tiistai 29. marraskuuta 2016

Sankarikoulu

Viikonloppuna sain olla mukana tekemässä hienoa tapahtumaa. Turvallisuusviikko huipentui Päivä paloasemalla-tapahtumaan. Itse olin Tampereen vpk:lla, omalla kotiasemallani esittelemässä autojamme. Oli hienoa nähdä lasten into paloautoa kohtaan. Lapsille jaettiin muovisia palokypäriä, joita sitten tohkeissaan pidettiin päässä. Kuskin paikalle oli jonoa, kukapa ei haluaisia ajaa isoa autoa. Oli myös mukavaa kertoa vanhemmille autosta faktoja ja vastata välillä vaikeisiinkiin kysymyksiin. Opin taas uusia nippelitietoja. :)

Päivä oli onnistunut ainakin, jos katsoi säteileviä lapsia. Kävijöitä oli 475 päivän aikana, joka on ihan mukava määrä porukkaa. Tapahtumassa oli mahdollisuus suorittaa sankarikoulutus. Siihen kuului alkusammutusharjoitus ja netissä tehtävä teoriaosuus. Viikonlopun jälkeen meidän ansiosta on taas 80 uutta sankaria, jotka hallitsevat alkusammutuksen. Kävin toki itsekkin tekemässä rastin, vaikka sattuneesta syystä sammutushommat sujuvat ehkä keskivertoa paremmin. :P 
Palonainen. :)

Lapsille oli suunniteltu tehtävärata, johon kuului erilaisia rasteja. Tosin monet rastit pistivät myös aikuiset miettimään. Eläinten pelastusta mietittiin yhdellä rastille, toisella kodin vaaranpaikkoja. Sen jälkeen oli käytännön poistumisharjoitus pimeässä. Mahdollisuus oli myös kokeilla sammutusasua ja sen pukemista. Bonuksena oli mahdollista vielä kokeilla letkukiepin heittämistä, joka on jokaisen palomiehen perushomma. 

Itse olin intoa piukassa, kun sain vihdoin uudemmat haalarit enkä enää erottunut muista vanhoilla haalareilla. :D Sukupuoleni aiheutti hämmennystä joissain vanhemmissa ja sain kertoa vapaapalokuntien toiminnasta, jossa on paljonkin naisia mukana. Torstaina pääsen myös aloittamaan ensivastekurssin, jolla tulen varmasti oppimaan uutta. Vaikka olen sairaanhoitaja, en kuitenkaan hoida potilaita välittömästi, kun he tarvitsevat apua. Saan potilaat yleensä valmiin diagnoosin kanssa tai ainakin jonkinlaisen hoitosuunnitelman, jos ei muuta. Nyt pääsen syvemmälle ensihoitoon, vaikka omassa palokunnassani ei ensivastetta olekaan. Olen kuitenkin menossa tänä vuonna vielä päivystämään Sääksjärven vpk:hon, jossa taas on ensivaste. Ja onhan se nyt jokaisen kansalaisvelvollisuus opetella ensiavun perusteet.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Kriisistä kriisiin

Olen viime viikkoina kriiseillyt milloin mistäkin. Pitkään on ollut tasaista ja mukavaa ja olen ehkä tylsistynyt. Kaksosena olen kaksijakoinen luonne ja kaipaan säännöllisin väliajoin jotain uutta elämään. Jos elämässä menee liian hyvin, pitää kriisejä kehitellä. Kuulostaa hullulta, mutta sellainen olen. En edes välttämättä tietoisesti, mutta menneisyyden tarkastelu paljastaa asian olevan juuri näin. Nyt on sitten ilmeisesti parisuhteessa seitsemän vuoden kriisi ja elämässä kolmenkympin kriisi. 

