Jee, kisakausi alkaa!

Tämän viikon sunnuntaina on sitten ensimmäiset kisat, joissa lajeinani ovat kuulantyöntö ja kiekonheitto. Kauden avaus jännittää aina, mutta nyt jännitys on positiivista eikä ainakaan vielä ole mennyt överiksi. Uskon, että kisat menee hyvin. Olen saanut alle hyvän, ehjän treenikauden ja tuntuu upealta päästä katsomaan, miten se näkyy tuloksissa ja kisatilanteessa. Kuulan suhteen viimeiset kolme treeniä on mennyt hyvin. Olen vihdoin alkanut saada pakituksesta hyötyä ja paukuttanut uusia ennätyksiä, minkä olen kerennyt. Lauantaina tein kisoja simuloivan harjoituksen ja jos pystyn keskittymään kisatilanteessa yhtä hyvin, niin hyvä tulee. 

Kiekonheitossa kuudesta heitosta yksi meni verkkoon yliyrittämisen takia ja yhden hyvän astuin yli. Siinä tavoite olisi saada se ensimmäinen, virallinen tulos. Oli hyvä simuloida kisoja, koska sekään ei ole itsestään selvää. Uskon kuitenkin vahvasti, että tulos tulee ja toivottavasti 15 metrin paremmalla puolella. Harjoituksissa on 20 metriä ollut jo todella lähellä, joten kehitystä on tapahtunut kevään aikana. 

"Kisa" alkamassa. :)

Kuulassa lämmittelytyönnöt menivät ihan penkin alle, mutta kun kisa alkoi, niin sytyin ja yllätyin itsekin tuloksista. Edellinen ennätykseni oli viime viikon keskiviikolta 8.09 metriä ja nyt 6 työnnöstä viisi ylitti sen ja neljä vielä reilusti. Tämän hetken harjoitusennätys on 8.50 metriä, joka alkaa jo olla ihan kelpo tulos. Jos kisoissa kulkee lähellekkään noin hyvin, niin ihan hyvä kausi tulossa! :)

"Kisaheitto". Siellä se liitää. :D

Olen kuitenkin tehnyt jännän havainnon omassa reagoinnissa. Nykyään osaan jo hieman tuulettaa hyvin menneitä suorituksia, mutta tunnen niistä myös syyllisyyttä. Syyllistyn siis siitä, että olen jossain ihan hyvä. Saatan myös nolostua, jos olen jossain paljon parempi kuin muut. Iloitsisin enemmän muiden huippuonnistumisista. Jostain syvältä kumpuaa tunne, että en ansaitse sitä huippufiilistä, joka itsensä ylittämisestä ja esimerkiksi uudesta ennätyksestä tulee. Vaikka tiedän, että se ei ole tapahtunut helposti ja olen tehnyt töitä sen eteen määrätietoisesti jo 2,5 vuotta. Olen epäonnistunut ja onnistunut. Kehitys on välillä pysähtynyt ja mennyt takapakkia, sitten taas harppauksen eteenpäin. Mikään ei ole tapahtunut itsestään. Siksi on hassua, että en muka ansaitsisi omasta mielestäni onnistumista. Muiden puolesta osaan olla aidosti iloinen ja onnellinen. Ja tiedän, että moni on aidosti onnellinen puolestani, kun olen kehittynyt ja onnistunut. Miksi en siis itse osaa olla?

Osaan iloita vain 80% uusista saavutuksista, koski ne sitten mitä elämänaluetta tahansa. Joskus hetkellisesti osaan iloita sen 100%, mutta sitten jostain tulee ajatus, että jos mä pystyin tohon, niin ei se kovin kummoinen juttu voi olla. Ja alkaa nolottaa, että on hehkuttanut asiaa. Tykkään katsoa urheilua ja rakastan niitä urheilijoiden tuuletuksia ja onnea siitä, että he ovat onnistuneet. Kaikki se tunteiden kirjo ja onnen kyyneleet, joka välittyy myös katsojalle. Pitäisi ehkä itsekin vain uskaltaa nauttia siitä tilanteesta ja reilusti tuulettaa. Ehkä muut saisivat siitä samalla lailla jotain, mitä itse saan katsoessa muiden tuuletuksia. 

Ps. tänään uskalsin hypätä matalan aidan yli ja uskalsin myös riemuita siitä! Rimakauhu on meinaan ollut aika kova. :D