikka menisin sen kuinka hiljaa enkä pysy muiden perässä rauhallisella kävelyllä, kun tuntuu, että muut juoksevat. Mutta elämä on ja kaikille meillä on omat ristimme kannettavana eikä niitä voi verrata toisiinsa. 

Tällä hetkellä oon kuitenkin hyvin positiivisin mielin tulevaisuuden suhteen. Uskon, että pystyn vaikuttamaan asioihin ja tuomaan ihmisten elämään pieniä toivon pilkahduksia ja valoa tunnelin päähän. Ensi viikolla alkaa viimeisen työharjoittelu lasten psykiatrialla, jonne toivon joskus pääseväni töihin. Urheilun saralla tärkein tavoitteeni on tällä hetkellä terveenä pysyminen ja että kunto ei hirveästi pääsisi romahtamaan, vaikka se väistämättä huononee pikku hiljaa. Tavoitteellinen treenaaminen tulee kuuluumaan syksyyn kaiken muun ohessa, mutta entistä enemmän omaa kehoa ja mieltä kuunnellen. Viime kaudella paransin omia tuloksia sen verran paljon, että niiden parantamiseen täytyy jo ihan tosissaan tehdä töitä. :D Menestyksekästä syksyä kaikille! Koitetaan muistaa, että me riitetään sellaisena kuin ollaan. :)

Yin-energiaa Tuomiston kartanolla

Olin viikonloppuna joogaretriitillä, elämäni ensimmäisellä. Kokemus oli sen verran hieno, että pakko jakaa se tänne. Lähdin retriitille ystäväni kanssa hakemaan energiaa ja pysähtymistä kaiken urheilun ja opiskelujen välille ja sitä sain ja enemmänkin. :) Olen toki väsynyt reissamisesta ja viikonlopusta, mutta jollain lailla uudesti syntynyt ja sain valtavasti eväitä henkisen kasvun-projektiini. Vaikka ei se tietenkään ole projekti, vaan koko elämän kestävä prosessi ja matka, jossa ei ole koskaan valmis ja perillä.

Taran uusin kirja, jonka ostin itselleni.

Saavuimme perjantaina Tuomiston kartanolle Karkkuun ja saimme luhdista kahden hengen huoneen, johon majoituimme. Paikka oli hieno ja näköala upea järvineen ja omenapuineen. Jo siitä sai voimaa. Aloitimme retriitin smoothiella ja esittäytymiskierroksella. Oli hienoa kuulla muiden tarinoita ja miksi kukakin oli tullut juuri nyt juuri tuolle retriitille. Meitä oli parikymmentä upeaa naista, joilla kaikilla oli oma, ainutlaatuinen tarinansa kerrottavana. Kierroksen jälkeen oli ensimmäinen yin-jooga, jonka jälkeen pääsimme vihdoin syömään herkullista kasvisruokaa. Ensimmäistä kertaa voin oikeasti sanoa, että en suorittanut joogaa, vaan tein täysin kehoani kuunnellen ja sen ehdoilla. Jooga oli todella lempeää ja hyväksyvää ja siinä pääsi mukavasti sukeltamaan omaan kuplaansa. Myös tunteet nousi ajoittain pintaan, mikä kertoo joogan henkisestä voimakkuudesta. 

Tuomiston kartano.

Yö meni kohtalaisesti, vaikka unet jäivät vähän lyhyeksi ja aamulla väsytti. Aamu alkoi vihersmoothiella, jonka voimalla oli avaava ja herättelevä aamujooga. Sitten pääsimme nauttimaan taivaallista aamupalaa, jonka voimalla jaksoi taas pitkään. Ohjelmassa oli naistenpiiri, joka on itselleni täysin uusi asia. Meillä on kaikilla tarve tulla kuulluksi ja naistenpiirissä jokainen sai tulla kuulluksi. Nostimme korttipakasta kortin, jossa oli jokin sana ja avattu vähän, että mitä sillä tarkoitetaan. Sitten jokainen vuorollaan kertoi nostamansa kortin merkityksen omaan elämäänsä ja muut kuuntelivat ja myötäelivät. Moni itki ja tarinat olivat hyvin samaistuttavia. Moni painii hyvin samanlaista asioiden kanssa ja sain itsekin paljon muiden tarinoista. Kortit olivat englanninkielisiä, joten en tiedä, mitä omassa kortissa luki, mutta sana tarkoitti jotain sellaista, että riittää itselleen. Siinä sitten purkautui oma riittämättömyyden tunne tuntemattomien ihmisten kuunnellessa ja katsoessa. Se, kuinka en ikinä riitä itselleni ja aina pitää tehdä vähän enemmän. Kerroin, kuinka en töissä ikinä koe olevani riittävän hyvä enkä pidä itseäni kummoisenakaan urheilijana, vaikka suomen ennätyksiäkin on nimissäni. Ja että suoritan jopa parisuhteessa tyttöystävän roolia enkä koe riittäväni tälläisena kuin olen. Siinä on oma kehityskohtani, jota alan nyt työstämään urakalla. 

Naistenpiirin ja lounaan jälkeen oli ohjattu meditaatio, jossa todella pääsin hetkeen ja ajantaju katosi. Illalla oli vielä yin-joogaa, joka oli taas lempeää ja itsensä hyväksymistä opettavaa. Ehdimme keskustella naisten kanssa olohuoneessa jossain välissä ja sain paljon pohdittavaa. Mietin, että ketä varten suoritan ja mistä se oikein kumpuaa. Miksi vaadin itseltäni niin paljon, kun en vaadi sitä keneltäkään muultakaan. Ainakin kiltin ja tunnollisen tytön syndrooma löytyy. Olen myös kuullut, että olen selviytyjä, joka pärjää aina ja olen lähtenyt suorittamaan tätä roolia ja pitänyt tärkeänä pitää sitä yllä. Nyt ehkä on aika hellittää ja todeta, että olen ihan hyvä ihminen, vaikka epäonnistuisin enkä olisi hyvä kaikessa. Omalla kohdalla sanonta, että riittää, kun tekee parhaansa, on aika huono, koska sen perusteella pyrin aina parhaaseen mahdolliseen, jolloin mikään ei riitä. Nyt alan käyttää sanontaa, että ihan hyvä riittää. Kävimme saunassa ja paljussa illalla ja seuraava yö menikin aika hyvin. 

Tuomiston kartanon ponit Peppi ja Lotta.

Tänään aamulla ohjelma alkoi taas tuttuun tapaan smoothiella ja joogalla. Tällä kertaa lihakset hapottivat ja nivelissä oli kipua, vaikka jooga ei ollut fyysisesti ollenkaan haastavaa. Olin kuitenkin sisäistänyt ajatuksen siitä, että tekee kehoaan kuunnellen enkä ollut väkisin kipua tuottavassa asennossa ja annoin lihasten levätä, kun niihin kertyi happoja. Aamupalan jälkeen oli jälleen naistenpiiri, jossa tällä kertaa annettiin tehtäväksi keskustella pienryhmissä eri feminiinisyyden ja maskuliinisuuden aiheista ja mitä ne merkitsevät meille. Keskustelut olivat antoisia ja avartavia. Lopuksi piti vielä kirjoittaa puhe loppuseremoniaan, joka piti mennä lukemaan ääneen kaikkien eteen ja muut kuuntelivat. Tämän tarkoituksena oli auttaa meitä tulemaan näkyviksi ja kuulluiksi ja harjoitella esillä oloa omana itsenään, myös haavoittuvana. Jokaisen piti kehua puheessa itseään ja kertoa, missä on hyvä. Sen lisäksi piti luvata jotain, minkä tuo retriitiltä omaan arkeensa pysyväksi. Oli hienoa nähdä, miten paljon kaikki olivat saaneet retriitistä voimaa ja uskallusta näyttää tunteensa ja olla muiden edessä ilman suojamuureja. Taas itkettiin ja naurettiin yhdessä muiden kanssa. 

Maisema majoituspaikasta.

Oma puheeni oli lyhyt, mutta ehdin jo sen aikana vähän kuitenkin tirauttaa kyyneileitä. Kerroin, että olen hyvä kohtaamaan ihmisiä ja että riitän tälläisena kuin olen. Että alan arvostaa omia saavutuksia ja itseäni. Lupasin, että opettelen kuuntelemaan kumppaniani parisuhteessa, kun vaadin sitä häneltä, mutta itse en ole ollut kamalasti läsnä ja kuunnellut. Lopuksi vielä, että ihan hyvä riittää. Puheen pitäminen ei edes jännittänyt ja vaikka olin viimeisten joukossa pitämässä sitä, niin pystyin keskittymään muiden puheisiin ja tarinoihin kunnolla miettimättä omaa puhetta etukäteen. Kun koulussa puhuttiin kuuntelemisen eri tasoista, niin tuntuu, että viikonlopun aikana pääsin useamman kerran sille korkeimmalle tasolle, jolla ollaan täysin läsnä ja kuullaan ja kuunnellaan, mitä toisella on sanottavaa. Namaste!