Kannattaako vajaakuntoisen treenata terveiden kanssa?

Tulin tosiaan valituksia elinsiirtourheilun ohjausryhmään vuoden alusta. Otsikon aihe mietitytti ja pohdittiin, pitäisikö elinsiirtourheilijoille olla enemmän yhteisiä treenejä ja ryhmiä urheiluseuroissa. Oma urheilutaustani on sellainen, ettei sitä ole. En ole käynyt valmennuksessa tai missään ohjatuissa ryhmissä ,jos pilatesta ei lasketa, ennen elinsiirtoa. Sen jälkeen tutustuin omiin kisoihimme ja valmennusleireille. Niistä sain kipinän ja hakeuduin pyrinnön järjestämään aikuistein yleisurheilukouluun. Siellä tutustuttiin kymmeneen lajiin ja saatiin pintaraapaisu niistä. 

Ensimmäisen ulkotreenin paras tulos kiekossa. :)

Oma taktiikkani oli avoimuus. Kerroin, että olen käynyt läpi tällaisen operaation, jonka vuoksi aitajuoksua ei suositella, koska munuainen ei ole missään suojassa ja siinä voisi sattua huonosti. Myös moukarinheiton lääkäri kielsi, koska se on niin raju laji vatsoille. Jos oikein huono tuuri kävisi, voisi riuhtaisu repiä ommellut verisuonisaumat rikki, joka ei luonnollisesti ole kauhean terveellistä. Itselle kestävyys on siirron jälkeen tuottanut suuria haasteita eikä ole mielestäni vieläkään hyvällä tasolla, korkeintaan kohtalaisella. Treenatessa terveiden kanssa tein kuolemaa jo alkulämmöissä. Kun muut hölkkäsivät kaksi kertaa urheilukentän ympäri, itse hölkkäsin/kävelin kerran ja tasasin sykettä. En tehnyt tästä numeroa, sanoin vaan, että nyt ei pysty. 

Pyrinnölle täytyy nostaa hattua, koska valmentajat ovat aina olleet aivan ihania. He ovat olleet myös kiinnostuneita tapauksestani ja mielelläni olen jakanut tietoa. Olen kertonut avoimesti kisatavoitteista ja saanut kannustusta, vaikka olen alkutekijöissä. Jopa niin, että kun kisat ovat lähentyneet, olen saanut oman, vähän kevyemmän ohjelman yhteistreeniin, etten vedä itseäni ihan piippuun. Negatiivista suhtautumista ei ole tullut ikinä. 

Pitäisi muistaa, että muilla on yleensä eri lähtökohdat lajeihin. Useimmat, jotka hakeutuvat aikuisten yleisurheilukouluihin, ovat harrastaneet lapsena yleisurheilua. Tästä saattaa olla aikaa, mutta lihasmuisti ei katoa. Jos he ovat sen lisäksi harrastaneet liikuntaa koko aikuisikänsä terveenä, on tilanne aivan toinen kuin itselläni. Täytyy myöntää, että romahduksiakin on sattunut näihin yhteistreeneihin. Kun kaikki muut ovat tajunneet uuden, teknisen jutun lähes heti, itse en vain ole tajunnut. Toisaalta, sitten kun hoksaan, mistä on kyse, saatankin mennä muista teknisesti ohi. Kun aloitin heittoryhmässä ainoana naisena, joka ei ollut käynyt myös edellisen vuoden heittoryhmää, oli ihan kiva olla kuulassa paras. Ja kun sillä aloitettiin, se nosti itseluottamustani, kun tiesin, että muissa lajeissa ei ole näin. Keihään kanssa olin pulassa, kun muut saivat sen hienosti lentämään. Kiekon kanssakin olin kömpelö, mutta innostuin niin, että se on nyt uusi lajini, jota otan haltuun. 

Treenaan pääsääntöisesti yksin. Salilla näen paljon itseäni vahvempia ihmisiä ja en osaa mieltää itsenäni vieläkään vahvaksi. Tein vähän aikaa sitten penkkiennätykseni, 52,5kg 2krt, kolmaskin tuli melkein ylös, mutta pientä apua tarttin. Varmistajani päivitteli, että olen todella vahva. Kyselin sitten, paljon kuulantyöntäjät ja kiekonheittäjät nostavat penkistä. No Suomen parhaat nostavan sen 70-100kg. Oma tulokseni kuulostaa siis varsin vaatimattomalta. Asetin tavoitteekseni oman painon eli 65kg. Se kuulemma olisi jo kova. Se on syksyn perusvoimakauden tavoite, koska nyt ollaan jo siirtymässä kisakauteen. 

Pirkkahallissa käyn myös yksin, mutta harvoin olen yksin. On hyvin inspiroivaa nähdä oikeiden huippu-urheilijoiden treenejä valmentajiensa kanssa. Olen kova matkimaan ja varastan heiltä metodeita. Varsinkin, jos on kyse omista lajeista. Myös youtube on ollut tähän hyvä väline. Muistan kyllä, kun ensimmäisiä kertoja menin hallille treenaamaan. Kuljin hartiat vähän lysyssä ja mietin, että mitä ihmettä teen täällä oikeiden urheilijoiden seassa. Pääsin yli tunteesta ja nykyään olen vakikasvo siellä. Nämä Suomen parhaat urheilijat ovat monet moikkaustuttujani ja inspiroivat suuresti. En usko, että olisin kehittynyt yhtä paljon, jos olisin treenannut vain yksin ja satunnaisesti muiden elinsiirron saaneiden kanssa. Tampereella on muutenkin niin vähän elinsiirtourheilijoita, ettei oman ryhmän perustaminen kannata. Hyvin me sulaudutaan muiden joukkoon, kun vain muistuttaa itselleen, ettei ole ihan samalla viivalla ja osaa iloita siitä, että taas selvisi treenistä ja kehitystä tapahtuu koko ajan pienin askelin. :)

Espoolaisilla kollegoillani on yhteistreenejä viikottain, olikohan jopa pari kertaa viikossa. Ne ovat mahtavia ihmisiä ja jos tuollainen mahdollisuus olisi, varmasti käyttäisin sen. Toisaalta nyt en mieti treeneissä sitä, että on elinsiirron saanut, vaan että yritän tehdä treenit mahdollisimman hyvin ja pitää hauskaa muiden kanssa. Tämä avartaa ja auttaa näkemään boxin ulkopuolelle. Ja pitää jalat maassa. Olen lähes ainoa kuulantyöntäjänainen suomessa elinsiirtourheilussa ja niin taitaa olla kiekossakin. Se on sääli, olisi kiva saada suomessakin kilpailua. Tänä kesänä olen ajatellut käydä terveiden kisoissa hakemassa kokemusta. Siellä tiedän, ettei tulokseni riitä voittoon eikä ehkä edes 8 parhaan joukkoon, mutta mitä väliä? Siellä käy ihmisiä, jotka valmentavat nuoria yleisurheilutoivoja, ovat itse entisiä urheilijoita tai vähintään harrastaneet lapsena aktiivisesti ja palannut aikuisiällä kentälle. Kun mietin omaa taustaani, olen 3 vuotta tiennyt, mitä yleisurheilu pitää sisällään. 2 vuotta olen treenannut suht tosissaan ja tästä vuoden järkevästi. Tällä pohjalla olisi jo aika ihme, jos olisinkin heti siellä aikuisten kisoissa huipulla. Ja eipähän pääse leijumaan. 

Yhteenveto otsikosta. Mielestäni kannattaa. Mutta kannattaa myös kertoa avoimesti omista taustoistaan, muut kyllä ymmärrävät. Toki ymmärrän, että munuaisensiirto on pikku juttu verrattuna keuhkojen ja sydämen siirtoon. Jos itselläni olisikin vain elinsiirto, pärjäisin varmasti paremmin. Tuon tasoitusta muille sillä, että kortisoni, thyroxini, estrogeeni, kalkki ja parathormoni tulee purkista eikä veriarvot ole olleet kauhean hyvät viime aikoina. Tähän päälle unettomuus, niin avot. En kuitenkaan halua mennä diagnoosieni ja sairauksien taakse ja selittää niillä, jos ei onnistu. Se vain vaatii ehkä enemmän työtä, mutta kun alkaa sujua, on se hyvin palkitsevaa. Jos treenaisin vain "kaltaisteni" kanssa, voisi tulla epärealistinen käsitys omista kyvyistä. Kaikki vain rohkeasti mukaan aikuisten yleisurheilukouluihin! Niissä on kivaa! :)