Olen tässä viime kuukaudet mietiskellyt, mitä elämältä oikein halua. Kaikki on ollut hyvin ja olen ollut ihan onnellinen, mutta jotain on puuttunut. En ole uskaltanut antaa tunteiden tulla täysillä, vaan olen jarrutellut niitä. En ole nauranut sydämeni pohjasta vedet silmistä valuen tai uskaltanut antaa pettymyksen tunteen vyöryä yli. Ihan kuin sisälläni olisi ollut jokin lukko, joka estää tuntemasta täysillä. Oman elämän ja asioiden merkityksellisyys on mietityttänyt. Mikä on elämäni tarkoitus? Mihin suuntaan lähtisi ja mikä on seuraava siirto? Isoja kysymyksiä, varsinkin, kun ei tunnista elämässään juuri mitään puutteita. Ehkä se olikin liian täydellistä ja aloin kaivata särmää ja tapahtumia enemmän.
Uskon kohtaloon aika vahvasti ja siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Ja että kaikella on lopulta jokin tarkoitus. Ennen vastoinkäymisten tarkoituksen näki ehkä vasta kuukausien tai vuosienkin päästä. Että jos tätä ei olisi tapahtunut, en olisi koskaan päätynyt tänne jne. En usko, että meille on valmis polku suunniteltuna, vaan että elämässä on monta risteyskohtaa, jossa voi valita suunnan, joka sitten määrää, minne päätyy. Että meille kaikille on määritelty monta kohtaloa, jossa on myös sattumille toki sijaa. Olen päässyt ajatuksessa jo niin pitkälle, että kun tulee vastoinkäyminen, pystyn näkemään se lähes välittömästi mahdollisuutena. Tämä ovi sulkeutui, mutta uusia avautui.
Vähän aikaa sitten oli tällainen tilanne. Hetken aikaa olin aika hukassa. Mitä nyt. Onko musta mihinkään. Pitääkö vaihtaa alaa tai etsiä täysin uusi suunta elämälle. Juttelin siskoni kanssa ja aloin pallotella vaihtoehtoja mielessäni. Pitkästä aikaa tunsin olevani elossa kunnolla. Perhoset lentelivät vatsassa ja sydämessä kutkutti. Pystyin nauramaan vapautuneesti ja antamaan kaikkien tunteiden tulla. Tunsin syvää kiitollisuutta ja onnellisuutta uudesta tilanteesta ja lähdin tekemään villejäkin visioita tulevaisuuden varalle. En vielä tiennyt yhtään, mihin suuntaan lähden, mutta usko oli vahva, että jotain ilmaantuu ja löydän paikkani.
Nyt kun aikaa on mennyt hetki, niin kuviot alkavat pikku hiljaa selkiytyä. En vielä tiedä, mitä teen kesällä tai syksyllä, saati sitten vuoden päästä. Mutta monta rautaa on tällä hetkellä tulessa ja olen varma, että se ovi, joka on mulle tarkoitettu, aukenee. Myös urheilun saralla olen saanut hetken kadoksissa olleen kipinän takaisin ja nautin siitä taas täysillä. Elämä kantaa. Unelma MM-kullasta kuulantyönnössä elää vahvana. Tiedän, että unelmien eteen on oltava valmis tekemään töitä, mutta niin olenkin. Pitää vain ensin tietää, mistä unelmoi, niin sen voi vaikka saavuttaa. Kun uskot itseesi, on kaikki mahdollista. Jos ei onnistu yrityksistä huolimatta, niin ainakin voit todetta, että kokeiltu on, ei vaan ollut sun juttu. Kokeilematta ei voi kuitenkaan tietää, miten pitkälle pääsee. Uskalletaan unelmoida ja mennä rohkeasta kohti unelmia! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti