Jee, kisakausi alkaa!

Tämän viikon sunnuntaina on sitten ensimmäiset kisat, joissa lajeinani ovat kuulantyöntö ja kiekonheitto. Kauden avaus jännittää aina, mutta nyt jännitys on positiivista eikä ainakaan vielä ole mennyt överiksi. Uskon, että kisat menee hyvin. Olen saanut alle hyvän, ehjän treenikauden ja tuntuu upealta päästä katsomaan, miten se näkyy tuloksissa ja kisatilanteessa. Kuulan suhteen viimeiset kolme treeniä on mennyt hyvin. Olen vihdoin alkanut saada pakituksesta hyötyä ja paukuttanut uusia ennätyksiä, minkä olen kerennyt. Lauantaina tein kisoja simuloivan harjoituksen ja jos pystyn keskittymään kisatilanteessa yhtä hyvin, niin hyvä tulee. 

Kiekonheitossa kuudesta heitosta yksi meni verkkoon yliyrittämisen takia ja yhden hyvän astuin yli. Siinä tavoite olisi saada se ensimmäinen, virallinen tulos. Oli hyvä simuloida kisoja, koska sekään ei ole itsestään selvää. Uskon kuitenkin vahvasti, että tulos tulee ja toivottavasti 15 metrin paremmalla puolella. Harjoituksissa on 20 metriä ollut jo todella lähellä, joten kehitystä on tapahtunut kevään aikana. 

"Kisa" alkamassa. :)

Kuulassa lämmittelytyönnöt menivät ihan penkin alle, mutta kun kisa alkoi, niin sytyin ja yllätyin itsekin tuloksista. Edellinen ennätykseni oli viime viikon keskiviikolta 8.09 metriä ja nyt 6 työnnöstä viisi ylitti sen ja neljä vielä reilusti. Tämän hetken harjoitusennätys on 8.50 metriä, joka alkaa jo olla ihan kelpo tulos. Jos kisoissa kulkee lähellekkään noin hyvin, niin ihan hyvä kausi tulossa! :)

"Kisaheitto". Siellä se liitää. :D

Olen kuitenkin tehnyt jännän havainnon omassa reagoinnissa. Nykyään osaan jo hieman tuulettaa hyvin menneitä suorituksia, mutta tunnen niistä myös syyllisyyttä. Syyllistyn siis siitä, että olen jossain ihan hyvä. Saatan myös nolostua, jos olen jossain paljon parempi kuin muut. Iloitsisin enemmän muiden huippuonnistumisista. Jostain syvältä kumpuaa tunne, että en ansaitse sitä huippufiilistä, joka itsensä ylittämisestä ja esimerkiksi uudesta ennätyksestä tulee. Vaikka tiedän, että se ei ole tapahtunut helposti ja olen tehnyt töitä sen eteen määrätietoisesti jo 2,5 vuotta. Olen epäonnistunut ja onnistunut. Kehitys on välillä pysähtynyt ja mennyt takapakkia, sitten taas harppauksen eteenpäin. Mikään ei ole tapahtunut itsestään. Siksi on hassua, että en muka ansaitsisi omasta mielestäni onnistumista. Muiden puolesta osaan olla aidosti iloinen ja onnellinen. Ja tiedän, että moni on aidosti onnellinen puolestani, kun olen kehittynyt ja onnistunut. Miksi en siis itse osaa olla?

Osaan iloita vain 80% uusista saavutuksista, koski ne sitten mitä elämänaluetta tahansa. Joskus hetkellisesti osaan iloita sen 100%, mutta sitten jostain tulee ajatus, että jos mä pystyin tohon, niin ei se kovin kummoinen juttu voi olla. Ja alkaa nolottaa, että on hehkuttanut asiaa. Tykkään katsoa urheilua ja rakastan niitä urheilijoiden tuuletuksia ja onnea siitä, että he ovat onnistuneet. Kaikki se tunteiden kirjo ja onnen kyyneleet, joka välittyy myös katsojalle. Pitäisi ehkä itsekin vain uskaltaa nauttia siitä tilanteesta ja reilusti tuulettaa. Ehkä muut saisivat siitä samalla lailla jotain, mitä itse saan katsoessa muiden tuuletuksia. 

Ps. tänään uskalsin hypätä matalan aidan yli ja uskalsin myös riemuita siitä! Rimakauhu on meinaan ollut aika kova. :D

Kauneus tulee teoista

Vitsi että on ihana fiilis. On saatu nauttia kesästä muutaman päivän ja bikinitkin on saanut kaivaa jo esiin. Itselle se ei ole ikinä ollut ongelma. Ajattelen ulkonäköäni tasan sen hetken, kun satun katsomaan peiliin. Yksi päivä olin esimerkiksi ollut työntämässä kuulaa ja myöhemmin mies tulee kotiin. Huomautti sitten, että voisin ehkä peseytyä, kun kaula ja käsivarsi olivat hiekasta ihan ruskeat. :D Eipä ollut tullut paljon peiliin katsottua. Kun katson peiliin, saatan huomata reisien, pakaroiden ja käsivarsien selluliitit. Mutta kun astun pois peilin edestä, olen jo unohtanut ne eikä mielenkiintoni ole ikinä  riittänyt siihen, että tekisin niille jotain. Ihoakin olisi varmaan hyvä rasvailla vähän useammin kuin ehkä kerran kuussa, jos muistaa. :P Kampaajalla kävin viimeksi joulukuussa, kun en vain saa aikaiseksi. Eipä niitä omia hiuksia katsele, mutta ehkä kanssaihmisten takia olisi hyvä tehdä joskus kuontalolle jotain. 

 

Fiilis kesän ekan ulkojoogan jälkeen. :)

Olen monesti miettinyt ulkonäköpaineita, joita naisille median avulla luodaan. Itselläni niitä ei ole tai en osaa ottaa niitä. Näytän miltä näytän eikä se määrittele sitä, millainen ihminen olen. Paljon tärkeämpää on se, että miten kohtelee muita ihmisiä ja eläimiä. Se, että osaa nauttia elämästä ja hetkessä tässä ja nyt. Että on onnellinen ja voi seistä omien valintojen takana. On jotenkin surullista, että moni hukkaa elämäänsä ulkopuolisten paineiden vuoksi. Pidetään kulissit pystyssä viimeiseen asti, kunnes ne sitten sortuvat ryminällä. Olen onnellinen, että olen aina uskaltanut elää niin kuin sydän sanoo, vaikka se ei ihan normien mukaan olekaan aina mennyt. 

Mökillä naatitaan. :)

Mielestäni teot tekevät ihmisestä kauniin. Se, miten hymyilee ja puhuu muille. Se, miten puhuu muista, kun he eivät ole paikalla. Olen esimerkiksi työssäni törmännyt aivan liikaa siihen, miten potilaita arvostellaan selän takana. Ihmetellään, miten aikuinen ihminen voi pelätä leikkausta. Jos joku kyselee paljon, niin leimataan vaikeaksi. Jos valittaa kipua, on päässä vikaa. Esimerkkejä riittää ja niistä huokuu kykenemättömyys asettua toisen ihmisen asemaan. Ei ketään pitäisi arvostella ja tuomita ulkonäön tai minkään muun asian takia. Hyvä ohjenuora on, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin ole sitten hiljaa. 

Kasvonaamio kaunistaa. :P

Olen itse ollut paljon sekä potilaana että hoitajana. Olen saanut huomata, että vaikka kuinka etukäteen valmistautuu tutkimukseen, oma reaktio voi yllättää. Olen mennyt totaaliseen paniikkiin vatsalaukun tähystyksessä, kun olin varma, että tukehdun. Olen miettinyt, onko minuakin arvosteltu kahvihuoneessa, että miten se nyt tollein, aikuinen ihminen! Kukaan ei voi kuitenkaan tietää etukäteen, miten reagoi tilanteessa, jossa on täysin toisten armoilla. Leikkaussaliin taas olen aina mennyt levollisin mielin, koska luotan siihen, että siellä osataan hoitaa. Omat kokemukset ovat antaneet valtavasti perspektiiviä ja ymmärrystä potilaita kohtaan. En tuomitse enkä vähättele kenenkään hätää. Ja ennen kaikkea, en puhu potilaista ikinä arvostelevaan sävyyn. Kukaan tuskin haluaa olla hankala potilas, mutta jos olet kovissa kivuissa eikä kukaan kuuntele, niin mitä vaihtoehtoja siinä on? Jokaisen hoitajan pitäisi joutua pakollisena olemaan vuorokausi täysin muiden armoilla vuodepotilaana, niin ehkä ymmärrys lisääntyisi. 

Taas lähti juttu vähän rönsyilemään. Mutta niin, aivan liikaa ihmiset miettivät ulkonäköään ja mitä muut ajattelee, vaikka ei useimmilla ihmisillä ole aikaa arvioida muita, kun kaikki aika menee sen miettimiseen, mitä muut ajattelee. Aina löytyy arvostelijoita eikä kaikkia voi ikinä miellyttää. Pääasia, että itse viihtyy kehossaan ja kantaa sen ylväänä, oli se sitten minkä muotoinen tahansa. Itselläni on hyvin poikamainen vartalo ollut aina, mutta olkoon. Joskus haikailin isompia rintoja ja muodokkaampaa lantiota, mutta turha sellaisen miettimiseen on energiaa laittaa. Eletään, vielä kun ehditään! Aurinkoista kesää! :)

Mökillä. :)

Kannattaako vajaakuntoisen treenata terveiden kanssa?

Tulin tosiaan valituksia elinsiirtourheilun ohjausryhmään vuoden alusta. Otsikon aihe mietitytti ja pohdittiin, pitäisikö elinsiirtourheilijoille olla enemmän yhteisiä treenejä ja ryhmiä urheiluseuroissa. Oma urheilutaustani on sellainen, ettei sitä ole. En ole käynyt valmennuksessa tai missään ohjatuissa ryhmissä ,jos pilatesta ei lasketa, ennen elinsiirtoa. Sen jälkeen tutustuin omiin kisoihimme ja valmennusleireille. Niistä sain kipinän ja hakeuduin pyrinnön järjestämään aikuistein yleisurheilukouluun. Siellä tutustuttiin kymmeneen lajiin ja saatiin pintaraapaisu niistä. 

Ensimmäisen ulkotreenin paras tulos kiekossa. :)

Oma taktiikkani oli avoimuus. Kerroin, että olen käynyt läpi tällaisen operaation, jonka vuoksi aitajuoksua ei suositella, koska munuainen ei ole missään suojassa ja siinä voisi sattua huonosti. Myös moukarinheiton lääkäri kielsi, koska se on niin raju laji vatsoille. Jos oikein huono tuuri kävisi, voisi riuhtaisu repiä ommellut verisuonisaumat rikki, joka ei luonnollisesti ole kauhean terveellistä. Itselle kestävyys on siirron jälkeen tuottanut suuria haasteita eikä ole mielestäni vieläkään hyvällä tasolla, korkeintaan kohtalaisella. Treenatessa terveiden kanssa tein kuolemaa jo alkulämmöissä. Kun muut hölkkäsivät kaksi kertaa urheilukentän ympäri, itse hölkkäsin/kävelin kerran ja tasasin sykettä. En tehnyt tästä numeroa, sanoin vaan, että nyt ei pysty. 

Pyrinnölle täytyy nostaa hattua, koska valmentajat ovat aina olleet aivan ihania. He ovat olleet myös kiinnostuneita tapauksestani ja mielelläni olen jakanut tietoa. Olen kertonut avoimesti kisatavoitteista ja saanut kannustusta, vaikka olen alkutekijöissä. Jopa niin, että kun kisat ovat lähentyneet, olen saanut oman, vähän kevyemmän ohjelman yhteistreeniin, etten vedä itseäni ihan piippuun. Negatiivista suhtautumista ei ole tullut ikinä. 

Pitäisi muistaa, että muilla on yleensä eri lähtökohdat lajeihin. Useimmat, jotka hakeutuvat aikuisten yleisurheilukouluihin, ovat harrastaneet lapsena yleisurheilua. Tästä saattaa olla aikaa, mutta lihasmuisti ei katoa. Jos he ovat sen lisäksi harrastaneet liikuntaa koko aikuisikänsä terveenä, on tilanne aivan toinen kuin itselläni. Täytyy myöntää, että romahduksiakin on sattunut näihin yhteistreeneihin. Kun kaikki muut ovat tajunneet uuden, teknisen jutun lähes heti, itse en vain ole tajunnut. Toisaalta, sitten kun hoksaan, mistä on kyse, saatankin mennä muista teknisesti ohi. Kun aloitin heittoryhmässä ainoana naisena, joka ei ollut käynyt myös edellisen vuoden heittoryhmää, oli ihan kiva olla kuulassa paras. Ja kun sillä aloitettiin, se nosti itseluottamustani, kun tiesin, että muissa lajeissa ei ole näin. Keihään kanssa olin pulassa, kun muut saivat sen hienosti lentämään. Kiekon kanssakin olin kömpelö, mutta innostuin niin, että se on nyt uusi lajini, jota otan haltuun. 

Treenaan pääsääntöisesti yksin. Salilla näen paljon itseäni vahvempia ihmisiä ja en osaa mieltää itsenäni vieläkään vahvaksi. Tein vähän aikaa sitten penkkiennätykseni, 52,5kg 2krt, kolmaskin tuli melkein ylös, mutta pientä apua tarttin. Varmistajani päivitteli, että olen todella vahva. Kyselin sitten, paljon kuulantyöntäjät ja kiekonheittäjät nostavat penkistä. No Suomen parhaat nostavan sen 70-100kg. Oma tulokseni kuulostaa siis varsin vaatimattomalta. Asetin tavoitteekseni oman painon eli 65kg. Se kuulemma olisi jo kova. Se on syksyn perusvoimakauden tavoite, koska nyt ollaan jo siirtymässä kisakauteen. 

Pirkkahallissa käyn myös yksin, mutta harvoin olen yksin. On hyvin inspiroivaa nähdä oikeiden huippu-urheilijoiden treenejä valmentajiensa kanssa. Olen kova matkimaan ja varastan heiltä metodeita. Varsinkin, jos on kyse omista lajeista. Myös youtube on ollut tähän hyvä väline. Muistan kyllä, kun ensimmäisiä kertoja menin hallille treenaamaan. Kuljin hartiat vähän lysyssä ja mietin, että mitä ihmettä teen täällä oikeiden urheilijoiden seassa. Pääsin yli tunteesta ja nykyään olen vakikasvo siellä. Nämä Suomen parhaat urheilijat ovat monet moikkaustuttujani ja inspiroivat suuresti. En usko, että olisin kehittynyt yhtä paljon, jos olisin treenannut vain yksin ja satunnaisesti muiden elinsiirron saaneiden kanssa. Tampereella on muutenkin niin vähän elinsiirtourheilijoita, ettei oman ryhmän perustaminen kannata. Hyvin me sulaudutaan muiden joukkoon, kun vain muistuttaa itselleen, ettei ole ihan samalla viivalla ja osaa iloita siitä, että taas selvisi treenistä ja kehitystä tapahtuu koko ajan pienin askelin. :)

Espoolaisilla kollegoillani on yhteistreenejä viikottain, olikohan jopa pari kertaa viikossa. Ne ovat mahtavia ihmisiä ja jos tuollainen mahdollisuus olisi, varmasti käyttäisin sen. Toisaalta nyt en mieti treeneissä sitä, että on elinsiirron saanut, vaan että yritän tehdä treenit mahdollisimman hyvin ja pitää hauskaa muiden kanssa. Tämä avartaa ja auttaa näkemään boxin ulkopuolelle. Ja pitää jalat maassa. Olen lähes ainoa kuulantyöntäjänainen suomessa elinsiirtourheilussa ja niin taitaa olla kiekossakin. Se on sääli, olisi kiva saada suomessakin kilpailua. Tänä kesänä olen ajatellut käydä terveiden kisoissa hakemassa kokemusta. Siellä tiedän, ettei tulokseni riitä voittoon eikä ehkä edes 8 parhaan joukkoon, mutta mitä väliä? Siellä käy ihmisiä, jotka valmentavat nuoria yleisurheilutoivoja, ovat itse entisiä urheilijoita tai vähintään harrastaneet lapsena aktiivisesti ja palannut aikuisiällä kentälle. Kun mietin omaa taustaani, olen 3 vuotta tiennyt, mitä yleisurheilu pitää sisällään. 2 vuotta olen treenannut suht tosissaan ja tästä vuoden järkevästi. Tällä pohjalla olisi jo aika ihme, jos olisinkin heti siellä aikuisten kisoissa huipulla. Ja eipähän pääse leijumaan. 

Yhteenveto otsikosta. Mielestäni kannattaa. Mutta kannattaa myös kertoa avoimesti omista taustoistaan, muut kyllä ymmärrävät. Toki ymmärrän, että munuaisensiirto on pikku juttu verrattuna keuhkojen ja sydämen siirtoon. Jos itselläni olisikin vain elinsiirto, pärjäisin varmasti paremmin. Tuon tasoitusta muille sillä, että kortisoni, thyroxini, estrogeeni, kalkki ja parathormoni tulee purkista eikä veriarvot ole olleet kauhean hyvät viime aikoina. Tähän päälle unettomuus, niin avot. En kuitenkaan halua mennä diagnoosieni ja sairauksien taakse ja selittää niillä, jos ei onnistu. Se vain vaatii ehkä enemmän työtä, mutta kun alkaa sujua, on se hyvin palkitsevaa. Jos treenaisin vain "kaltaisteni" kanssa, voisi tulla epärealistinen käsitys omista kyvyistä. Kaikki vain rohkeasti mukaan aikuisten yleisurheilukouluihin! Niissä on kivaa! :)

Uusia tuulia

Olen tässä viime kuukaudet mietiskellyt, mitä elämältä oikein halua. Kaikki on ollut hyvin ja olen ollut ihan onnellinen, mutta jotain on puuttunut. En ole uskaltanut antaa tunteiden tulla täysillä, vaan olen jarrutellut niitä. En ole nauranut sydämeni pohjasta vedet silmistä valuen tai uskaltanut antaa pettymyksen tunteen vyöryä yli. Ihan kuin sisälläni olisi ollut jokin lukko, joka estää tuntemasta täysillä. Oman elämän ja asioiden merkityksellisyys on mietityttänyt. Mikä on elämäni tarkoitus? Mihin suuntaan lähtisi ja mikä on seuraava siirto? Isoja kysymyksiä, varsinkin, kun ei tunnista elämässään juuri mitään puutteita. Ehkä se olikin liian täydellistä ja aloin kaivata särmää ja tapahtumia enemmän. 

Uskon kohtaloon aika vahvasti ja siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Ja että kaikella on lopulta jokin tarkoitus. Ennen vastoinkäymisten tarkoituksen näki ehkä vasta kuukausien tai vuosienkin päästä. Että jos tätä ei olisi tapahtunut, en olisi koskaan päätynyt tänne jne. En usko, että meille on valmis polku suunniteltuna, vaan että elämässä on monta risteyskohtaa, jossa voi valita suunnan, joka sitten määrää, minne päätyy. Että meille kaikille on määritelty monta kohtaloa, jossa on myös sattumille toki sijaa. Olen päässyt ajatuksessa jo niin pitkälle, että kun tulee vastoinkäyminen, pystyn näkemään se lähes välittömästi mahdollisuutena. Tämä ovi sulkeutui, mutta uusia avautui.

Vähän aikaa sitten oli tällainen tilanne. Hetken aikaa olin aika hukassa. Mitä nyt. Onko musta mihinkään. Pitääkö vaihtaa alaa tai etsiä täysin uusi suunta elämälle. Juttelin siskoni kanssa ja aloin pallotella vaihtoehtoja mielessäni. Pitkästä aikaa tunsin olevani elossa kunnolla. Perhoset lentelivät vatsassa ja sydämessä kutkutti. Pystyin nauramaan vapautuneesti ja antamaan kaikkien tunteiden tulla. Tunsin syvää kiitollisuutta ja onnellisuutta uudesta tilanteesta ja lähdin tekemään villejäkin visioita tulevaisuuden varalle. En vielä tiennyt yhtään, mihin suuntaan lähden, mutta usko oli vahva, että jotain ilmaantuu ja löydän paikkani. 

Nyt kun aikaa on mennyt hetki, niin kuviot alkavat pikku hiljaa selkiytyä. En vielä tiedä, mitä teen kesällä tai syksyllä, saati sitten vuoden päästä. Mutta monta rautaa on tällä hetkellä tulessa ja olen varma, että se ovi, joka on mulle tarkoitettu, aukenee. Myös urheilun saralla olen saanut hetken kadoksissa olleen kipinän takaisin ja nautin siitä taas täysillä. Elämä kantaa. Unelma MM-kullasta kuulantyönnössä elää vahvana. Tiedän, että unelmien eteen on oltava valmis tekemään töitä, mutta niin olenkin. Pitää vain ensin tietää, mistä unelmoi, niin sen voi vaikka saavuttaa. Kun uskot itseesi, on kaikki mahdollista. Jos ei onnistu yrityksistä huolimatta, niin ainakin voit todetta, että kokeiltu on, ei vaan ollut sun juttu. Kokeilematta ei voi kuitenkaan tietää, miten pitkälle pääsee. Uskalletaan unelmoida ja mennä rohkeasta kohti unelmia! :)