Suorituspaineita

Olen aina ajatellut, että en ole järin kilpailuhenkinen. Lapsena annoin kavereiden voittaa korttipelejä, jotta he pelasivat kanssani. Mieluummin hävisin ja pelasin, kun katsoin toisen suuttumusta häviämisestä. Nyt kuitenkin se asenne on muuttunut. Olen saanut apurahoja kilpailuja varten, jotka kattavan osan kuluista. Vaikka avustusta antavat kohteet eivät vaadi minulta mitään, olen luonut kuitenkin itselleni suorituspaineita. Pitäisi onnistua kisoissa niin, että voisin olla ylpeä itsestäni. Tämä ei tarkoita välttämättä mitaleja, koska tiedä kisojen tason. Mutta että pystyisi antamaan itsestään kaiken ja tekemään omat ennätykset. Siinäkin on jo paljon. 

Tiedän, että kisoissa on hyvin eri lähtökohdista ihmisiä. Siellä on entisiä huippu-urheilijoita, jotka ovat elinsiirron myötä tulleet meidän kisoihin täydellisellä tekniikalla ja tietämyksellä, että miten kuuluu treenata. Sitten on toisesta ääripäästä ihmisiä, jotka eivät ennen elinsiirtoa ole voineet harrastaa lainkaan liikuntaa ja ovat siellä silkasta elämän ja liikkumisen riemusta. Ja kaikkea siltä väliltä. Itse olen voinut lähes aina liikkua, mutta mitään urheilutaustaa ennen elinsiirtoa ei ole. Edelleen, kun näen juoksuani kuvattuna, puna nousee poskille. Kuvittelen mielessäni, että näytän gasellilta, joka juoksee kovaa ja kevyen näköisesti. Totuus on kaukana tästä mielikuvasta. Toki kehitystä tapahtuu koko ajan, mutta tuntuu kuitenkin, että liian hitaasti. 

Toissapäivänä treenasin juoksua valmentajani kanssa. Juoksimme tunnin. Olemme löytäneet aika toimivan medotin kohdallani. Valmentaja juoksee vieressä ja kommentoi jo juoksun aikana asioita, jotka sitten yritän korjata saman tien. Tämä on vienyt asioita eteenpäin. Kuitenkaan jokainen lähtö telineistä ei ole terävä ja vauhtia antava eikä jokainen juoksu kovin hyvä. Käsien kanssa on edelleen ongelmia, mutta vanhat mallit väistyvät hitaasti. Niitä nyt koitan työstää omatoimisesti, jotta voisin tammikuussa näyttää edistyneeni. 

Järjellä kun ajattelen, niin ei minua tukevat tahot odota, että olen paras. He tuntevat minut ja kunnioittavat minua, vaikka en menestyisi mitaleille. Itse kuitenkin haluaisin täydellisiä suorituksia. Varsinkin kuulassa haluaisin edes yhden onnistumisen kisoissa. Tähän mennessä niitä ei ole tullut. Teen töitä asian suhteen koko ajan, mutta samat virheet toistuvat eikä kehitystä tunnu tulevan. Tätä menoa tulen pettymään tammikuun SM-kisoissa. Itseäni lohduttaa se, ettei huippu-urheilijatkaan menesty aina kisoissa tasonsa mukaisesti. Surettaa vain suomalaisten asenne kisaturisteista. Saa nähdä, tunnenko itseni sellaiseksi kesällä. 

Olin eilen salilla treenaamassa, kun tultiin sanomaan, etten saa maksaa ensivuoden salimaksua. Tampereen yliopistollisen sairaalan TAVA ry haluaa tukea minua sen verran. Olen hyvin otettu tästä. Välillä olen miettinyt, teinkö virheen, kun tulin kaapista sairauteni kanssa ja olen ollut eri lehdissäkin. Mutta en kadu. Jos tarinani voi auttaa edes yhtä ihmistä hyväksymään sairautensa, niin kaikki on sen arvoista. Negatiivista palautetta ei ole tullut ollenkaan, positiivista sitäkin enemmän. Ja olisihan se hienoa olla jollekin esikuva ja innostaja, jonka ansiosta joku innostuisi liikkumaan. Kohta on jo joulukin. Mukavaa joulun odotusta kaikille!