Olen asettanut tämän kauden päätavoitteeksi henkisen puolen kehittämisen ja se on tietenkin loppu elämän prosessi, joka loppuu viimeiseen hengenvetoon. Olen lukenut erilaisia oppaita teini-iästä lähtien ja tilannut positiivaireiden ajatusten aamiaista vuosikaudet. Välillä on ollut kausia, jolloin on ollut hyvinkin vahva henkisesti, mutta sitten on taas tullut takapakkia ja sama vanha arvottomuuden tunne on vallannut mielen. Ainoa pysyvä asia elämässä taitaankin olla muutos. Eihän sitä osaa arvostaa kaikkea hyvää elämässä, jos elämä ei välillä ota pois ja ravistele kunnolla menemään. Ja kun huomaa, että on selvinnyt monista kovista paikoista, niin usko tulevaan alkaa olla koko ajan vahvemmalla pohjalla. Mä osaan! Mä selviän! Mä teen sen! Tämän kun aina muistaisi.
Olen luki-häiriöinen ja kuuloni on alentunut. Nämä seikat vaikeuttavat elämää niin opiskeluissa kuin koulussa. Ne on myös saaneet mut uskomaan, että en ole ammattikorkeakoulutasoinen ihminen, en ole tarpeeksi fiksu sinne. Näiden seikkojen takia en aikanaan hakenut lukioon, koska en uskonut pärjääväni siellä, vaan menin amikseen. Olen kerran valmistunut jo ammattikorkeakoulusta dialyysin ohessa ajallaan sairaanhoitajaksi. Nyt valmistun jouluna uudelleen uuteen suuntaukseen ja olen saanut hämmästyä opintojen aikana monta kertaa oman rimani korkeutta. Olen palauttanut omasta mielestä keskinkertaisia ja jopa huonoja töitä tehden kuitenkin parhaani niiden eteen ja hämmästynyt, kun ne ovatkin olleen kiitettävän arvoisia opettajien mielestä. Omien vahvuuksien ja onnistumisten myöntäminen on yllättävän haastavaa. Oonkohan mä ainoa, jonka on ollut vaikea uskoa omiin kykyihin?
Olen nyt tehnyt 19 päivää menestyspäiväkirjaa, jonka aloitin heti joogaretriitin jälkeen ja voin kertoa, että kaikki on muuttunut. Sen jälkeen on tapahtunut itselle täysin käsittämättömiä asioita, jotka ehkä ovat useimmille täysin arkipäiväisiä ja normaaleja. Olen ollut ylpeä saavutuksistani ja voinut iloita niistä. Siitä, että olen pärjännyt koulussa ja urheilussa ja ylipäätään elämässä. Elämä ei ole kohdellut mua silkkihansikkain, mutta omalla sinnikkyydellä ja kovalla työnteolla olen saavuttanut monia asioita ja unelmia, jotka olisi voinut jättää mahdottomina vain unelmiksi. Listasin yksi päivä sairauskomponenttejani ja niitä kertyi yhteensä 16 kappaletta. Toki niistä vain 11 on elämään päivittäin vaikuttavia, mutta olisi näillä korteilla voinut jo luovuttaakin. Lääkkeitä menee 17 eri valmistetta päivässä, joista noin puolet on elintärkeitä. Näiden lisäksi on kolme lääkettä, joita otan harvemmin tarvittaessa. Erilaisia päivittäisiä oireita on 22, jotka esiintyvät aaltomaisina pitkin päivää. Ehkä pahimpana totaalinen uupumus, joka saattaa yllättää koska vaan ja missä vaan. Näistäkin on tullut niin arkipäivää, että ei niihin edes kiinnitä sen erityisempää huomiota. Siksi kun joku kysyy, että miten menee, niin hyvinhän sitä aina menee, jos ei juuri sillä hetkellä ole päällä oireita, vaikka niitä olisi ollut juuri hetki sitten. On kuitenkin myös hetkiä, jolloin voin kuvitella, miltä tuntuu olla terve, kun keho toimii, niinkuin sen kuuluisi. Ne hetket ovat hienoja.
Välillä kuitenkin iskee pieni kateus terveitä kohtaan. He voivat valvoa myöhään, ryypätä ja rellestää ja silti pysyä työkykyisenä. Mä oon hädin tuskin työkykyinen, kun pidän itsestäni joka päivä hyvää huolta ja huolehdin elämän säännöllisyydestä enkä ikinä valvo myöhään. Tästä huolimatta on päiviä, kun ei vain pysty tekemään mitään, kun kroppa on niin uupunut, heikko ja väsynyt. Vaikka kuinka treenaan voimaa, niin välillä pyykin ripustaminen kuivumaan on ylivoimaisen raskasta ja on pakko levätä välillä, kun kädet hapottaa. Viiden kilometrin pyöräily on mulle kunnon treeni, vaikka menisin sen kuinka hiljaa enkä pysy muiden perässä rauhallisella kävelyllä, kun tuntuu, että muut juoksevat. Mutta elämä on ja kaikille meillä on omat ristimme kannettavana eikä niitä voi verrata toisiinsa.
Tällä hetkellä oon kuitenkin hyvin positiivisin mielin tulevaisuuden suhteen. Uskon, että pystyn vaikuttamaan asioihin ja tuomaan ihmisten elämään pieniä toivon pilkahduksia ja valoa tunnelin päähän. Ensi viikolla alkaa viimeisen työharjoittelu lasten psykiatrialla, jonne toivon joskus pääseväni töihin. Urheilun saralla tärkein tavoitteeni on tällä hetkellä terveenä pysyminen ja että kunto ei hirveästi pääsisi romahtamaan, vaikka se väistämättä huononee pikku hiljaa. Tavoitteellinen treenaaminen tulee kuuluumaan syksyyn kaiken muun ohessa, mutta entistä enemmän omaa kehoa ja mieltä kuunnellen. Viime kaudella paransin omia tuloksia sen verran paljon, että niiden parantamiseen täytyy jo ihan tosissaan tehdä töitä. :D Menestyksekästä syksyä kaikille! Koitetaan muistaa, että me riitetään sellaisena kuin ollaan. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti