Kuten ehkä jotkut tietävät, niin olen ammatiltani sairaanhoitaja. Olen käynyt niin perioperatiivisen hoitotyön suuntavat kuin nyt myös mielenterveys- ja päihdehoitotyön opinnot. Sen lisäksi olen tehnyt töitä lukuisilla eri erikoisaloilla neurologiasta, neurokirurgiasta ja sisätaudeista aina traumatologiaan ja ortopediaan asti. Olen keikkaillut Tampereen yliopistollisessa sairaalassa noin 24 eri osastolla ja erikoisalalla, nyt viimeisimpänä aluevaltauksena lastenpsykiatrian akuuttiosasto. Kesä taas puolestaan meni akuutilla psykogeriatrian osastolla ja syventävät työharjoittelut lastenpsykiatrian aluepoliklinikalla. Joten voin sanoa, että paljon on tullut nähtyä kaikenlaista.
Monesti kuulee hoitajien sanovan, että eivät voisi ikinä olla psykiatrialla tai somatiikalla. Nämä asiat laitetaan monesti vastakkain ja ihmetellään, että miten voi olla kiinnostunut molemmista. Itse taas näen ihmisen loputtoman mielenkiintoisena kokonaisuutena ja sairaanhoitajan työn mahdollisuutena hoitaa tätä kokonaisuutta riippumatta siitä, mihin ihminen tarvitsee apua. Erikoissairaanhoito paloittelee ihmisen pieniin palasiin eikä kokonaisuutta juuri huomioida. Kuitenkin aina puhutaan, että ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus eikä näitä voi irrottaa toisistaan, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. En itse osaa nähdä psykiatriaa ja somatiikkaa mitenkään erillisinä asioina, koska vakava somaattinen sairastuminen vaikuttaa väistämättä psyykeeseen ja toisin päin vakava psyykkinen sairastuminen voi aiheuttaa erilaisia somaattisia oireita.
Olen itse huomannut, että riippumatta siitä, minne ihminen tulee hoitoon ja minkä vaivan takia, niin yksi asia pysyy vakiona: on tärkeää kohdata ihminen sellaisena kuin hän on ja olla ihminen ihmiselle. Välillä kohtaaminen on hyvin lyhyt, mutta sitäkin intensiivisempi esimerkiksi ennen leikkausta. Psykiatrialla taas hoitosuhteet saattavat olla hyvinkin pitkiä ja kohtaamisia on monia. Vaikka en voisi auttaa ihmistä hänen vaivassaan, niin jo aito kuunteleminen ja empatian osoittaminen auttavat pääsemään pitkälle. Olla läsnä vaikealla hetkellä ja luoda toivoa ja uskoa tulevaan.
Olen tottunut töissä siihen, että asioista puhutaan suoraan niiden oikeilla nimillä ja vaikeisiinkin aiheisiin mennään aika suoraan. Tästä on ollut hyötyä psykiatrian puolella, koska en arastele ottaa asioita puheeksi ja olen päässyt hyvin rankkoihinkin tarinoihin mukaan. Olen kova tyttö kyselemään ja välillä on vastaukset olleet jotain aivan muuta kuin mitä olen odottanut. Nämä ovat niitä tilanteita, joissa punnitaan ammattitaito, että pystyykö ne tiedot ottamaan vastaan ja auttamaan potilasta. Totuus on kuitenkin se, että kaikkia ei voi auttaa, mutta aina pitää muistaa, että juuri ne sanat, jotka päästän suustani, saattaa olla potilaan loppuelämän kannalta ratkaisevat. Niiden merkitys selviää ehkä vasta myöhemmin, mutta omilla sanomisilla voi olla herkässä tilassa olevan ihmisen mielessä valtava merkitys.
Kesällä sattui töissä tilanne, jossa omasta mielestäni kehuin potilasta, mutta potilas loukkaantui syvästi ja valitti asiasta osastonhoitajalle. Potilas tuli kuitenkin sanomaan asiasta myös suoraan minulle ja puhuimme sen selväksi ennen kuin jouduin puhutteluun. Siinä oppi, että pitää todella tarkkaan miettiä, että mitä sanoo ja miten ja että itselle täysin merkityksetön asia voi olla potilaalle iso juttu ja jäädä vaivaamaan pitkäksi aikaa. Näissä tilanteissa on mielestäni tärkeää myöntää oma virhe ja pyytää anteeksi sekä ottaa vastaan, mitä tulee. Virhearviointeja sattuu kaikille, mutta vastuun kantaminen niistä on ammattitaitoa.
Itse en vielä tiedä, mitä teen isona tai missä olen ensi vuonna töissä. Haaveita on, mutta aika näyttää, toteutuuko ne. Uskon kuitenkin, että siirryn pikku hiljaa psykiatrian puolelle, vaikka tulen ikävöimään vaativaa lääkehoitoa ja "temppujen" tekemistä. Rakastin työtä leikkaussalissa, mutta niin tulen rakastamaan myös psykiatrialla. Kumpikin ovat omalla tavallaan hyvin haastavia, mutta keskenään täysin erilaisia maailmoja. Siinä missä leikkauksella pyritään poistamaan vaiva ja parantamaan, niin psykiatriassa hoito ei ole koskaan niin suoraviivaista eikä voi tietää, mikä auttaa kenellekin. Ihmismieli on loputon mysteeri, jonne meinaan tulevien vuosien aikana sukeltaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti