Ylpeä, ei ylimielinen

Olen kuullut erään henkilön taholta olevani ylpeä ja ylimielinen, kun hehkutan jotain, mitä olen kovalla työllä saavuttanut. Tänään kuitenkin yhtäkkiä välähdyksen omaisesti tajusin, ettei se ole ollenkaan sama asia. Se, että olen ylpeä saavutuksistani, ei tee minusta ylimielistä. Tämän takia en ole osannut juuri iloita kaikesta, mitä olen saanut aikaan, varsinkaan urheilun saralla. Aina, kun olen vaikka salilla tehnyt oman ennätykseni, olen hetken aikaa hehkunut iloa, kunnes olen muistanut, ettei saa olla ylpeä ja korostaa itseään, edes itselleen. 

Eilen oli kauden avauskisat ja jälkikäteen ajateltuna työnsin ihan hyvän sarjan. Paras tulos oli 7.80 metriä, mikä on uusi Suomen ennätys. Lämmittelytyönnöt menivät kuitenkin paremmin ja jäin harmittelemaan vaatimatonta tulosta. OIKEASTI! Mitenköhän saisin iskostettua tähän ihan somaan päähän, että olen ihan hyvä ja perustasoni on hyvä. Tietenkin olisi kiva saada kisoissa samanlaisia työntöjä kuin harjoituksissa eli päälle 8,5 metrin, mutta jännitys syö itselläni tekniikkaa ja kun tekniikka hajoaa, myös tulos laskee. Jos kuitenkin miettii lähtökohtia, että kolme vuotta sitten olin ensimmäisissä kisoissani, olin silloin harjoitellut kuukauden. Lähdin täysin nollasta ilman mitään urheilupohjaa eikä kropassani ollut voimaakaan juuri lainkaan. Nyt olen kovalla työllä saanut pakituksen näyttämään ihan hyvältä ja epäonnistumisellakin voi saada kelpo tuloksen. Kai tässä voisi olla jo vähän ylpeä itsestään. Ei tähän sattumalta ole päästy. 

Kuva: Suomen Vammaisurheilu- ja liikunta VAU ry

Tänään tein salilla aika kovan treenin, kun kerran kulki hyvin. Penkissä naputin 45kg räjähtävästi 8 kertaa ja 47,5kg meni 5 kertaa. Vielä tässä kohtaa ei välähtänyt, mutta sitten aloin tekemään jalkoja. Ensin kyykkysettiä alle, joka ei mennyt ihan toivotulla voimatasolla. Siirryin lemppariliikkeeseeni suorin jaloin maastavetoon. Lähdin liikkeelle 55kg:lla ja siitä sitten kasin sarjoja painoja lisäillen. Kun sitten tein kasin sarjan 75kg:lla, niin sieltä se tuli; olin vihdoin ylpeä itsestäni! Jos vertaan tulosta vaikka viime kevääseen, niin pääsin kyseisessä liikkeessä vain 45kg:n ja nyt se on liian kevyt aloitukseen. Voimaa on tullut ja töitä on tehty, jotain jopa oikein. Ai että tuntuu hyvältä olla vihdoin ylpeä työn tuloksista. 

Olin tänään prismassa, kun päässäni alkoi soida Kaija Koon kaunis, rietas, onnellinen. Jammailin biisiä päässäni ja päästin irti siitä, että en riitä, että en ole tarpeeksi ja en olisi saavuttanut mitään. Olen usein pohtinut urheilun merkityksellisyyttä ja mitä järkeä tässä on, vaikka tykkään siitä hulluna. Mitalit eivät ole tärkeitä, ne ovat muistoja. Mutta kaikki se muu, mitä urheiluun liittyy. On saanut tutustua upeisiin ihmisiin ja kokea kaikkia hienoja asioita. Olen ehkä tuonut jollekin elämyksen, kun on saanut jännittää puolestani kisoissa. Ja toivottavasti olen levittänyt liikunnan positiivista sanomaa ja muutenkin iloa ympärilleni. Näin haluan uskoa ja ainakin urheilijaystäväni ovat tehneet näitä asioita minulle. Ilman ystäviä en olisi mitään. Kiitos rakkaat! :)

"Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään. Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää. Joten anna mennä, anna mennä! Kaunis, rietas, onnellinen! Kaunis, rietas, onnellinen! "