Urheilun suhteen kriiseilen enemmän kuin muun elämän. Tammikuussa on halli-SM-kisat, joihin pitäisi valmistautua. Tuntuu, että en ole ollenkaan valmis ja tiedän, etten pärjää siellä juurikaan. Sinne on tulossa kovia juoksijoita eikä kuulassakaan voitto ole mitenkään varma. Olen kuitenkin lopulta aika kilpailuhenkinen ja luon itselleni paineita. Ja kyllä, luon niitä itse, ei kukaan muu. Tuskin kukaan muu odottaa, että menestyn siellä tai edes välittää siitä, tärkeintä on osallistuminen ja reilu kilpailu. Ja että tekee parhaansa ja vähän päälle. 


Syksy on mennyt tuttuun tapaan kahden kuukauden kestoflunssassa, joka luonnollisesti on vaikuttanut treeneihin. Valmennusviikonlopun jälkeen oli hyvä treeniputki, jonka olen nyt katkaissut melkein viikon treenitauolla. Olen toki käynyt reippailla kävelyillä, mutta tietoisesti jättänyt lajitreenit väliin. Alkoi tuntua, että flunssa puskee taas päälle ja menee vähän liian lujaa. Ja treenit eivät edenneet, vaan jotenkin kaikki junnasi paikoillaan. Ylikunnon vaara on kuitenkin olemassa ja joskus pitäisi palautuakin. Nämä tauot eivät kuitenkaan ole henkisesti helppoja. Mieli haluaisi lähteä treeneihin, mutta jotain olen parin viime vuoden aikana oppinut. Kuuntele kehoasi. Jos se sanoo, että ei ole järkevää lähteä rehkimään, niin silloin ei kannata. Se ei hyödytä mitään. Ja kyse ei ole laiskuudesta tai väsymyksestä, vaan tuntemuksesta, että ei ole palautunut eikä oikein lähde. Itselleni treeneihin lähteminen ei ole koskaan ollut ongelma, vaan enneminkin riittävä lepo ja tauot treeneistä. Nyt kriiseillään niitä.
Lisää kuvateksti

Viime aikoina on tullut myös paljon mietittyä, onko nykyinen elämä sellaista, mitä haluan. Olen vakaassa parisuhteessa, asun kivassa asunnossa ja omistan ärsyttävän suloisen kissan. Saan tehdä töitä jaksamisen mukaan, joka sopii tähän elämäntilanteeseen. Mutta väkisinkin sitä miettii, että onko se nyt tätä samaa koko loppu elämän. Tai mikä on seuraava askel. Jos tekisi, niinkuin kuuluu tehdä, pitäisi ostaa isompi asunto, mennä naimisiin ja sitten lapsia. Se ei vaan ole yhtään sitä, mitä itse tulevaisuudelta haluan. Haluan kokeilla erilaisia asioita ja oppia uusia juttuja. Auttaa muita tukihenkilönä ja joskus haluaisin ainakin osittain työskennellä liikunnan parissa. Ne koulut vain ovat niin kalliita. Aika näyttää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Nyt ensin pitää suoriutua kunnialla SM- ja MM-kisoista, sitten voi miettiä uusia tavotteita. Kokemukseni mukaan kriiseistä seuraa aina lopulta jotain hyvää, joten uskon, että nytkin. Positiivisin mielin joulua kohti! :)

lauantai 12. marraskuuta 2016

Eroon ujoudesta

Olen saanut synnyinlahjana ujouden. Muistan, kuinka lapsena menin aina vieraita äidin jalan taakse piiloon. Ujous on ollut aina kirous. Koulussa sen vuoksi joutui kiusatuksi ja sen vuoksi on joitakin juttuja jättänyt tekemättä. Kuulin teininä, että olen hyvä kuuntelemaan. No varmasti, kun en uskalla avata suuta, vaikka sanottavaa olisi kuinka. Olen myös vaikuttanut ehkä joidenkin mielestä koppavalta tai ylimieliseltä, kun olen istunut yksin hiljaa jossain nurkassa. Usein ajatellaan helposti, että ujo ihminen on sisäänpäin kääntynyt. Itse en ole ollut sitä koskaan. Olen tykännyt aina olla yksin, mutta myös seurassa. Olen halunnut sanoa niin paljon, mutta ollut kuitenkin tuppisuuna ja jälkikäteen harmitellut, kun ei taas uskaltanut. 

Vaikka olen ollut ujo, olen ollut myös rohkea. Olen tehnyt elämässäni todella paljon asioita, jotka ovat pelottaneet ja tuntuneet hyvin epämiellyttäviltä sekä mennyt omalle epämukavuusalueelle. Olen muuttanut 16-vuotiaana Heinolaan opiskelemaan tuntematta sieltä ketään. Sain sieltä kaksi ystävää, joiden kanssa en enää ole tekemisissä. Muutin myös Tampereelle miehen perässä ilman, että tunsin täältä ketään, saati että olisin tuntenut koko kaupunkia ollenkaan. Tein avoimia hakemuksia ja kävelin sisälle paikkoihin, joissa ei tarvitse kummempaa koulutusta ja kyselin töitä. Pääsin Hesburgeriin, josta alkoi siedätyshoito ujoutta vastaan. Asiakaspalvelussa joutuu olemaan koko ajan vieraiden ihmisten kanssa tekemisissä. Siinä tosin työminä suojaa ja olenkin aina viihtynyt töissä, joissa kaikilla on sama työasu. Ei tarvitse miettiä, miltä näyttää. 

Seuraava askel oli mennä paikalliseen vapaapalokuntaan jatkamaan kesken jäänyttä harrastusta. Siellä lähdin tulimerelle ja menin pikkujouluihin karaistumaan. Kuitenkin kaikista eniten jännitti huvitoimikunnan sihteerinä oleminen, koska jouduin aina lukemaan syys- ja kevätkokouksissa toimintasuunnitelman ja -kertomuksen. Näin jälkiviisaana olisin voinut valmistautua niihin paremmin, niin ei olisi ehkä tarvinnut täristä niin paljon siellä yleisön edessä. Olen sen jälkeen esiintynyt aika paljon virallisissa jutuissa ja jopa oppinut nauttimaan esiintymisestä. Esiintymiskammosta voi päästä yli. Kaikista tärkein asia itselleni on hyvä valmistautuminen. Kun tietää, mistä puhuu, ei tarvitse jännittää. Kissani sai kuulla esimerkiksi kaason puheeni kymmeniä kertoja, lisäksi kävin sen mielessäni läpi todella monta kertaa. Kun sen pitämisen hetki tuli, ei jännittänyt ja puhe meni hyvin, vaikka yleisöä oli lähemmäks 80. 

Muistan vielä ensimmäiset kisani vajaa vuosi sitten. Olin paniikin partaalla kaksi viikkoa, kun en oikein tiennyt mitä on edessä. Kun puoli vuotta myöhemmin oli EM-kisat, en juurikaan jännittänyt. Olin tehnyt paljon mentaaliharjoituksia ja käynyt esimerkiksi 100 metrin juoksuni läpi todella monta kertaa. Penikkavaivojen takia en päässyt juuri juoksua harjoittelemaan, mutta mielessä olin tehnyt onnistuneen lähdön ja maaliviivan ylityksen jo monesti. Lopulta kun oli tilanteessa, niin pystyin keskittymään vain siihen hetkeen sen kummempia jännittämättä. Tuskin olisin ilman mielikuvaharjotteita. 

Nykyään, kun tapaan uusia ihmisiä, olen jo heti alkuun aika puhelias. Tuntuu, että vihdoinkin olen vapaa ja oma itseni, kun ujouden viitta on kadonnut. Haluan kirjoittaa tämän, jotta samojen ongelmian kanssa painivat saisivat toivoa, että ujouden taakasta on mahdollista päästä eroon. Joku ei välttämättä halua, mutta itselle on ollut todella vapauttavaa uskaltaa olla oma itsensä. Roolia en ole ikinä vetänyt, mutta en ole vain uskaltanut aina ilmaista itseäni. Oikotietä onneen tuskin kuitenkaan on. Epämukavuutta on pakko sietää ja uskaltaa sanoa jotain, vaikka kuinka jännittää. Vaikka mokaa, niin siihen ei kuole. Itselleen nauramisen taito on myös matkalla tärkeä. Keikkatyöläisenä olen toivottu keikkalainen monelle osastolle ja tunnun kuuluvani porukkaan. Yhdistystoiminta on auttanut erityisesti, kun on tavannut paljon uusia ihmisiä. Myös urheiluvalmennusleirit ovat opettaneet rohkeutta. Ainoa huono puoli ujoudesta pääsemisessä on identiteettikriisi. Määrittelin itseni aina ujouden kautta, niin kuka nyt olen? :D Ehkä olen ambivertti, joka on utelias ja kokeilun haluinen ja haluaa toteuttaa mahdollisimman monta unelmaa elämänsä aikana. Kuka sinä olet? :)

maanantai 7. marraskuuta 2016

Omaehtoinen valmennusleiri.

Nyt oli vihdoin kauan odotettu elinsiirron saaneiden syysleiri. Olemme siis järjestäneet viikonlopun täysin omaehtoisesti ja omakustanteisesti. Mahdollisen siitä on tehnyt mahtavat valmentajat Tuija ja Teijo, jotka suunnittelivat ja järjestivät ohjelman ilman palkkaa. Tämä ehkä kertoo innosta, jolla harrastamme urheilua ja haluamme kehittyä siinä. Porukka on mahtavaa ja innostunut ja haluaa saada asiantuntevaa valmennusta tekniikoihin ja treeneihin.

Kuntosalilla jalkakyykkytekniikkaa.

Perjantaina pidin tarkoituksella välipäivän treeneistä, jotta jaksaa viikonloppuna tehdä täydellä teholla. Yksi ryhmästämme tuli luokseni yöksi perjantaina. Oli mukavaa tutustua kunnolla ja jutella kaiken karvaisista asioista. Päivä meni nopeasti seuraavaa päivää odottaen. Lauantain treenit alkoivat Polte-salilla Nekalassa. Puitteet olivat hienot ja isot. Salilla oli perinteinen kuntosali, mutta myös mahdollisuus crossfit-tyyppiseen harjoitukseen enkä edes tiedä, mitä kaikkea siellä oli. Ehkä hauskimpana jäi mieleen kiipeilyseinä, joka tosin oli tarkoitettu lapsille ja jäi kokeilematta. :P Kävimme läpi perusliikkeitä kevyellä tangolla. Aloitimme maastavedosta, joka sujui kohdallani hyvin. Jalkakyykyssä sen sijaan tiesin, että palautetta tulee. Lantioni lähtee kyykätessä herkästi vinoon, oikea puoli työntyy eteenpäin ja tästä johtuen teen leveämpää kyykkyä kuin yleisurheilijalle olisi optimaalista. Silloin pystyn kontrolloimaan lantion ja saan tuntuman pakaroihin. Haluan kyllä joskus saada asian kuntoon, mutta olen sitä jo lähes 2 vuotta yrittänyt ja vain haara-asennon leventäminen on auttanut asiaa. Toistaiseksi pitäydyn siis leveässä kyykyssä.

Penkkipunnerruslämmittelyä
Teimme pohkeita perusvoiman hankkimista varten sekä niin, että se kehittää nopeaa kontaktia juoksussa. Olen tehnyt niitä kyllä salilla, mutta parannettavaa löytyy. Nousimme myös tanko niskassa eri korkuisille korokkeille yhdellä jalalla. Korkeampi koroke kehittää perusvoimaa ja matalampi taas tehdään nopeammalla kontaktilla ja saadaan juoksuun terävyyttä. Myös yhden jalan kyykkyä, jota myös bulgarialaiseksi alkelkyykyksi on sanottu, harjoiteltiin. Liike on ennestään tuttu, mutta en ole sitä syksyllä tehnyt. Kertaus on opintojen äiti ja aina näistä saa uusia vinkkejä. Vauhtipunnerrus oli seuraavana vuorossa, jota olenkin tässä viimeisimmissä treeneissä tehnyt. Nytkin tehtiin pienillä painoilla ja sain kuulla tekniikan olevan hyvä. Sain myös kehuja voimatasoistani, jotka ovat naiseksi korkeat. Olen kyllä myös tehnyt töitä sen asian eteen. Penkkipunnerrusta katseltiin vielä loppuun ja saimme kaikki saliohjelman matkaamme. Ehdimme käydä syömässä ja hengähtämässä ennen illan kuntotestejä.
Liikkuvuustesti kepin kanssa

Kokoonnuimme Pirkkahalliin lämmittelemään ennen testejä. Tarkoituksena oli testata räjähtävän voiman tasoa, jotta voimme seurailla kehitystämme. Ensimmäisenä lajina oli vauhditon pituushyppy. Parin harjoituskierroksen jälkeen oli kolme kierrosta mahdollisuus yrittää. Oma paras tulokseni oli 2,17 metriä, joka on 17 cm parannusta edelliseen tulokseen viime keväältä. Mainittakoon, että Tommi Evilä oli samaan aikaan treenaamassa. :D Liikkuvuutta testasimme myös tempauksesta tutulla asennolla. Tarkoitus oli siis mennä kyykkyyn niin, että tanko on suorilla käsillä pään päällä. Liikkuvuuteni on hyvä, mutta varmasti yliliikkuvat nivelet vaikuttavat asiaan. Kuulanheitossa sain tulokseksi 10,70 metriä, johon olin ihan tyytyväinen. Aikaisempaa tulosta ei ole, koska en ole ikinä mitannut sitä.
Tarkasti kuuntelevat oppilaat

Loppuun otimme vielä neljä kertaa 60 metriä kovaa, mutta ei ihan täysillä, ehkä 80% maksiminopeudesta. Juokseminen vaan on niin kivaa. :) Loppubonukseksi oli inhokkitesti eli borzov, jossa piti edetä 20 metriä mahdollisimman vähillä hypyillä. Alkuasento oli matalana, kädet maassa ja toinen jalka käsien välissä, toinen takana. Siitä sitten pakaralla ponnistaen eteenpäin mahdollisimman matalana. Näiden treenien päälle maistui Tappara-burger Pancho Villassa. :P
Aamun porrastreeni

Sunnuntai alkoi klo 10 raikkaassa pakkasilmassa. Tarkoituksena oli juosta Pyynikin näkötornilla rappusia. Alkulämmöt otettiin hölkkäämällä, jolloin penikat muistuttivat olemassa olostaan. Sitten tehtiin polvennostojuoksua paljon ennen rappusiin menoa. Olisin halunnut juosta kiviportaissa, koska pelkään puuportaita. Korkean paikan kammo iskee niissä ja lujaa enkä vain uskaltanut juosta joka toista rappusta, joten juoksi jokaisen. Harmitus oli hirmuinen, mutta minkäs teet. Tunsin itseni luuseriksi. Rappujuoksujen jälkeen otettiin vielä kovia vetoja, jotka tuntuivat hyviltä, mutta turhautuneisuus iski ja kovaa, kun samat virheet tuntuvat toistuvan edelleen, vaikka olen niitä yrittänyt korjata. Olen kuulemma kuitenkin vuodessa kehittynyt, vaikka edelleen on tekemistä. Kai se tästä. Viikonloppu huipentui todella herkullisella lounaalla Zeytuun-ravintolassa. :) Kiitos kaikille ihanille mahtavasta viikonlopusta! :)
Huippujengi! :)