torstai 3. lokakuuta 2019

Jokainen on oman onnensa seppä?

Monesti menestyvien ihmisten kuulee sanovan, että se on itsestä kiinni, että pärjää elämässä ja nostavat esille oman ahkeruutensa. Toki tämä joltain osin pitääkin paikkaansa enkä itsekään ole lähtenyt parhaista mahdollisista lähtökohdista rakentamaan elämääni. Kuitenkin jo pari päivää lastenpsykiatrialla on palauttanut niihin elämän realiteetteihin, että kaikilla ei todellakaan ole samoja lähtökohtia ja mahdollisuuksia pärjätä elämässä.

Omalla kohdalla on ollut aina katto pään päällä ja ruokaa riittänyt. Nälkää olen nähnyt, mutta se on ollut nirsoudesta ja sen sellaisesta johtuvaa, ei siitä, että ruokaa ei olisi ollut. Sain myös joka joulu joululahjoja ja synttäreitäni juhlittiin, kunnes kielsin ne. Sain käydä koko ala- ja yläasteen samaa koulua ja kaverit pysyivät samoina. Olen aina saanut tehdä asioita, joita olen halunnut, kuten käydä kansalaisopiston erilaisilla kursseilla ja huvipuistoissa. Laivallakin käytiin lapsena aika paljon ja kesämökeillä vietettiin aikaa. Uusia vaatteita ei kauheasti saanut, mutta ei niitä kaivannutkaan. Aina kuitenkin oli vaatteita, jotka olivat ehjiä ja puhtaita ainakin hetken (olen aikamoinen sottapytty). Koulun luokkaretkille pääsi mukaan ja kavereilla sai olla yökylässä.

Nämä asiat eivät ole monen lapsen kohdalla totta ja tänäänkin moni jää ilman hoivaa ja huolenpitoa. Mulla on aina äiti ollut turvallinen aikuinen, joka on puhaltanut kipeään polveen ja ottanut syliin, kun on ollut paha mieli. Olen saanut kuunnella iltasatuja ja apulantaa äidin kanssa. Vaikka itseäni kiusattiin koulussa eikä kotonakaan aina niin helppoa ollut, niin perustarpeet kantavat pitkälle ja antavat pohjan pärjätä elämässä. Kotona opin laittamaan ruokaa ja imuroimaan, vaikka siivouspuoli ei niitä vahvuuksiani varsinaisesti olekaan. Äiti opetti, miten laskut maksetaan ja että jos otat, et aja. Äidillä oli myös tapana sanoa, että asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella. Se toi perusluottoa elämään myös vastoinkäymisten kohdalla. Ja se on kyllä pitänyt paikkaansa. Mutta yksin tässä elämässä ei  kukaan pärjää. Ja moni on yksin, liian yksin.

Moni jää jo vauvana vaille perustarpeiden täyttymistä, kun vanhempia kiinnostaa enemmän esimerkiksi päihteet. Lapset saattavat joutua vanhempien pelinappuloiksi ja sijoitetuksi milloin mihinkin. Päivän ainoa ruoka saattaa olla koulussa ja kotona joutuu olemaan jatkuvasti huolissaan vanhemmistaan tai pelkäämään heitä. Kotona ei välttämättä saa mitään mallia, miten elämässä ja yhteiskunnassa pärjää. Ei anneta valmiuksia opiskeluun tai työntekoon tai edes tukien hakemiin, että tulee toimeen. Lapsi monesti pitää omaa perhettään normaalina eikä tiedä muusta ennen kuin jotain tapahtuu ja joudutaan tekemään vaikka huostaanotto. Mahdollisuudet selvitä voivat olla heikot, jos tukiverkkoa ei ole.

Kun mietit omaa elämääsi, niin pohdi, kuinka paljon kaikesta saavuttamastasi on lopulta täysin omaa ansiotasi? Itse voin myöntää, että ilman lukuisia ihmisiä elämäni matkan varrella en todellakaan olisi tässä, missä nyt olen. Saan kiittää kaikesta niin perhettä, ystäviä kuin yhteiskuntaa sekä lääkäreitä. Lista on todella pitkä eikä tämäkään opiskelu olisi mahdollista ilman opettajia, työkkäriä tai puolison tukea. Muistetaan myös joskus kiittää kanssaihmisiä siitä, mitä he ovat mahdollistaneet elämässämme. Koska kukaan ei pärjää yksin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti