Otsikko on lainaus tehosekoittimen biisistä, joka on ollut teininä hyvin tärkeä monien muiden kappaleiden tapaan. Olen aina ollut vaihtelunhaluinen ja helposti kyllästyvä. Kun katson elämääni taaksepäin, niin olen 32 vuoden aikana ehtinyt asua kolmessa eri kaupungissa pidempään, Helsingissä yhden työharjoittelun verran. Asuntoja on ollut vähän laskutavasta riippuen 9:stä 11:toista. Unelmiakin on tullut toteutettua melko liuta ja onhan niitä miehiäkin riittänyt ennen nykyistä parisuhdetta... Mutta ei niistä sen enempää. :P
Olen aina odottanut sitä, että jonakin päivänä munkin unelma on vakinainen työ, asuntolaina ja oma perhe. Vielä kyseiset asiat eivät houkuta. Tai on mulla oma perhe, mies ja kissa. Enempää en tartte. Tätä asuntoa rakastan eikä ajatus muutosta houkuta ollenkaan, joten sikäli olen asettunut aloilleni. Mutta unelmat. Ne elävät omaa elämäänsä. Kun maaliskuussa työsuhteelleni ei löytynyt jatkoa, niin oikeastaan päätin, että vietän kesän keikkaa tehden, kun monta kesää on mennyt töissä. Kun sitten kuitenkin hain yhtä työtä, jonka sain, niin asia piti miettiä uudestaan. Kun työsuhteeni ei erinnäisistä syistä jatkunut koko kesää, niin nautin vapaudesta valita, koska teen töitä. Ehdin oikeasti nauttia kesästä. Nämä tapahtumat pistivät myös miettimään tulevaisuutta uusiksi töiden suhteen.
Tartuin tilanteeseen mahdollisuutena. Rupesin pallottelemaan mielessäni asioita, joita haluaisin ehkä tehdä työkseni ja ennen kaikkea, mitä pystyisin tekemään omien rajoitteiden puitteissa. Ajatuksissa livahti erilaiset liikunnanohjaajat, valmentajat, fysioterapeutti yms, mutta mikään ei kolahtanut täysin. Avasin ajatukset myös uudelleen suuntauksen mahdollisuuteen ja tunsin olevani vihdoin valmis suuntaamaan psykiatriaan. Niinpä tein suunnitelman, miten asia etenee. Ensiksi sain lääkärinlausunnon, etten pysty tekemään työtä, johon mut on koulutettu eli leikkaussalihoitajan töitä. Sain myöntävän päätöksen kevalta, että koulutukseni menee ammatillisesta kuntoutuksesta. Sitten yhteishaun, esivalintakokeen ja valintakokeen kautta sain Tamk:iin opiskelupaikan ja aloitan päihde- ja mielenterveyshoitotyön suuntaavat opinnot tammikuussa. Ja olen innoissani.
Olen antanut intuition johdattaa ja päädyin valitsemaan harjoittelupaikan lastenpsykiatrien aluepoliklinikalta. Minä, joka olen aina vannonut, etten halua lastenpuolelle, haluan nyt sinne todella paljon. Mikä sitten on saanut kelkan kääntymään? Tähän voin sanoa, että keikkailu. Olen nähnyt niin paljon ja monipuolisesti, että voin jo vähän sanoa, mistä tykkään ja mistä en. Vaikka hyvin vähän hoitoalalla ja varsinkaan Tays:ssa on löytynyt erikoisaloja, joista en tykkäisi. Matkailu avartaa ja keikkailu vielä enemmän. Siinä missä viime viikolla olin esimerkiksi aivohalvausyksikössä, niin tänään ansaitsin palkkani pelaamalla UNO:a. :D Välillä hoidan aikuisia, välillä lapsia. On leikkaus- syöpä- ja sisätautipotilaita. Kaikenikäisiä ja kokoisia erilaisista lähtökohdista. Välillä työ on todella haastavaa ja kiirestä ja sen hetken tavoite on pitää potilas hengissä. Joskus taas tärkein työtehtävä on kuunnella ja olla läsnä. Molemmat yhtä tärkeitä tehtäviä.
On kuitenkin yksi asia, joka yhdistää ihan joka ikistä erikoisalaa, työpaikkaa ja potilasta. Jokaisen kohdalla kaiken a ja o on kohtaaminen ja vuorovaikutus. Joskus kohtaaminen on vain muutaman minuutin, joskus istutaan vierässä kahdeksan tuntia. Mielestäni sen tärkeys korostuu vielä lyhyissä kohtaamisissa. Monesti saatan tavata potilaan vain silloin, kun vien hänet leikkaukseen. Silloin on tärkeää luoda potilaalle turvallinen olo ja luotto siihen, että hän on hyvissä käsissä. En usko, että haluan välttämättä jämähtää yhteen työpaikkaan jatkossakaan ihan hirveän moneksi vuodeksi, ettei pääse urautumaan. Tiedän, että edelleen on paljon näkemättä ja haluan nyt oppia enemmän ihmisyydestä ja siitä, miksi me olemme sellaisia kuin olemme. Aika näyttää, mihin elämä kuljettaa. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti