Jos todella arvostat itseäsi, ymmärrät että olet lahja kenelle tahansa, jonka tapaat

Otsikon lause tuli vastaan Positiivareiden joulukalenterissa eräänä joulukuun aamuna. Se pisti miettimään ja jäi mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. Niin pitkäksi, että nyt siitä on pakko tehdä blogikirjoitus. Mikä tässä lauseessa sitten on niin ihmeellistä mulle ja miksi se mietityttää?

Minäpä kerron. Omassa päässä lause kuulostaa lähinnä utopialta tai parodialta. Tämä on ollut todella vaikea asia ymmärtää. Olen aina huolesta soikeana, kun jollain läheiselläni on jotain, vaikka se olisi mitätönkin vaiva, mutta en osaa ajatella asiaa toisinpäin, että itsekin voin aiheuttaa huolta muille terveysongelmillani. Alan pikku hiljaa tajuamaan, mutta vaikeaa se on edelleen ja sisäistämiseen menee varmaan vielä useampi vuosi. Se, että mistä tämä kumpuaa, niin voi liittyä koulukiusaamiseen tai muihin lapsuuden kokemuksiin. Niin kauan kuin muistan, olen ajatellut, ettei se ketään liikuta, jos kuolen, sairastan tai jotain muuta tapahtuu. Toisaalta en myöskään osaa ajatella, että voisin vaikuttaa positiivisesti muiden ihmisten elämään ja tuoda jopa valoa heille. Ja nämä tunteet kumpuavat jostain todella syvältä, vaikka kuinka yritän järjellä ajatella asioita. 

Aloitin tällä viikolla opiskelut ja ajattelin, että olen muille ilmaa suuressa ryhmässä. Monet siellä tuntevat toisensa, mutta itse tulin täysin ulkopuolisena mukaan. Sitten eräs uusi luokkakaverini kysyi, olenko minä se, joka tuli suorittamaan vain suuntaavat opinnot. Kerroin olevani ja samalla tajusin, etten ole ilmaa. Ihmiset ovat uteliaita ja ovat puhuneet minusta. Keikkaillessa olen törmännyt samaan, kun joku kollega tulee kysymään jostain, mistä en ole hänelle kertonut. Välillä on käynyt ilmi, että olen ollut puheenaihe kahvipöydässä jonkun lehtijutun tai vastaavan takia. Tämä hämmentää edelleen paljon ja pistää miettimään, mitä ihmiset puhuvat. Ja miksi heitä kiinnostaa. On toki nurinkurista, että kirjoitan blogia, olen pyydettäessä lehtijutuissa ja päivitän facebookissa kuulumisiani ja sitten ihmettelen, että joku on lukenut niitä. Alun perin perustin blogin omaksi päiväkirjaksi ja tunteiden tulkiksi. Halusin myös saada sen verran julkisuutta, että kehtaan hakea sponsoreita MM-kisoihin. Juttu sitten vähän levisi käsiin. 

Sponsoreista puheen ollen, itse en ole niitä pariin vuoteen hakenut. Siinä tulee vastaan taas oma riittämättömyyden ja arvottomuuden tunne. Jos joku lähtee sponsoroimaan, täytyy minulla olla jotain annettavaa takaisin, kuten kisamenestystä ja julkisuutta. Kumpaakaan en voi taata, joten koen paremmaksi omakustanteisesti kisaamisen. Loisin itselleni järjettömät paineet enkä malttaisi levätä silloin kun se olisi välttämätöntä. Olenko yksin näiden ajatusten kanssa vai löytyykö kohtalotovereita? Haluan kuitenkin painottaa, ettei nämä tunteet ole koko ajan läsnä, mutta iskevät usein, kun rupean ajattelemaan asioita liikaa ja miettimään ylipäätään elämäntarkoitusta. Suurin osa ajasta menee siis ihan hyvillä fiiliksillä ja itsetunnolla. :)