Keikkalaisen arkea

Tästä se taas alkaa, työttömän arki. Kun opiskelin sairaanhoitajaksi, luulin, että töitä riittäisi aina. Näin ei kuitenkaan ole ja tällä hetkellä aika menee kotona. Olen sijaisrekrytoinnissa kirjoilla ja yksittäisiä keikkoja tulee olemaan, mutta mistään pidemmästä ei ole tietoa. Itse olen sitä mieltä, että koska töissä vietätään niin suuri osa elämästä, niin siellä pitäisi myös viihtyä. Sen vuoksi olen hakeutunut erikoissairaanhoitoon, koska se kiinnostaa minua. Jokainen päivä tuo uusia asioita esille ja kaikenlaisia harvinaisia tapauksiakin tulee monesti vastaan. On mahtavaa, kun voi joka päivä oppia jotain uutta ja haastaa itseään töissä. Tunnen itseni ja tiedän olevani helposti kyllästyvää sorttia. Siksi ainakin tässä vaiheessa uraani ja elämääni on kuntoutusosastot ja muut pitkäaikaisosastot poissuljettuja vaihtoehtoja. Palaisin siellä loppuun nopeasti, koska työ ei haasta samalla lailla. Muutenkin haluan ylläpitää ja parantaa kädentaitojani koko ajan ja suorittaa vaativia hoitotoimenpiteitä ja lääkeinfuusioita. 

Olen valmistunut sairaanhoitajaksi reilu kolme vuotta sitten. Pidempiä pätkiä on ollut muutama, mutta myös pitkiä aikoja pelkästään keikkalaisena. Teen työni hyvin ja olen pidetty sijainen. Joskus palkkaamisen esteeksi on muodostunut se seikka, etten voi terveydellisistä syistä tehdä yövuoroja ja haluan muutenkin tehdä ergonomista työvuorosuunnittelua. Väliin on toki mahtunut myös sairauslomia muun muassa munuaisensiirron myötä. Vatsan aluetta on leikelty ja nostokiellon takia on joutunut olemaan poissa kauemmin kuin muuten olisi ollut tarve. 

Voi keskittyä treeneihin. :)

Haluaisin, että meitä keikkalaisia arvostettaisiin osastoilla enemmän. Monella osastolla ei ole mitään paikkaa, mihin saa laitettua likaiset työvaatteet päivän päätteeksi. Ongelman tästä tekee se, ettei keikkalaisilla ole kulkulätkää ja kaikki pyykkipussit ovat kulkunapin takana. Siksi arvostan suuresti osastoja, joilla on likavaatepussi sijaisille. Sijaiset vaihtavat yleensä vaatteensa siivouskomerossa, mutta on myös osastoja, joissa joutuu vaihtamaan vaatteet vessassa ja laittamaan omat vaatteet kahvihuoneen nurkkaan päiväksi. Arvotavarat useimmilla osastoilla saa lukkojen taakse, mutta sekään ei ole mikään selviö. Useimmilla osastoilla sijainen saa kulkulätkän käyttöönsä työpäivän ajaksi, joka helpottaa työntekoa huomattavasti. Mutta on myös osastoja, joilla ei saa, jolloin joutuu aina kun tarvitsee jotain lääkeväliköstä, etsimään jonkun vakinaisen henkilön. Se on aika epäkäytännöllistä. 

Keikkalaisena oleminen on myös tietyllä tapaa stressaavaa ja elämää rajoittavaa. Joutuu olemaan koko ajan tavoitettavissa ja valmis lähtemään töihin tunnin varoitusajalla pahimmillaan. Toki töistä voi aina kieltäytyä, mutta se on toimeentulon kannalta vähän huono asia. Itse tykkään mennä eri osastoille ja nähdä, millaisia erikoisaloja on  ja millaisia asioita kulloinkin potilaasta seurataan. Joillekin aina uusien tapojen omaksuminen voi olla aika stressaavaa. Olen laskenut, että olen Tays:issa keikkaillut 16 eri osastolla. Osalla pidempään, osalla vain muutaman keikan. Monesta alasta olen nähnyt vain pintaraapaisun, mutta ortopedian ja traumatolgian, neurologian ja neurokirurgian asioista tiedän jo aika paljon. On ollut hienoa päästä syventämään osaamista, koska aina tulee eteen uusia asioita. Pisteet täytyy antaa vakinaiselle henkilökunnalle, koska vastaanotto on ollut lähes aina todella hyvä. 

Nyt löytyy aikaa tähänkin :)

Tässä nyt tuli vähän avattua keikkalaisuuden nurjia puolia, mutta on siinä myös hyvääkin. Voin keskittyä treenaamiseen täysipainoisesti työttömyyspäivinä ja voin tosiaan aina kieltäytyä, jos on jo sovittua menoa ja aina tulee uusia pyyntöjä. Ja olen optimisti ja uskon, että vielä jonakin päivänä saan pidemmän sijaisuuden ja joskus jopa palkallisen kesäloman. :) Sitä odotellessa nautitaan syksyn pimenevistä illoista ja ulkona liikkumisesta. Hallikausikin jo lähestyy uhkaavasti ja menee yleisurheilukentät kiinni. Hallissa treenaamisessa on toki se hyvä puoli, että siellä on monesti porukkaa enemmän ja saa hyviä tekniikkavinkkejä kokeineilta urheilijoilta. Eikä tarvitse miettiä ilmoja treenejä suunnitellessa. :) Mukavaa loppukesää kaikille! :)

Syksy, uusi alku :)

Taas olen siinä pisteessä, että kohta olen työtön. Kesätyöt loppuvat perjantaina eikä ole tietoa mistään jatkoista. Asiassa on myös hyvät puolet. Nyt voin pitää lomaa ja yrittää saada uniongelmat kuntoon. Ja aikaa liikkumisellekin riittää ihan erilailla. Siitä puheenollen, tapasin viime viikolla valmentajani. En nyt ensimmäistä kertaa, mutta ensimmäistä kertaa tämän projektin tiimoilta. Täytyy myöntää, ettei luotto ole vielä 100%, mutta toisaalta, lähtötasoni on valmentajalle hieman arvoitus ja mielestäni hän on arvioinut kuntoni hieman alakanttiin. No, eiköhän se tästä lähde rullaamaan, kun päästään tosi toimiin. :)

Ohjelma nyt ensimmäisen kuukauden ajan sisältää pari salitreeniä, yhden juoksutreenin, kuulaa kahdesti viikossa ja yksi intervalliharjoitus. Lisäksi on vielä palauttavaa kävelyä. Kävimme perjantaina läpi saliohjelmani ja saan opetella täysin uuden tavan treenata salilla. Sarjat ovat lyhyitä ja teräviä eikä niitä viedä loppuun asti. Tärkeää on, että jokainen toisto on puhdas ja terävä. Emme tehneet treeniä kokonaan, mutta ilmeisesti orastava flunssa teki kuitenkin tehtävänsä enkä seuraavana päivänä kävellyt normaalisti. :D Menin kyllä pyörällä töihin, vaikka reisiin sattui paljon koko matkan, mutta kotiin raahauduin taksilla. Seuraavana päivänä sitten hammasta purren pyörä kotiin.

Juoksutreeniin kuuluu telineistä lähtöjä ja 100 metrin vetoja. Se kuulostaa oikein mukava harjoitteelta, jota olisi jo kiva mennä kokeilemaan. Pituushyppy otetaan myös ohjelmistoon ja hiotaan kuulatekniikkaa. Sunnuntaina tein ihan hyvän kuulatreenin ja toiseksi viimeisellä työnnöllä tuli oma vauhditon ennätys, 7,45metriä. Teen yhdessä treenissä yleensä 30 työntöä. Ensi kesänä olisi tarkoitus onnistua kisoissakin.:P

Intervallia, vielä on tekniikassa tekemistä.

Intervalleista en ole ihan samaa mieltä valmentajan kanssa. Ohjelman mukaan tekisin 20 minuutin intervallin, jossa ensimmäinen 10 minuuttia on kevyttä. 2 minuuttia juoksua ja minuutti kävelyä. En tiedä, palveleeko se miten minua, kun olen tehnyt lähinnä määräintervalleja ja tykännyt niistä. Toki tämä on jotain uutta, mutta noin lyhyessä ajassa on vaikea ajatella, että tulisi hirveää kunnonkohotusta, kun omissa intervalleissa juoksua tulee parhaimmillaan 3 kilometriä, josta ainakin viimeinen kilometri on pikajuoksua. Teen sen siis 100 metrin pätkissä, jossa juoksen 100 metriä ja kävelen 100 metriä vuoron perään yhteensä 2 kilometriä ja näitä kolme kierrosta. Tai sitten mäkeä täysillä ylös ja kävellen alas ja näitä monta. Mutta kai se pitää uskaltaa kokeilla jotain uutta. En vain tykkää kellon kyttäämisestä treenien aikana, siksi minuuttilähtöjäkin on tullut tehtyä aika vähän.

Kuulatreenit

Nyt kuitenkin starttaa ensimmäinen kausi, jolloin joku sanoo, mitä pitää tehdä ja itselle jää toteutus. Tavoitteet ovat melko korkealla, mutta saavutettavissa. Odotan innolla, mitä kaikkea on vielä edessä ja millaisia tuloksia saamme aikaan. Kemiat kohtaa valmentajan kanssa, joka on varmasti yksi tärkeimmistä seikoista. Niin ja maanantaina Tampereen yliopistollisen sairaalaan TAVA ry eli liikunta tavaksi lähti tukemaan urheilu-uraani. Saan jatkossa käyttää Tays:in kuntosalia ilmaiseksi. :)

Loppu koulukiusaamiselle

Nyt kun koulut on taas alkaneet, on taas aika nostaa koulukiusaaminen esille. Monet julkkikset ovat nousseet kampanjoissa kiusaamista vastaan. Asia on tärkeä ja toivon, että kampanjat saavat kiusaajat miettimään tekojaan. Tosin monesti voi olla, ettei kiusaaja edes ymmärrä kiusaavansa. Siksi olisinkin tärkeää, että asioihin puututtaisiin koulussa. Monesti kuitenkin opettajat vain antavat asioiden tapahtua silmiensä edessä eivätkä uskalla puuttua. 

Olen itse ollut koulukiusattu esikoulusta yhdeksännelle luokalle. Kolmannella luokalla mietin ensimmäisen kerran itsemurhaa. Tykkäsin koulunkäynnistä ja uudenoppimisesta, mutta välitunnit eivät aina olleet herkkua. Olin sairaanloisen ujo lapsi ja helppo uhri. Itsetuntoni oli nollassa ja sain kuulla olevani muunmuassa mykkä, koska olin niin hiljainen. Olin kuitenkin onnekas, koska en koskaan ollut ihan yksin. Minulla on aina ollut ystäviä, jotka ovat edelleen elämässäni. Ilman heitä en tiedä, olisinko jaksanut peruskoulua läpi. Huutelu, töniminen, nauraminen ja kampittaminen oli arkipäivää kouluaikoinani. Olen hyvin herkkä, joten koin asiat voimakkaasti. Joku vähemmän herkkä ei olisi ehkä ollut moksiskaan. 

Olen kokenut kiusaamista myös työpaikkalla. Kaksi työkaveria ottivat asiakseen tehdä työpäivistäni painajaista. Jokainen pienikin virheeni mentiin heti kertomaan osastonhoitajalle, vaikka samalla lailla muutkin teki virheitä ja itse korjailin muiden virheitä. Ammattitaitoani myös vähäteltiin ja suljettiin pois keskusteluista. Eikä ollut harvinaista mollata minua muiden työkavereiden kuullen. Kuulin myöhemmin, että tämä kauhukaksikko on ottanut muitakin hampaisiinsa enkä ollut suinkaan ainoa uhri. Näiden kahden ihmisen takia en halunnut, että työsopimustani jatketaan. Kerroin kiusaamisesta esimiehelle, mutta mikään ei muuttunut. Joskus purskahdin työpäivän jälkeen pukukaapilla itkuun. Mainittakoon vielä, että potilaat kertoivat pelkäävänsä toista näistä hoitajista. 

Itse olen selvinnyt läheisten ja terapian avulla. Olen pikku hiljaa rakentanut itseluottamusta, joka on nykyään jo aika hyvä. Enää en usko, että kiusaajat pystyisivät kovin helposti minua nujertamaan, koska osaan jo puolustaa itseäni ja sanoa takaisin. Yhdellä osastolla oli työntekijä, joka oli aina minulle töykeä ja moittimassa työtäni. Yleensä annoin kaiken mennä toisesta korvasta ulos, mutta kerran, kun kyseinen ihminen rupesi haukkumaan minua tekemättömistä asioita, jotka olivat jääneet aamuvuorolta tekemättä enkä ollut ehtinyt niitä viedä vielä loppuun, suutuin. Huusin hänelle takaisin, että en ole vielä ehtinyt, kun ollut vähän kaikenlaista enkä edes ollut vielä huomannut, että asia oli tekemättä. En muista yksityiskohtia, mutta tämän jälkeen kyseinen henkilö olikin minulle mitä mukavin. Jotenkin surullista, ettei ystävällisyydellä voi voittaa aina ihmisiä puolelleen, vaan täytyy alentua heidän tasolleen. Kuitenkin jatkossakin aion olla kaikille mukava ja jättää ilkeilevät ihmiset omaan arvoonsa. Uskon, että positiivisuus voittaa kuitenkin lopulta. Tehdään tästä maailmasta kaikille helpompi hengittää eikä kiusata, joohan?

Oman alan ammattilainen

Tänään oli päivä, kun tunsin olevani sairaanhoidon ammattilainen. Päivä oli hektinen ja kaikilla riitti omissa potilaissa hommaa. Työskentelen valvontaosastolla, jolla vaihtuvuus on suurta. Olin juuri saanut siirrettyä toisen potilaani toiselle osastolle, kun uusi tuli tilalle. Tilanne potilaan kohdalla oli akuutti ja sen hoitaminen vaati kokemusta ja ammattitaitoa. Olen osastolla vain kesätöissä, mutta yhtäkkiä huomasin hallitsevani homman. Potilas selvisi ja sai hyvää hoitoa. Pysyin tilanteessa rauhallisena. Yleensä vastaavassa tilanteessa on useampi hoitaja, mutta tänään kaikilla oli sen verran kiire, että sain hoitaa tilanteen yksin. Ja selvisin ja mikä parasta, potilas selvisi. Kun iltahoitaja sanoi, että ei ole kysyttävää ja olen hyvin kirjannut ja hoitanut kaiken, päivän stressi purkautui itkuna. Se oli myös helpotuksen itkua. Olen herkkä ihminen ja se on tapani reagoida. Työaikana tunteeni pysyvät hyvin kasassa, mutta kun vastuu siirtyy, ne pyrkivät pintaan.

Olen ollut koko lyhyen urani sairaanhoitajana hyvin ylpeä ammatistani. Saan auttaa ihmisiä, kun heitä kohtaa iso, henkilökohtainen kriisi. Olen saanut olla todistamassa ihmeparantumisia ja myös suuria menetyksiä. Kyyneliltä en urallani ole välttynyt. Olen saanut itkeä ilon kyyneleitä ja surun kyyneileitä. Välillä on ollut suuri ahdistus toisen puolesta. Voisin sanoa, että koko tunteiden kirjo kuuluu tähän työhön ja se tekee siitä hienoa ja elämän makuista. Kohtaan ihmiset, kun he ovat haavoittuvaisimmillaan ja herkkyys auttaa kohtaamaan jokaisen ihmisen juuri sellaisena persoonana, kun hän on. Mietin joitakin potilaita vieläkin. On ollut mahtavaa tutustua monenlaisiin ja hyvin erilaisilla elämäntarinoilla varustettuihin ihmisiin. 

Menneisyys on asia, joka unohtuu joskus potilaita kohdatessa. Kun tapaa ensi kertaa vaikeasti vammaisen ihmisen, on vaikea kuvitella, että hän on ollut vain vähän aikaa sitten täysin normaali ja toimintakykyinen ihminen, joka on nauttinut elämästä ja suunnitellut tulevia. Hän on saattanut kokea uskomattomia asioita ja nähdä elämää paljon enemmän kuin mitä itse olen. On pysäyttävää, kun omaiset kertovat, että heillä on talo rakenteilla tai että he menivät vain kuukausi sitten naimisiin. Tapasin kerran miehen, joka oli menettänyt ensimmäinen vaimonsa estonialle ja toisen tsunamille. Siinä meni tämä tyttö hiljaiseksi, varsinkin, kun mies oli silti elämänmyönteinen ja positiivinen. Monet kohtaamiset ovat tehneet vaikutuksen ja myös vaikuttaneet siihen, millainen olen tänä päivänä. Ja siis lapsena sanoin, ettei minusta tule ainakaan sairaanhoitajaa. :D Onneksi olen nainen ja voin muuttaa mieltäni. :P