Mistä motivaatio kumpuaa?

Olen nyt treenannut kuulantyöntöä noin kolme vuotta tavoitteellisesti. Lajissä viehättää sen haastavuus ja herkkyys. Päivän kunto vaikuttaa paljon tulostasoon ja myös älyn toiminnalla on iso merkitys onnistumiseen. Joka treenissä opin jotain uutta ja välillä mennään takapakkia tai junnataan paikallaan. Näitä turhautumisen aikoja on tullut paljon, mutta sitten on sattunut oikea ihminen oikeaan aikaan samalla kertaa hallille ja olen saanut vinkin, joka on vienyt taas tekniikkaa hieman eteenpäin. Välillä syttyy lamppu pään päälle, kun oivaltaa jotain uutta ja ihmeellistä. 

Ensimmäisen vuoden olin vähän väliä flunssassa eikä ehjää kautta saanut millään. Omalla kohdalla voimatasot tippuvat todella paljon jo vähäisen treenaamattomuuden aikana ja niitä onkin saanut rakennella uudelleen kerta toisensa jälkeen. Omalla kohdalla motivaatio tähän löytyy omasta hyvästä olosta ja siitä, että pidän tunteesta, että olen vahva. Olen tällöin itsevarmempi, vaikka voima ei muille näkyisikään enkä sitä tarvitsisi elämässä yleensä. Tällä hetkellä voimatasoni ovat itselleni erinomaiset ja voin olla niihin tyytyväinen. 

SM-kisoissa korokkeella Lotta Pukkilan kanssa.

Oma ohjelmani rakentuu pitkälti perusasioiden äärelle. Huolehdin, että tulee levättyä tarpeeksi ja tehtyä kevyttä ja palauttavaa treeniäkin välillä. Teen aika vähän korkean intensiteetin treenejä siitä yksinkertaisesta syystä, että en palaudu niistä, kehoni ei kestä niitä. Jaksan hyvin vetää treenin ja itseni vaikka miten äärirajoille, mutta siitä ei ole mitään hyötyä. Jokaisen tälläisen treenin jälkeen olen sairastunut flunssaan, vaikka olisin tehnyt mitä sen estääkseni. Ja koska säännöllisyys on tärkeää, en vedä itseäni ikinä äärirajoille, joka mahdollistaa treenimäärien lisäämisen ilman laadun kärsimistä. Palautumiseen kuuluu myös syöminen, joskus jatkuvasta syömisestäni on jopa vitsailtu. Mutta kun treenaa keskimäärin 9 tuntia viikossa, niin myös energiaa tarvitaan. 

Voimaharjoitteluni pohjautuu perusliikkeisiin, kuten penkkiin, kyykkyyn, maastavetoon, työntöön ja rinnallevetoon. Erikoistekniikoita en juuri käytä ja hauiskääntöjä tulee tehtyä satunnaisesti ehkä kerran parissa kuukaudessa. Askelkyykkyä, maastavetoa ja penkille nousua tulee käytettyä välillä ja vähän kaudesta riippuen. Kun perusasiat ja tekniikat ovat kunnossa, voi välillä vähän hullutella ja tehdä erilaisia erikoisliikkeitä, jotta homma pysyy mielekkäänä eikä tylsisty. 

Välillä tuntuu tältä, mutta tästäkin noustiin ja tehtiin hyvä treeni.

Olen itkenyt kuulatreeneissä, kun ei ole kulkenut. Mutta sitten olen hengitellyt syvään ja koonnut itseni ja yleensä löytänyt ihan kelpo tekniikan. Kuulantyöntä on todella tekninen laji ja itse sain esimerkiksi tänään todeta, että kropassa on kyllä voimaa riittävästi, mutta en saa sitä siirrettyä kuulaan puutteellisen tekniikan vuoksi. Uskon kuitenkin itseeni ja teen paljon mielikuvaharjoituksia ja katson muiden videoita. Nämä auttavat eteenpäin ja hahmottamaan omaa tekniikkaa. Tänään astuin rinkiin ajatellen, että olen oman elämäni David Storl ja työnsin aika hyviä työntöjä. Itselle toimii siis se, että kuvittelen itsestäni liikoja, niin johan lähtee. :D Jos ihailisin jotain itseni tasoista, niin en usko, että kehitys olisi ollut näin hyvää. Itseäni motivoi tulemaan hallille kerta toisensa jälkeen se mahtava tunne, kun kaikki välillä osuu kohdilleen. Sitä tapahtuu vielä aika harvoin, mutta kyllä näitä tähtihetkiä on tähänkin kuukauteen ja päiväänkin mahtunut. :) 

Vaikka itselle treenaaminen on elämäntapa ja nautin siitä, tulee niitäkin päiviä, kun ei yhtään huvittaisi. Tekisi mieli vain maata sohvalla ja syödä suklaata. Tällaisina hetkinä kuuntelen itseäni: olenko oikeasti niin väsynyt, että sohva on fiksumpi vaihtoehto vai olenko vain laiska? Joskus unohdan levätä, jolloin on parempi vaihtoehto jäädä sohvalle, mutta useimmiten kysymys on laiskuudesta. Silloin lähden raahustamaan treeneihin ja sanon itselleni esimerkiksi, että jos 10 minuutin treenin jälkeen vielä tuntuu siltä, että ei lähde, voin lähteä kotiin. Joskus on käynyt niin, että olen arvioinut väärin ja lähtenyt treeneihin, vaikka ei olisi pitänyt ja tällöin yleensä lähden kotiin puolen tunnin treenin jälkeen. Useimmiten kuitenkin se into tulee tehdessä ja voi taas onnitella itseään hyvästä treenistä ja olla taas hetken parempi ihminen myös muille. Tiedän myös, että jos jään sohvalle, niin sätin itseäni eikä oloni ole hyvä. Siksi lähden, vaikka ei huvittaisi ja vaikka se olisi virhearvio, niin voin ainakin hyvällä omatunnolla maata sohvalla. Mutta tärkeää on, että jokainen tekee oman elämänsä ja hyvinvointinsa kannalta parhaan ratkaisun ja joskus se kirjan lukeminen on kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta yksinkertaisesti parempi ratkaisu. :)

Ylpeä, ei ylimielinen

Olen kuullut erään henkilön taholta olevani ylpeä ja ylimielinen, kun hehkutan jotain, mitä olen kovalla työllä saavuttanut. Tänään kuitenkin yhtäkkiä välähdyksen omaisesti tajusin, ettei se ole ollenkaan sama asia. Se, että olen ylpeä saavutuksistani, ei tee minusta ylimielistä. Tämän takia en ole osannut juuri iloita kaikesta, mitä olen saanut aikaan, varsinkaan urheilun saralla. Aina, kun olen vaikka salilla tehnyt oman ennätykseni, olen hetken aikaa hehkunut iloa, kunnes olen muistanut, ettei saa olla ylpeä ja korostaa itseään, edes itselleen. 

Eilen oli kauden avauskisat ja jälkikäteen ajateltuna työnsin ihan hyvän sarjan. Paras tulos oli 7.80 metriä, mikä on uusi Suomen ennätys. Lämmittelytyönnöt menivät kuitenkin paremmin ja jäin harmittelemaan vaatimatonta tulosta. OIKEASTI! Mitenköhän saisin iskostettua tähän ihan somaan päähän, että olen ihan hyvä ja perustasoni on hyvä. Tietenkin olisi kiva saada kisoissa samanlaisia työntöjä kuin harjoituksissa eli päälle 8,5 metrin, mutta jännitys syö itselläni tekniikkaa ja kun tekniikka hajoaa, myös tulos laskee. Jos kuitenkin miettii lähtökohtia, että kolme vuotta sitten olin ensimmäisissä kisoissani, olin silloin harjoitellut kuukauden. Lähdin täysin nollasta ilman mitään urheilupohjaa eikä kropassani ollut voimaakaan juuri lainkaan. Nyt olen kovalla työllä saanut pakituksen näyttämään ihan hyvältä ja epäonnistumisellakin voi saada kelpo tuloksen. Kai tässä voisi olla jo vähän ylpeä itsestään. Ei tähän sattumalta ole päästy. 

Kuva: Suomen Vammaisurheilu- ja liikunta VAU ry

Tänään tein salilla aika kovan treenin, kun kerran kulki hyvin. Penkissä naputin 45kg räjähtävästi 8 kertaa ja 47,5kg meni 5 kertaa. Vielä tässä kohtaa ei välähtänyt, mutta sitten aloin tekemään jalkoja. Ensin kyykkysettiä alle, joka ei mennyt ihan toivotulla voimatasolla. Siirryin lemppariliikkeeseeni suorin jaloin maastavetoon. Lähdin liikkeelle 55kg:lla ja siitä sitten kasin sarjoja painoja lisäillen. Kun sitten tein kasin sarjan 75kg:lla, niin sieltä se tuli; olin vihdoin ylpeä itsestäni! Jos vertaan tulosta vaikka viime kevääseen, niin pääsin kyseisessä liikkeessä vain 45kg:n ja nyt se on liian kevyt aloitukseen. Voimaa on tullut ja töitä on tehty, jotain jopa oikein. Ai että tuntuu hyvältä olla vihdoin ylpeä työn tuloksista. 

Olin tänään prismassa, kun päässäni alkoi soida Kaija Koon kaunis, rietas, onnellinen. Jammailin biisiä päässäni ja päästin irti siitä, että en riitä, että en ole tarpeeksi ja en olisi saavuttanut mitään. Olen usein pohtinut urheilun merkityksellisyyttä ja mitä järkeä tässä on, vaikka tykkään siitä hulluna. Mitalit eivät ole tärkeitä, ne ovat muistoja. Mutta kaikki se muu, mitä urheiluun liittyy. On saanut tutustua upeisiin ihmisiin ja kokea kaikkia hienoja asioita. Olen ehkä tuonut jollekin elämyksen, kun on saanut jännittää puolestani kisoissa. Ja toivottavasti olen levittänyt liikunnan positiivista sanomaa ja muutenkin iloa ympärilleni. Näin haluan uskoa ja ainakin urheilijaystäväni ovat tehneet näitä asioita minulle. Ilman ystäviä en olisi mitään. Kiitos rakkaat! :)

"Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään. Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää. Joten anna mennä, anna mennä! Kaunis, rietas, onnellinen! Kaunis, rietas, onnellinen! "

Jos todella arvostat itseäsi, ymmärrät että olet lahja kenelle tahansa, jonka tapaat

Otsikon lause tuli vastaan Positiivareiden joulukalenterissa eräänä joulukuun aamuna. Se pisti miettimään ja jäi mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. Niin pitkäksi, että nyt siitä on pakko tehdä blogikirjoitus. Mikä tässä lauseessa sitten on niin ihmeellistä mulle ja miksi se mietityttää?

Minäpä kerron. Omassa päässä lause kuulostaa lähinnä utopialta tai parodialta. Tämä on ollut todella vaikea asia ymmärtää. Olen aina huolesta soikeana, kun jollain läheiselläni on jotain, vaikka se olisi mitätönkin vaiva, mutta en osaa ajatella asiaa toisinpäin, että itsekin voin aiheuttaa huolta muille terveysongelmillani. Alan pikku hiljaa tajuamaan, mutta vaikeaa se on edelleen ja sisäistämiseen menee varmaan vielä useampi vuosi. Se, että mistä tämä kumpuaa, niin voi liittyä koulukiusaamiseen tai muihin lapsuuden kokemuksiin. Niin kauan kuin muistan, olen ajatellut, ettei se ketään liikuta, jos kuolen, sairastan tai jotain muuta tapahtuu. Toisaalta en myöskään osaa ajatella, että voisin vaikuttaa positiivisesti muiden ihmisten elämään ja tuoda jopa valoa heille. Ja nämä tunteet kumpuavat jostain todella syvältä, vaikka kuinka yritän järjellä ajatella asioita. 

Aloitin tällä viikolla opiskelut ja ajattelin, että olen muille ilmaa suuressa ryhmässä. Monet siellä tuntevat toisensa, mutta itse tulin täysin ulkopuolisena mukaan. Sitten eräs uusi luokkakaverini kysyi, olenko minä se, joka tuli suorittamaan vain suuntaavat opinnot. Kerroin olevani ja samalla tajusin, etten ole ilmaa. Ihmiset ovat uteliaita ja ovat puhuneet minusta. Keikkaillessa olen törmännyt samaan, kun joku kollega tulee kysymään jostain, mistä en ole hänelle kertonut. Välillä on käynyt ilmi, että olen ollut puheenaihe kahvipöydässä jonkun lehtijutun tai vastaavan takia. Tämä hämmentää edelleen paljon ja pistää miettimään, mitä ihmiset puhuvat. Ja miksi heitä kiinnostaa. On toki nurinkurista, että kirjoitan blogia, olen pyydettäessä lehtijutuissa ja päivitän facebookissa kuulumisiani ja sitten ihmettelen, että joku on lukenut niitä. Alun perin perustin blogin omaksi päiväkirjaksi ja tunteiden tulkiksi. Halusin myös saada sen verran julkisuutta, että kehtaan hakea sponsoreita MM-kisoihin. Juttu sitten vähän levisi käsiin. 

Sponsoreista puheen ollen, itse en ole niitä pariin vuoteen hakenut. Siinä tulee vastaan taas oma riittämättömyyden ja arvottomuuden tunne. Jos joku lähtee sponsoroimaan, täytyy minulla olla jotain annettavaa takaisin, kuten kisamenestystä ja julkisuutta. Kumpaakaan en voi taata, joten koen paremmaksi omakustanteisesti kisaamisen. Loisin itselleni järjettömät paineet enkä malttaisi levätä silloin kun se olisi välttämätöntä. Olenko yksin näiden ajatusten kanssa vai löytyykö kohtalotovereita? Haluan kuitenkin painottaa, ettei nämä tunteet ole koko ajan läsnä, mutta iskevät usein, kun rupean ajattelemaan asioita liikaa ja miettimään ylipäätään elämäntarkoitusta. Suurin osa ajasta menee siis ihan hyvillä fiiliksillä ja itsetunnolla. :)