Olen ajatellut tätä aihetta kauan ja pitkään myös mietin, että en siitä halua kirjoittaa. Aihe on arka ja kiusallinen eikä siitä puhuminen ole helppoa. Tiedän kuitenkin, että en ole yksin vaivan kanssa ja haluaisinkin poistaa häpeänleiman sen yltä. Kyseessä on siis essentiaalinen vapina. Itse olen kärsinyt siitä niin kauan kuin muistan. Jo ala-asteella luokkakaveri kysyi, miksi käteni vapisevat. Käsialani on ollut aina kulmikasta ja sotkuista tämän takia. Jos kirjoitan itselleni muistiinpanon, ei siitä saa kukaan muu selvää. Joudun keskittymään kirjoittamiseen kunnolla ja tekemään sen hitaasti, jotta joku muukin voisi saada selvää ja silti saan palautetta käsialastani.
Kyseessä ei siis ole niin sanottu kahvikuppineuroosi. Itselläni kädet tärisevät myös tällä hetkellä, vaikka makaan yksin sohvalla kirjoittamassa blogitekstiä. Se ei ole sidoksissa jännitykseen tai nautittuun kofeiinin määrään. Jännitys kyllä pahentaa sitä huomattavasti, mutta ei ole aiheuttaja. Muistan vieläkin elävästi, kun olin anestesiapuolen syventävässä harjoittelussa. Silloin ei vielä ollut käytössä sähköistä anestesiakaavaketta. Nukuttamisen yhteydessä anestesialääkäri kysyi, haluanko kokeilla intuboida. Tykkään tehdä "temppuja", joten olin innoissani kokeilemassa. En onnistunut ja tilanteen jälkeen jännitys laukesi niin, että kädet vispasivat huolella. Jouduin antamaan anestesiakaavakkeen ohjaajalleni, koska en kerta kaikkiaan pysynyt kirjoittamaan kaavakkeelle yhtään mitään. Kohtaus kesti ainakin puoli tuntia ja oli todella noloa.
Nykyään otan töihin mennessä aina beetasalpaajaa, joka vähän hillitsee tärinää. Siitä huolimatta kuulen siitä jatkuvasti ja ihmiset luulevat, että olen kova jännittämään. Juuri vähän aikaa sitten kanyloinnissa käteni vispasi melko huolella tehdessäni valmisteluja. Onneksi pystyin kuitekin vielä tarkkuuta vaativiin tehtäviin ja sekin kanylointi onnistui kerralla ilman ongelmia vapinasta huolimatta. Pelkään kuitenkin työkykyni puolesta, koska jos vaiva tästä vielä pahenee, en ehkä enää suoriudu työstäni. Olen nyt leikkausosastolla töissä ja joudun selittelemään asiaa lähes päivittäin.
Olen lukenut aiheesta paljon ja moni jää kotiin häpeän takia. Itse olen toistaiseksi mennyt tulta päin enkä ole antanut vaivan vaikuttaa ratkaisevasti elämääni. Tulen nyt tämän kanssa ensimmäistä kertaa niin sanotusti kaapista, tähän asti olen pyrkinyt peittämään vaivan ja selitellyt sitä milloin milläkin tekosyyllä. Elinsiirron myötä vaiva on pahentunut, koska hyljinnänestolääkkeet aiheuttavat itsessään jo käsien vapinaa. Nyt olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että avoimuus tässäkin asiassa on hyvästä. Kun en jännitä etukäteen, että mitä jos kädet tärisevät, niin ne tärisevät vähemmän. Ja niin kauan kuin potilasturvallisuus ei sen vuoksi vaarannu, niin haluan olla työelämässä.
Vaiva vaikuttaa päivittäin elämääni. Jos vaikka teen ruokaa ja pitää mitata jotakin, niin aina läiskyy, myös kahvin kaataminen kuppiin siististi on haastavaa. Välillä ruoka ei meinaa pysyä haarukassa ja syöminen on hankalaa. Blogin pitämiseen se vaikuttaa kuvien osalta. En yksinkertaisesti pysty ottamaan kuvia, jotka eivät ole tärähtäneitä. Vaikka kuinka yritän tukea kännykän tai kameran, aina kuvassa on pientä epätarkkuutta. Siitä siis johtuu huonolaatuiset kuvat postauksissani. :D Liikunta pahentaa vaivaa, varsinkin kova lihaskuntotreeni. Viime keväänä menin suoraan salilta kirjoittamaan työsopimusta. Selitin tulevalle pomolle, että käteni tärisevät, kun oli niin kova treeni ja pahoittelin sotkuista nimmaria. Töistä suoriuduin kuitenkin hyvin. Yritän jatkossakin selvitä lääkkeillä töistä, mutta mahdollisesti joskus aivoihini pitää asentaa neurostimulaattori, joka helpottaa oiretta. Aika näyttää, miten tilanne etenee. Toivon, että tästä postauksesta olisi apua jollekin, joka kärsii samasta vaivasta. Tähän mummotautiin ei ole parannuskeinoa, mutta ei anneta sen rajoittaa elämää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti