Tänään oli päivä, kun tunsin olevani sairaanhoidon ammattilainen. Päivä oli hektinen ja kaikilla riitti omissa potilaissa hommaa. Työskentelen valvontaosastolla, jolla vaihtuvuus on suurta. Olin juuri saanut siirrettyä toisen potilaani toiselle osastolle, kun uusi tuli tilalle. Tilanne potilaan kohdalla oli akuutti ja sen hoitaminen vaati kokemusta ja ammattitaitoa. Olen osastolla vain kesätöissä, mutta yhtäkkiä huomasin hallitsevani homman. Potilas selvisi ja sai hyvää hoitoa. Pysyin tilanteessa rauhallisena. Yleensä vastaavassa tilanteessa on useampi hoitaja, mutta tänään kaikilla oli sen verran kiire, että sain hoitaa tilanteen yksin. Ja selvisin ja mikä parasta, potilas selvisi. Kun iltahoitaja sanoi, että ei ole kysyttävää ja olen hyvin kirjannut ja hoitanut kaiken, päivän stressi purkautui itkuna. Se oli myös helpotuksen itkua. Olen herkkä ihminen ja se on tapani reagoida. Työaikana tunteeni pysyvät hyvin kasassa, mutta kun vastuu siirtyy, ne pyrkivät pintaan.
Olen ollut koko lyhyen urani sairaanhoitajana hyvin ylpeä ammatistani. Saan auttaa ihmisiä, kun heitä kohtaa iso, henkilökohtainen kriisi. Olen saanut olla todistamassa ihmeparantumisia ja myös suuria menetyksiä. Kyyneliltä en urallani ole välttynyt. Olen saanut itkeä ilon kyyneleitä ja surun kyyneileitä. Välillä on ollut suuri ahdistus toisen puolesta. Voisin sanoa, että koko tunteiden kirjo kuuluu tähän työhön ja se tekee siitä hienoa ja elämän makuista. Kohtaan ihmiset, kun he ovat haavoittuvaisimmillaan ja herkkyys auttaa kohtaamaan jokaisen ihmisen juuri sellaisena persoonana, kun hän on. Mietin joitakin potilaita vieläkin. On ollut mahtavaa tutustua monenlaisiin ja hyvin erilaisilla elämäntarinoilla varustettuihin ihmisiin.
Menneisyys on asia, joka unohtuu joskus potilaita kohdatessa. Kun tapaa ensi kertaa vaikeasti vammaisen ihmisen, on vaikea kuvitella, että hän on ollut vain vähän aikaa sitten täysin normaali ja toimintakykyinen ihminen, joka on nauttinut elämästä ja suunnitellut tulevia. Hän on saattanut kokea uskomattomia asioita ja nähdä elämää paljon enemmän kuin mitä itse olen. On pysäyttävää, kun omaiset kertovat, että heillä on talo rakenteilla tai että he menivät vain kuukausi sitten naimisiin. Tapasin kerran miehen, joka oli menettänyt ensimmäinen vaimonsa estonialle ja toisen tsunamille. Siinä meni tämä tyttö hiljaiseksi, varsinkin, kun mies oli silti elämänmyönteinen ja positiivinen. Monet kohtaamiset ovat tehneet vaikutuksen ja myös vaikuttaneet siihen, millainen olen tänä päivänä. Ja siis lapsena sanoin, ettei minusta tule ainakaan sairaanhoitajaa. :D Onneksi olen nainen ja voin muuttaa mieltäni. :P
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti