Haltille vaikka helikopterilla

 

Kaksi vuotta sitten päätin Lemmenjoella, että tänä vuonna kävelen Haltille. Koska terveyshaasteita on riittänyt, tavoite muuttui lopulta 10 :ksi päiväksi käsivarren erämaassa ja se toteutui 4-13.8.2025. Nyt kerron vähän reissusta päivä kerrallaan, jotta voin itse palata siihen ja myös kannustaa muita menemään rohkeasti kohti tavoitteita, vaikka ne tuntuisivat välillä liian isoilta. Hyvällä valmistautumisella oli iso merkitys tämän reissun lopulta odotukset ylittävään onnistumiseen.

 

Päivä 1, 4.8. Kilpisjärvi-Saarijärvi, 13km, 6h. Nousu 382 metriä. 

Lähdimme Hotelli Laplandista runsaan aamiaisen jälkeen noin klo 10 talsimaan rinkkoinemme kohti ensimmäistä yöpaikkaa, Saarijärveä. Alku oli esteetöntä Tsahkaljärven laavulle asti, mutta siitä eteenpäin piti katsoa, mihin astuu. Alkumatka taitettiin tunturikoivikossa ja pikku hiljaa puut alkoivat vähenemään. Melko pian pääsi jo maistamaan tuntuturimaisemaa ja puuraja jäi taakse. Polku oli kivinen ja märkä, hyppiminen kiveltä toiselle tuli tutuksi. Tavoitteena oli pitää kengät kuivana ja päästä ehjänä perille. Noin 12 kilometrin kohdalla oikean polven takaosassa nivelsiteessä alkoi tuntua kipua, joka yltyi kovaksi, kun tupa jo näkyi. Jouduin pitämään tauon 200 metriä ennen tupaa, kun sattui niin paljon. Pääsin kuitenkin tuvalle ja kumppani lähti kartoittamaan telttapaikkaa, kun itse seurustelin tuvassa pariskunnan kanssa. Toisella heistä oli tullut jalkoihin kipuja ja he joutuivat palaamaan takaisin. Saatuamme teltan pystyyn kumppanilleni tuli kuumeinen olo ja oli aivan veto poissa. Söimme päivällisen ja mietimme,  pystymmekö jatkamaan matkaa. Laitoin polveen kinesioteippiä ja toivoin parasta. 

Päivä 2, 5.8. Saarijärvi-Kuonjarjoki, 9km, 4h. Nousu 411 metriä.

Heräsin seuraavaan aamuun noin 3 tunnin yöunien jälkeen. Vaikka en saanut nukuttua, niin keho ja mieli saivat silti lepoa hyvin. Laitoimme aamupalan jälkeen teltan kasaan ja lähdimme kohti seuraavaa yöpaikkaa, lähtötoimiin meni aikaa kolme tuntia. Polvi onneksi ei kipuillut, mutta olo oli muuten raskas. Ensimmäiset kilometrit olivat märkää ja kivikkoista nousua, jonka jälkeen nousu oli enää kivikkoista. Maisemat olivat hienot ja matkalla sai ihailla myös Norjan osin lumisia huippuja. Loppu puolella reitti alkoi laskea ja vastaan tuli ensimmäinen joen ylitys. Itselle kahlaaminen oli hieman jännittävä asia, mutta pääsin joen yli kiveltä kivelle hyppimällä, kun kumppani kahlasi vieressä. Pian tämän jälkeen näkyikin jo seuraava yöpaikka. Tuuli oli kova ja yritimme löytää teltalle mahdollisimman suojaisan paikan avotunturista. Hieman oli haastetta saada kuputeltta pystytettyä ja pysymään, mutta yhteistyöllä onnistuimme ja saimme leirin pystyyn. Yöksi oli luvattu sadetta ja mahdollista myrskyä, jonka vuoksi tuvassa oli aika paljon porukkaa yöpymässä, mutta meille se ei ollut mieluisa vaihtoehto. Telttamme kesti, mutta sade tuo haastetta teltasta poistumiseen ja sinne menemiseen niin, ettei varusteet kastu. 

Saarijärven telttapaikka

Päivä 3, 6.8 Kuonjarjoki-Meekonjärvi, 10km, 3,5h. Nousu 107 metriä.

Aamulla herätessämme satoi ja söimme aamupalan teltassa. Sateen oli ennustettu loppuvan klo 11 ja päätimme odottaa sen loppumista ennen liikkeelle lähtöä. Laitoimme kuitenkin teltan kasaan pienessä sateessa ja juttelimme tuvassa muiden vaeltajien kanssa. Saimme kuulla, että edessä on kahluuylitys, johon aloin valmistautua tässä kohtaa henkisesti. Eräs vaeltaja kuvaili tulevaa pätkää moottoritieksi ja kyseessä oli reitin helpoin osuus. Matka oli pääosin alamäkeä ja noin kolmen kilometrin jälkeen edessämme oli Kahperusjoki, josta tuli elämäni ensimmäinen kaluuylityspaikka. Yllätyksekseni olin tyynen rauhallinen, vaihdoin avantotossut ja kävelin joen yli. Vesi oli syvimmillään pohkeen yläreunaan ja virkistävän kylmää. Onneksi sää oli lämmin ja jalat sai hyvin kuivattua ja matka jatkui. Unohdin jo polven vaivan kunnes olimme melkein seuraavalla tuvalla, jolloin se päätti alkaa kipuilla. Tuvalla oli savolaismies, joka oli telonut itsensä tunturissa ja paranteli vammojaan tuvalla. Tuuli oli edelleen melko kova, joten laitoimme teltan hieman suojaisaan paikkaan. Meekonjärvi oli vihreä ja joki kiemurteli leiripaikan ohi. Vehreuden huono puoli oli sääsket, jotka hyökkäsivät heti kun ei tuullut. Ilta meni polvea teippaillessa.

Saivaara lähestyy

 

 

 

Saivaaralle kiipeämistä

Saivaara taustalla

 

Päivä 4, 7.8 Saivaaran valloitus, 7.75km, 4h, 40 minuuttia. Nousu 270 metriä. 

Päätimme jäädä Meekonjärvelle toiseksi yöksi, jotta polveni saisi lepoa rinkan kanssa kävelystä. Olin kuullut, että Saivaaralta on jopa hienommat näköalat kun Haltilta, joten päätimme mennä päiväretkelle sinne. Saivaaralle ei mennyt selkeää polkua, joten lähdimme toisen pariskunnan vinkistä suunnistamaan kohti oikean kautta kartan ja kompassin avulla (ei ollut mun vastuulla). Itse huipulle menee helposti kuljettava polku, mutta polun löytäminen oli haastavaa. Löysimme kuitenkin lopulta polun ja lähdimme kipuamaan kukkulalle. Alkuun nousu oli helppoa, mutta sitten tuli lähes pystysuoraa polkua ja kohta, jossa piti avustaa myös käsillä päästäkseen ylemmäksi. Pääsimme kuitenkin huipulle ja löysimme myös UKK-muistomerkin. Söimme luonaan katsoen alas laaksoon ja loputtomia tuntureita, joita näkyi joka puolella silmän kantamattomiin. Paikka oli myös ensimmäinen pitkään aikaan, jossa oli kuuluvuutta, joten lähetimme kotiväelle viestiä, että olemme kunnossa. Alas laskeutuminen jännitti nousua enemmän, mutta sujui hyvin ja oli hyvä fiilis, kun oli uskaltanut kiivetä hurjan näköiselle vaaralle. Loppu päivän lepuutin polvea kumppanin ollessa kalassa. 

Päivä 5, 8.8. Meekonjärvi-Pitsusjärvi, 12km, 6h. Nousu 329 metriä.

Pääsimme aamulla hyvin lähtemään kohti seuraavaa yöpaikkaa polven ollessa kivuton. Alkumatkasta saimme ihailla Meekojokea, koskea ja vesiputousta. Matka jatkui osin kivikkoisena ja jonkun verran oli myös pitkospuita. Päivään kuului jonkin verran nousua ja onneksi päivän vire oli melko hyvä. Reitillä tuli vastaan jyrkänne, jonka reunaa se kulki ja yhdestä kohdasta puuttui vaijeri. Pääsin kuitenkin hyvin ylös kumppanin hieman avustaessa ottamalla sauvat. Olimme ajatelleet pitää lounastauon Pitsuskönkäällä, mutta sinne olikin pidempi matka kuin kartassa luki. Nälkä alkoi jo kurnia, kun 8 kilometrin vaeltamisen jälkeen vesiputous vihdoin näkyi. Etsimme tuulensuojaisan paikan ja kaivoimme lounastarpeet ihaillen samalla 17 metriä korkeaa vesiputousta. Olin odottanut paljon sen näkemistä enkä joutunut pettymään. Veden voima oli valtava ja vesi aivan sinistä. Mahat täynnä jatkoimme matkaa. Vastaan tuli pari vaeltajaa, jotka varoittivat poromiesten kämpistä, joita monet erehtyvät luulemaan autiotuviksi ja saavat päivään kilometrin lisälenkin. Me säästyimme tältä miinalta, joka oli polveni kannalta todella hyvä asia. Ennen Pitsusjärveä oli vielä yksi kahluuylitys, joka sujui jo rutiinilla. Ehdimme juuri saamaan teltan pystyyn ennen kuin alkoi sataa ja menimme tupaan pitämään sadetta. Söimme ja veimme tavarat telttaan sateen tauottua. Tässä vaiheessa polvi kertoi, että Haltin valloitus pitää tällä reissulla unohtaa, mutta sovimme, että kumppanini käy siellä kuitenkin seuraavana päivänä. Muuan saksalainen 6-vuotias tyttö kyllä kävi siellä isänsä kanssa. Tavoitteeni oli kuitenkin päästä omin jaloin pois, vaikka toki jotkut myös palasivat helikopterilla, kun paikat eivät kestäneet. Sain kuulla, että Pitsusjärvelle on mahdollista tulla vesitasolla, joten ehkä Halti tulee huiputettua joskus sillä tavalla tai sitten Norjan puolelta päiväretkenä. Jää nähtäväksi, tapahtuuko tämä, mutta kahden vuoden päästä uusi yritys.

Pitsusputous

Bierfejohka

Päivä 6, 9.8 Lepopäivä Pitsusjärvellä

Kumppani lähti aamulla 20 kilometrin päiväretkelle Haltille, kun itse jäin lepäilemään telttaan. Menin jossain vaiheessa tupaan syömään lounasta ja juttelemaan kanssavaeltajien kanssa. Huomasin myös, että kehoni kaipasi lepoa. Hengästyin helposti ja olin hyvin väsynyt. Siispä nautin olosta, katselin Haltin huippua 10 kilometrin etäisyydeltä ja luin kirjaa. Kävin myös hakemassa vettä lähellä olevasta purosta. Päivä teki hyvää niin keholle kuin mielelle. Sain hyviä vinkkejä muilta tulevien retkien ruokiin. 

Pitsusjärvi

Päivä 7, 10.8 Pitsusjärvi-Meekonjärvi, 12km, 5,5h. Nousu 175 metriä. 

Lähtömme nopeutuivat pikku hiljaa ja pääsimme hyvissä ajoin lähtemään. Tiesin, että edessä on osin hidaskulkuista ja haastavaa maastoa, joten aikaa sai varata matkaan. Polveni oli lähtiessä kivuton, mutta koska nyt oli enemmän laskua, niin jännitin sen puolesta ja lisäilin teippiä. Tässä vaiheessa alkoi urheiluteippi ja kinesioteippi käydä vähiin, joten siirryin jesariin. Se olikin oikein hyvä pitämään polven kasassa.  Lähdimme tuttua polkua takaisin ylittäen ensin joen. Jyrkänteen kohdalla päädyimme kiertämään sen yläkautta, koska yhdeltä lohkareelta pudotus alas oli aika iso ja pelkäsin, ettei polveni kestä sitä. Seuraavalla tuvalla kuulin, että jyrkänne oli helpompi tulla alas kuin mennä ylös. Paluumatkalla emme enää pysähtyneet ihailemaan putousta, mutta pidimme lounastauon kosken pauhussa. Sateet kiersivät, mutta säästyimme koko reissun kastumiselta. Kiristimme hieman tahtia loppua kohden, jotta ehtisimme saada teltan ennen sateen alkua pystyyn. Olimme jo melkein perillä, kun polveani vihlaisi kova kipu. Satuimme olemaan hyvän telttapaikan vieressä, joten ei muuta kuin teltta pystyyn ja koipi kohti kattoa. Kipu onneksi meni ohi ja sain taas lepäillä illan. Hyvä niin, koska avun hälyyttämiseksi olisi pitänyt kiivetä Saivaaran huipulle. 

Päivä 8, 11.8 Meekonjärvi-Kuonjarjoki, 10km, 4h, 20 min. Nousu 358 metriä. 

Päivä lähti hyvin käyntiin ja nyt tiesin, että edessä on helppokulkuista polkua. Matka oli lähes kokonaan nousua, joka sopi polvelleni paremmin kuin hyvin. Se ei kipeytynyt ollenkaan päivän aikana ja kuntokin kesti pääsääntöisesti hyvin. Maisemat olivat edelleen mykistävän upeat ja sää oli lämmin, mutta ei liian kuuma. Tuuli oli tyyntynyt, joten tällä kertaa etsimme telttapaikaksi mahdollisimman tuulisen paikan. Tuvassa oli yksi pariskunta, jonka kanssa juttelin pitkät tovit. Kävi ilmi, että meillä oli toisen kanssa yhteinen tuttu ja olimme samalta suunnalta kotoisin. Illalla hampaita pestessä oli maaginen hetki. Istuin kivellä, josta katselin tuntureita ja alhaalla virtaavaa jokea. Aurinko paistoi ja lämmitti selkääni, ei tuullut, ei ollut hyttysiä, mutta edessäni oli sateenkaari. Yritin painaa kuvan verkkokalvoille, koska kameraa ei ollut. Tämä oli viimeinen yö teltassa ja maisema kuin postikortista. Ympärillä tuntureita, joiden huiput olivat yli tuhat metriä. Olo oli haikea ja onnellinen.  

Päivä 9, 12.8 Kuonjarjoki-Saarijärvi, 9km, 4h. Nousu 107 metriä. 

Lähdimme rauhallisen aamun jälkeen kohti viimeistä yöpaikkaa. Edessä oli melko paljon laskua ja viimeiset kilometrit kivikkoa, joten emme pitäneet mitään kiirettä. Tuntui haikealta, että kohta piti jättää nämä maisemat ja luonto. Mainittakoon, että poroja emme nähneet kuin Kilpisjärvellä, mutta lintuja näimme sekä oranssin sammakon. Olimme aiempina päivinä pitäneet lähinnä luonastauon, mutta nyt pidimme myös kaakaotauon. Lounaalla ihailimme Norjan jylhiä vuoria ja pystyimme näkemään rajamerkin. Olimme päättäneet olla yön tuvassa, jotta pääsemme nopeammin aamulla lähtemään. Se osoittautuikin lopulta mainioksi ratkaisuksi, koska tuvassa oli meidän lisäksemme vain yksi nainen, jolla oli samanlainen aikainen rytmi kuin meillä. Varaustupa taas oli täynnä nuorisoa ja telttoja oli aika monta, joten yö olisi ollut ulkona rauhaton. Sain nukuttua kohtuu hyvin, vaikka etukäteen vähän jännitin, että miten tuvassa saa nukuttua.  

Reissu tehty

Kaakaotauko

 

 

 

 

Päivä 10, 13.8 Saarijärvi-Kilpisjärvi, 13km, 5h, 13 min. Nousu 103 metriä. 

Pääsimme viimeiseen vaelluspäivään hyvissä ajoin liikkeelle ja olokin oli ihan hyvä. Tätä päivää jännitin, koska muistikuvissani se oli hyvin vaikeakulkuinen koko matkan. Onneksi muisti kuitenkin teki tepposet ja matkalle mahtui myös helppokulkuisia kohtia. Paikoin oli märkää ja piti etsiä polun sivusta kuivempia reittejä. Vaikka en ollut kaivannut suihkua tai muita mukavuuksia koko reissulla, niin askelta kevensi ajatus hotellista, rantasaunasta ja ravintola-illallisesta. Pidimme kodalla vielä kaakaotauon ennen hotellille menoa. Kun pääsimme esteettömälle osuudelle aloin liikuttua kiitollisuudesta ja onnen tunteesta. Olin pystynyt toteuttamaan monta unelmaa reissulla, juonut suoraan tunturipurosta raikasta vettä ja selvinnyt erämaassa 10 päivää. Kokemus oli uskomaton ja hyvin voimaannuttava. Luonto antoi mittasuhteet asioille ja muistutti, kuinka pieniä me ihmiset olemme kaiken tämän keskellä. 

Kiitos käsivarren erämaa. Olit meille hyvä ja annoit monta unohtumatonta kokemusta.  

Projektina urheilija

Nyt on aika päivittää taas urheilujuttuja. Edellinen postaus urheilusta kertoi tavoitteista tälle vuodelle. 2.11.2023 otin influenssarokotteen, joka toi haasteita tavoitteiden saavuttamiseen. Sain rokotteesta reaktion ja lämmönsäätelyni meni rikki. Olin 3 viikkoa poissa töistä lämpöilyn takia, joka on jatkunut aina näihin päiviin asti, mutta nyt vain joka toinen päivä keskimäärin nousee lämpö. Loppu vuodesta sain myös verisuonitukoksen ja lääkitys siihen tiputti hemoglobiinin sadan pintaan, teki huimausta ja jäätävää väsymystä. Päätin kuitenkin pitää tavoitteesta kiinni ja tammikuun alussa sain itselleni fysiikkavalmentajan ja asetin tavoitteeksi olla kuulantyönnön kannalta parhaassa kunnossa 8.6 kisoissa. Nyt kerron vähän projektista ja miten se sujui. 

 FYSIIKKAVALMENNUS 

Sain itselleni vuoden alusta fysiikkavalmentajaksi Athletican Olli Koskisen, joka on myös mm. Sija Kososen fysiikkavalmentaja. Pidimme kevään aikana säännöllisesti teams-palavereja ja olimme sähköpostilla yhteydessä. Sain päivän tarkan ohjelman koko ajalle. Alku lähti hyvin käyntiin ja tein ensimmäiset kuukaudet maksimivoimaa. Olin suunnitellut 4 hallikisaa, joihin ei ollut muuta tavoitetta kuin saada kokemusta. Aikuisurheilijoiden sm-kisoissa reväytin kuitenkin takareiden lämmittelyissä ja jouduimme muokkaamaan ohjelmaa ja treenit tietenkin kärsivät tästä. Kävin vamman jälkeen yksissä kisoissa, mutta totesin, että parempi keskittyä kuntouttamaan ja treenaamaan ja jätin viimeiset kisat väliin. Pystyin kaikesta huolimatta kasvattamaan voimatasoja ja saamaan lisää maksimivoimaa. Paino harjoittelussa alkoi siirtyä räjähtävyyteen siten, että voimatasoja pidettiin yllä. Olin todella väsynyt, mutta pystyin tekemään suunnitellut treenit ja vain pari treeniä ei mennyt ihan suunnitellusti. Vappuna onnistuin rikkomaan vasemman jalan toisen varpaan nivelsiteet treeneissä ja taas jouduttiin muokkaamaan ohjelmaa. Tässä vaiheessa jouduin jättämään kiekon kuvioista kokonaan pois, kun en pystynyt varaamaan vasemman jalan päkiälle. Jatkoin kuitenkin treenejä ja menin Porvoon kevätheittoihin työntämään kuulaa 11.5. Kisa meni todella hyvin, mutta tämän jälkeen tulin kipeäksi ja olin viikon todella kipeä pystymättä liikkumaan ollenkaan. Toisen viikon olin todella väsynyt, pystyin vähän kävelemään, mutta kaikki muu aika meni vaakatasossa. Tämä tietenkin söi voimia ja jouduimme taas miettimään, että miten tästä eteenpäin. Tarkoitus olisi ollut vetää ennen herkistelyä kova viikko, mutta nyt herkistely lähtikin 2 viikon totaalilevon jälkeen. Kroppaa lähdettiin herättelemään pikku hiljaa. Yläkropan treenit sujuivat ihan hyvin, mutta jaloista oli kadonnut paljon voimaa. Tein kaiken voitavan, mutta pääkisoissa ei ollut kropassa voimaa ja 4kg kuula tuntui painavalta. Tulokset jäivät metrin edellisistä kisoista, mutta olin kaikesta huolimatta tyytyväinen. En muista olleeni koskaan niin kipeä enkä muista kertaakaan siirron jälkeen toipuneeni noin nopeasti mistään flunssasta. Opin fysiikkavalmennuksesta valtavasti harjoittelun rytmityksestä, kevennetyistä viikoista ja lepopäivistä. Sain valtavan määrän uusia liikkeitä ja monipuolisuutta treeniin. Oli myös äärimmäisen helppoa mennä treeneihin ja tehdä valmiin ohjelman mukaan. Itse tarvitsi ajatella vain painot. Sain myös kesälle pohjan salitreeneihin, jotta voin kasvattaa voimatasoja ja ylläpitää räjähtävyyttä. 

SENSOMOTORINEN VALMENNUS 

 Aloitimme Makesensen Marjo Remeksen kanssa yhteistyön ja aloimme yhdessä hiomaan kuulatekniikkani hermostotyypilleni sopivaksi. Olen hermostotyypiltäni plyometrinen, takaketjuinen ja vertikaalinen. Näillä on vaikutusta siihen, miten teen esim. salilla eri liikkeet ja miten kannattaa treenata. Kuulatekniikassa osa jutuista on vastoin yleisiä tekniikkaohjeita, jotta saan lihakset aktivoitua liikkeessä. Muutimme tekniikkaa kevään aikana paljon ja toimme siihen uusia asioita. Lopulta tiputimme yhden elementin pois ja tämän muutoksen jälkeen tein Suomen Ennätyksen kisoissa. Aloitimme myös primitiivirefleksien sammutuksen, kun ne väänsivät kroppaani kummallisiin asentoihin ja vaikuttivat tekniikkaan. Päätimme ottaa riskin ja lähteä vähän rytinällä sammuttamaan useampaa refleksiä. Tein paljon harjoituksia ja olin todella väsynyt. Väsymys oli kuitenkin erilaista kuin aiemmin, sellaista normaalia väsymystä. Kuitenkin väsymyksen vuoksi oli pakko vetää vähän takaisin ja jätettiin suurin osa harjoitteista ennen ennätyskisaa. Tekniikka on mennyt hurjasti eteenpäin, vaikka vielä siinä on tekemistä. Pääkisoissa tekniikka ei toiminut täysin, joka todennäköisesti liittyi siihen, että voimat olivat tippuneet. Marjo oli mukana viimeisissä kisoissa ja oli huippureissu tuloksesta huolimatta. Pelko-halvaus-refleksi on pilannut monet kisani, mutta nyt sitä on saatu sammutettua ja osaan tehdä oikeat toimenpiteet, kun se aktivoituu. Myös sen tunnistaminen on hyvä asia. Jatkamme Marjon kanssa refleksien sammuttamista, niin saan kroppani joskus toimimaan oikein. Jalkaterien asennot ovat jo muuttuneet harjoitteilla hurjasti ja teini-iästä asti olleet vaivasen luut alkavat korjaantua. 

 LOUKKAANTUMISET JA HAASTEET 

Sitähän sanotaan, että urheilija ei tervettä päivää näe. Alku vuodesta lonkkani kipeytyi kyykyissä ja jouduin luopumaan niistä. Vuosi sitten tullut nikamaliukuma rintarankassa vaivasi ajoittain lihasjännityksenä, mutta uusi noin viikkoa ennen viimeistä kisaa. Kävin hoitamassa sen osteopaatilla kuntoon, mutta pistemäinen kipu jäi. Kisan aikana tämä ei haitannut, mutta aika osteopaatille on jo varattuna. Varpaan nivelsidevamma on vaikuttanut niin, että en ole voinut tehdä hyppyjä ja loikkia niin tehokkaasti. Varpaan kuntoutuksen aloitan huomenna jalkaterapeutti Sami Peston kanssa. Myös takareisivamma rajoitti täysillä tekemistä ja jouduin pitämään pakitusharjoittelusta useamman viikon tauon, joka hidasti tekniikan omaksumista. Väsymyksen vuoksi en pystynyt ylläpitämään kestävyyttä, kuten olin suunnitellut ja treenimäärät ovat olleet ehkä puolet normaalistani. Terveydelliset muut haasteet ajoivat siihen, että oli pakko jäädä osasairauslomalle ja tiputtaa työaika 60%. 

 MITÄ SUOMEN ENNÄTYS VAATI?

Ennätys ei syntynyt tämän kevään treenillä, vaan takana on vuosien harjoittelu ja tavoitteellinen urheilu. Työnsin kuulaa ensimmäisen kerran ala-asteella ja heti uudestaan elinsiirron saaneiden leirillä ehkä vuonna 2015. Tykkäsin lajista heti ja päätin lähteä tavoittelemaan suomen ennätystä. Lähtötaso oli 5 metriä, mutta taustalla 10 vuotta tavoitteellista voimatreeniä. Tekniikkaa lähdin rakentamaan täysin nollasta ilman minkäänlaista kehonhallintaa ja hahmotuskykyä. Olen imenyt oppia kaikkialta ja lukenut lajianalyysejä ja kirjoja aiheesta. Pirkkahallilla ottanut kaikki valmentajien vinkit korvan taakse ja katsonut suomen parhaiden urheilijoiden treenejä. Olen käynyt vuosia heittoryhmissä ja harjoitellut itsenäisesti lajia, noin 8,5 vuotta. Matkan varrella olen saanut muutamilta valmentajilta neuvoja ja etenkin David Storlin videot ovat olleet kovassa katselussa. Takana on siis vuosien tavoitteellinen ja sinnikäs treeni, joka on vihdoin tuottanut tulosta. Oikean valmentajan löytyminen on mahdollistanut tekniikan harppauksen ja tehnyt tavoitteesta totta. Sain myös Riina Nylanderilta psyykkistä valmennus alkuvuodesta, jossa löysin omia vahvuuksiani ja opin keskittymään onnistumisiin kisoissa. Hieroja Tapio Viinikka on myös pelastanut pari kertaa järkyttävistä jumeista. 

LOPPUFIILIKSET 

Halusin kokeilla, miltä tuntuu olla urheilija ja elää kuin urheilija. Sain kokea sen tässä puolen vuoden aikana kaikissa kirjoissa. Sain kokea loukkaantumisia ja kuntoutusta. Tiettyyn tiukkaan tavoitteeseen keskittyminen vaati myös luopumista enkä voinut tehdä kaikkea, mitä halusin. Sairastuminen flunssaan oli myös hyvä kokemus, kun sain huomata, että nykyään kuntoudun huomattavasti nopeammin kuin aiemmin. Sain pikakelauksen urheilin elämästä ja matka on ollut mielenkiintoinen ja hauska. Itselle tämä oli kerran elämässä-kokemus eikä aikeissani ole toista kertaa toteuttaa vastaavaa. Halusin nähdä, mitä saan kehosta irti ja kokea yksilöllisen valmennuksen. Tavoitteena oli suomen ennätys ja 9 metrin työntö. Suomen ennätys toteutui ollen nyt 8.82 metriä, vanha ennätys oli vuodelta 2005 8.64 metriä. 9 metriä on paukkunut ennen sairastumista tasaisesti treeneissä, joten epävirallisesti sekin on saavutettu. Tänä kesänä on vielä Saul:in SM-kisat, elinsiirron saaneiden EM-kisat ja elinsiirron saaneiden SM-kisat, joissa on vielä mahdollisuus yrittää sitä 9 metriä. Tekniikkaharjoituksen Marjon kanssa jatkuvat ja voimaharjoittelu kulkee mukana. Nyt kuitenkin katse on jo kohti uutta projektia, joka on reilun vuoden päästä Haltin valloitus. 110 kilometrin vaellus vaatii kestävyyttä, joten fysiikan puolesta en voi enää panostaa kuulaan täysillä. Mutta kiitos kaikille projektissa mukana olleille! 

Hetta-Pallas ja Lemmenjoki

Kävin Lapissa muutama vuosi sitten ensimmäisen kerran ja voin sanoa, että Lappi-hulluus iski saman tien. Pikku hiljaa on tullut rohkeutta mennä pidempiä reittejä ja tänä vuonna kesälomareissulle valikoitui mm. Hetta-Pallas ja Lemmenjoella Joenkielisen kierros. Haluan muistaa reissut jatkossakin, joten ajattelin kirjoittaa niistä pienen postauksen. 

Lähtöpaikka Hetan Kodalta.

Reissu alkoi auto-junalla Helsingistä Kolariin, jonne saavuimme elokuisena aamuna. Suuntasimme Hetan kotaan, jonne majoituimme ensimmäiseksi yöksi. Aamulla venekyyti vei meidät lähtöpaikalle, josta kävelimme noin 7 km ensimmäiselle taukopaikalle Pyhäkeroon, josta sai tuoretta munkkia. 👀😀 Tässä vaiheessa alkoi sataa, joten pidimme lounastauon kuunnellen kahvilanpitäjän tarinaa. Matka jatkui levänneenä kohti ensimmäistä suunniteltua yöpaikkaa Sioskurua. Melko pian pääsi ihailemaan tunturimaisemia, joista reitti tunnetaan. Saavuimme autiotuvalle jo klo 15 ja huomasimme kyltin, että Tappuriin olisi noin 1,5km. Tiesimme, että perässämme on tulossa aika monta ihmistä, joten jatkoimme matkaa kohti Tappuria. Tätä ratkaisua ei tosiaan tarvinnut katua. Saimme pystyttää rauhassa teltan ja nauttia päivällisen tuvan lämmössä. Lueskelin vieraskirjaa ja lepäilin. Ympärillä näkyi vain tuntureita ja muutamia puita, lähellä kuului poroja ja yksi jänis tuli moikkaamaan leiripaikalle. Illalla oli sininen taivas muutamalla pilvenhattaralla varustettuna. Ihan yksin emme saaneet olla, kun paikalle tuli yksi seurue, mutta rauhassa siitä huolimatta. 

Aamulla aamupalan jälkeen jatkoimme takaisin reitille seuravana kohteena Pahakuru. Matka taittui mukavasti maisemia ihaillen ja muutamia poroja kohdaten. Vastaan tuli joitakin ihmisiä ja taukopaikalla oli muutama vaeltaja. Pahakurulta jatkoimme matkaa Hannukurua ja olikin yllätävää, että tähän osuuteen ei mahtunut juurikaan maisemia. Reitti kulki metsän keskellä polkua pitkin ja oli aika helppokulkuista. Hannukurulla olisi ollut mahdollisuus saunoa, mutta emme innostuneet paikasta ja jatkoimme matkaa kohti Suaskurua, jonne päätimme jäädä yöksi. Ehdimme saada teltan pystyyn juuri ennen kuin alkoi sataad, mutta leiripaikalla oli kota, johon menimme syömään ja pitämään sadetta. Paikalle tuli muita vaeltajia, joiden kanssa vaihdoimme kokemuksia. Meidän lisäksemme vain yksi vaeltaja jäi yöksi, joten ruuhkaa ei ollut täälläkään. 

Sade jatkui vielä aamulla ja jouduimme laittamaan teltan märkänä kasaan. Olimme varautuneet olemaan neljä yötä reissussa, mutta koska olimme jo nyt edenneet suunniteltua pidemmälle ja voimavarat olivat kummallakin hyvät, niin pohdimme kävelemistä jo saman päivän aikana hotellille. Lähdimme nousemaan kohti Lumikeroa, jossa olisi ilmeisesti pitänyt olla reissun hienoimmat maisemat. Sateen vuoksi näkyvyys oli kuitenkin vain joitakin kymmeniä metrejä eteenpäin, joten ne maisemat jäivät tällä kertaa näkemättä. Sade ei ollut kova, mutta tuulta oli jonkin verran ja jatkuvaa tihkusadetta. Poroerotusaidan toiselle puolelle pääseminen jännitti etukäteen, mutta meni kuitenkin hyvin. Kun näimme aikaisemmalta reissulta tutun Montellinmajan, niin olimme jo aika märkiä. Kodassa oli ihanasti tuli ja jäimme siihen syömään lounaan. Tässä vaiheessa päätimme kävellä hotellille asti, kun ennusteen mukaan sade jatkuisi yöhön asti. Vatsa täynnä jatkoimme kohti Nammalankurua, jossa emme pysähtyneet ollenkaan. Koska maisemia ei käytännössä nähnyt ollenkaan, niin tasainen tarpominen eteenpäin tuntui mukavimmilta vaihtoehdolta. Usva toi oman viehätyksensä ja oli toisaalta aika sadunomaista, kun tiesi, että joka puolella on vain tunturia, vaikka näki vain vähän eteensä ja sivuille. Pysähdyimme vielä Rihmakurun kodalle syömään päivällisen, jonka voimin jaksoimme hyvin kävellä loppumatkan hotellille. 

Reissu oli kaikin puolin hieno ja oma jaksaminen yllätti positiivisesti. En joutunut missään vaiheessa heikotuksen valtaan ja voin rehellisesti sanoa, että nautin joka askeleesta. Myös vesisateessa tarpominen oli mukavaa, kun tiesi, että saa kamat kuivumaan ja pääseen saunan kautta lämpimään sänkyyn. Kutsunkin itseäni luksus-eräilijäksi. Lappi näytti taas mahtavuutensa. Kävimme vielä aamulla Palkaskeron kierroksen, jonka jälkeen jatkoimme matkaa kohti Lemmenjokea. 

Olimme ensimmäisen yön Muurahaislammella, jonne tuli lisäksemme muutama retkeilijä. Kuulimme taas mielenkiintoisia tarinoita Italian helteitä pakoon tulleelta pariskunnalta. Aamulla lähdimme huiputtamaan Joenkielistä. Reitti oli hyvin kostea ja sai hyppiä aika paljon, että ei jalat kastuneet. Paikan erikoisuus oli roskapisteet, joihin en ole törmännyt missään muissa kansallispuistoissa. Ihailimme pitkään huipulla maisemia, joissa avautui tuntureita silmän kantamattomiin. Myös Lemmenjoki näkyi huipulta hienosti. Lähdimme laskeutumaan kohti Lemmenjokea ja jäimmekin yöksi Joenvarteen Sotkajärvelle. Siellä koinkin yhden reissun hienoimmista hetkistä. Olin yksin leiripaikalla ja lähellä lenteli 5 kuukkelia. Olin nähnyt kuvia, kun kuukkeli syö kädestä ja olin muutaman rusinan kämmenelleni. Menin yhden kuukkelin lähelle ja ojensin käteni ja se laskeutui kädelleni syömään rusinat! Myös joki oli todella kaunis ja sää kirkas. Aamulla oli viileää, mutta sain nousta teltasta suoraan nuotion äärelle nauttimaan aamupalaa. Mikäs sen mukavampaa! 

Lemmenjoki antoi parastaan ja uskoisin, että sinne tulen vielä joskus palaamaan, mutta menemällä jokea pitkin suoraan erämaahan. Tapasin reissulla muutaman vaeltajan, jotka tulivat sieltä ja kokemus kuulosti hienolta. Mutta ennen sitä on vielä kaikenlaisia muita paikkoja katsastettavana. Lappi, nähdään taas ensi vuonna! 

Urheilua urheilua

Päätin nyt tehdä pitkästä aikaa urheilu-aiheisen postauksen. Nyt kun elämä on vakiintunut työn ja kodin suhteen, niin urheilukipinä on iskenyt vahvasti uudelleen. Olen nyt 37-vuotias ja tavoitteena olisi tehdä kuulan suomenennätys omassa ikäsarjassa eli ennen kuin täytän 40 vuotta. Tämä kesä on mennyt heittoryhmissä tekniikkaa hioessa ja neljät kisatkin tuli käytyä. Tulokset jäivät vaatimattomaksi ja reilusti alle oman tason jos treeneihin vertasi, mutta olen silti tyytyväinen kesän saldoon. Kisoissa on ollut todella hauskaa, tutustunut ihmisiin, nähnyt vanhoja tuttuja ja saanut taas mukavia kokemuksia.

Tässä on tapahtunut monenlaista viime kuukausina urheilun saralla. Pääsin huhtikuussa tunniksi Timo Väliharjun kuulaoppiin ja yritän ottaa haltuun vaihtoaskeleen työnnössä. Onnistuin leuanvedossa loukkaamaan rintarankan pari nikamaa, jotka ovat edelleen kipeät ja pakottivat pienelle treenitauolle toukokuussa. Kävin kesän aikana viikottain heittoryhmissä, joissa sain paljon vietyä tekniikkaa eteenpäin, mutta yksi merkittävimmistä asioista oli kuitenkin kohtaaminen Marjo Remeksen kanssa sensomotorisen sporttitestauksen merkeissä. Marjo teki minulle hermostotestauksen, jossa selvisi monta asiaa omista liikeradoista ja voimantuotosta. Minulle on myös hermostollisesti sisäänrakennettu, että motivoidun tavoitteista, joten ei ihme, että oon päätynyt kilpaurheilemaan. :D Sain heti pakitukseen vauhtia ja voimantuotto parani. Myös kiekossa pyörähdys muuttui tasapainoisemmaksi hyvin pienillä muutoksilla. Nämä ei vielä parin viikon harjoittelulla näkynyt parayleisurheilun sm-kisoissa tuloksessa, mutta pikku hiljaa lähdetään vakiinnuttamaan uusia tekniikoita. Olin myös hoitanut valmistautumisen kisoihin vaeltamalla Lapissa 9 päivää, yhteensä 100km. :D

Olen siis asettanut nyt tavoitteeksi elää kuin urheilija lokakuusta heinäkuuhun, toki rennolla otteella. Valmentaja on vielä hakusessa, mutta Marjon kanssa pääsen jo pitkälle ja en malta odottaa, että päästään aloittamaan yhteistyötä ensi viikolla. Pääsin myös harjoitusasiakkaaksi psyykkiseen valmennukseen, joten toivon ettei psyykkiset esteet estä onnistumista. Tammi-helmikuussa on parit hallikisat, joiden jälkeen alkaa valmistautuminen pääkisoihin eli elinsiirron saaneiden EM-kisoihin Portugalin Lissaboniin! Kyseessä on toiset EM-kisani ja toiset kisani ulkomailla, joten jännitystä riittää. Tuskin maltan odottaa reissua!

Sain myös mahtavan kädenojennuksen Apeced ja Addison Ry:ltä kohti kisamatkaani. Olen tästä hyvin kiitollinen ja toimin mielelläni harvinaisena lähettiläänä näissä kisoissa. :D Olen profiloitunut pitkälti elinsiirtourheilijaksi, mutta sairastan myös paljon kaikkea muuta, joka haittaa päivittäistä elämää ja vaikuttaa kehittymiseen urheilijana. Olen alkanut pikku hiljaa ymmärtää, että olen monisairaampi kuin useimmat kilpakumppanini enkä pysty samoihin asioihin kuin useimmat. Tämä on näkynyt vähän kipeästikin heittoryhmissä, joissa en ole pysynyt edes huonokuntoisten terveiden perässä hengästymisen vuoksi ja koska en omaa lapsuudesta urheilutaustaa, niin vuosien harjoittelusta huolimatta olen ryhmän huonoimmasta päästä. Yritän kuitenkin muistaa omat lähtökohdat ja sen, miten paljon olen kehittynyt itseeni verratuna jo tänä vuonna. Muihin vertaamalla tulisi vain paha mieli ja motivaatio saattaisi kärsiä. :)

Toivon, että voin esimerkilläni rohkaista ihmisiä haasteista huolimatta tavoittelemaan unelmiaan, oli ne sitten mitä tahansa. Omat rajat on tärkeää osata huomioida ja miettiä tavoitteet realistisesti. Itselle terveys menee kaiken edelle enkä tee urheilulajeja, joita kroppani ei kestä. Harjoittelen aina kehoa kuunnellen ja muutan tarvittaessa suunnitelmaa. Omat sairauteni ja vammani olen ottanut matkakumppaneiksi, joiden kanssa pyrin olemaan ystävä. Yhdessä me pystytään tekemään vaikka mitä, kun huomioidaan toisemme matkassa. Kun lopetin köydenvedon sairauksien kanssa, niin voimavaroja vapautui elämään ja yhdessä ollaan koettu hienoja reissuja. 

Mukavaa syksyä kaikille!

Harvinainen elämä

Huomenna vietetään harvinaisten päivää ja ajattelin kirjoittaa aiheesta blogitekstin, koska olen itse harvinainen monella tapaa. Sairastan harvinaista APECED-oireyhtymää, joka on pakottanut tekemään elämässä tiettyjä valintoja, jotta pystyy elämään näennäisesti normaalia elämää. Useimmille ihmisille lienee itsestää selvää, että voi halutessaan perustaa perheen, ottaa lemmikkejä ja muuttaa maalle. Mulle nää asiat ei ole mahdollisia, jos haluan jaksaa elämässä muutakin kuin selvitä päivittäisistä askareista, joihin ei kuulu työssä käynti. Näillä tarkoitan suihkua, ruuan laittoa, pyykin pesua, kaupassa käymistä ja siivoamista. 

Masennuksen yhteydessä saatetaan käyttää lusikkateoriaa kuvaamaan käytössä olevia voimavaroja. Voi olla, että jollain on 10 lusikkaa koko päiväksi ja jo aamutoimet vievät niistä suurimman osan, jolloin joutuu miettimään, mihin loput lusikat käyttää. Mä käytän lusikoita kuvaamaan mun fyysisiä voimavaroja. Jos mua arvioi ulospäin, niin näytän varmaan liikunnalliselta, hyväkuntoiselta ja jaksavalta. Ja jos totta puhutaan, niin sitä haluaisin olla ja siltä haluan myös vaikuttaa. Nää mun haasteet kun ei juurikaan näy ulospäin, niin ihmiset ei voi mitenkään tietää, mistä kaikesta joudun luopumaan pystyäkseni elämään nykyistä elämää. 

Mulla on alhainen hemoglobiini munuasen vajaatoiminnan vuoksi, joka vaikuttaa tietenkin osana jaksamiseen. Sen lisäksi moni hormoni tulee purkista eikä säätely ikinä ole yhtä optimaalista kuin jos keho itse tuottaisi niitä. Otan lääkkeitä 6 kertaa joka päivä pysyäkseni hengissä, näistä kortisoni on elintärkein. Joudun valitsemaan joka päivä terveellisen elämän, jotta pysyn toimintakykyisenä. En voi koskaan valvoa, syödä mitä sattuu ja jättää liikuntaa kokonaan väliin. Lääkkeet pitää olla aina mukana ja huolehtia riittävästä palautumisesta ja levosta. Mulla on ollut kissa, mutta totesin edellisen kissan aikaan, että mun voimavarat ei riitä antamaan kissalle riittävästi virikkeitä, joita se ansaitsee eikä aina edes sen perustarpeista huolehtimiseen. Lapsiperheen arkea en jaksa kahta päivää kauempaa. Vaikka olen fyysisesti hyvässä kunnossa, voi päivän aikana tulla totaalinen uupumus, jos ei ole ottanut tarpeeksi kortisonia tai yöuni jäänyt vajaaksi tai ruoka ollut huonolaatuista tai liian vähäistä. Fyysisellä kunnolla ei ole mitään merkitystä siinä vaiheessa, kun hormonit kehosta loppuu. Mitään spontaania en voi tehdä, vaan kaikki pitää suunnitella etukäteen melko tarkkaan. 

En halua olla valittaja ja haluan elää niin täysipainoista elämää kuin se vain on mahdollista. Rakastan työtäni ja siksi olen priorisoinut työkyvyn korkealle ja teen sen eteen aktiivisesti töitä. Haluan tehdä myös vaelluksia, joita suunnittelen puoli vuotta etukäteen, jotta saan kunnon optimoitua. Kun liikun yksin, koen jaksavani ihan hyvin, mutta heti kun kävelen jonkun toisen kanssa huomaan kipeästi omat terveyshaasteet. En pysy useimpien kävelyvauhdissa saati jaksa juhlia iltaisin. Itselle on vaikea myöntää, että ei jaksa niinkuin muut ja yritän sinnitellä muiden vauhdissa mukana. Yleensä tämä kostautuu viimeistään seuraavana päivänä, yleensä jo illalla, kun voimat vain loppuu. 

Useimmiten en ajattele sairauksiani, otan lääkkeet ja elän. Korona antoi taas muistutuksen, että ei tässä ihan terveitä olla ja hyvä fyysinen kunto pelasti hengen kalliin lääkkeen lisäksi. Oma vastustuskykyni on ajettu lääkkeillä alas, jotta keho ei hylkisi siirrettyä munuaista. Runsas lääkitys esti myös yleisten koronalääkkeiden käyttämisen kohdallani ja jouduttiin valitsemaan huonoista vaihtoehdoista vähiten huono. Kävi tuuri, lääke toimi ja olen nyt tässä kirjoittamassa tekstiä paremmassa kunnossa kuin ennen koronaa, mutta lähellä oli, että tarina olisi mennyt toisin. Harvinaissairaudet tekivät kuitenkin musta hankalan potilaan, koska jouduin vaatimaan eri erikoisalojen konsultaatiota. Olen erikoissairaanhoidon asiakas ja kukaan ei hallitse kokonaisuutta. Siksi on tärkeää, että eri lääkärit konsultoivat toisiaan. Harvinaisena joutuu ottamaan kohtuuttoman paljon vastuuta omasta hoidosta, vaikka on kuinka huonossa kunnossa. Jouduin pyytämään apua potilasyhdistykseltä, jotta sain asianmukaista hoitoa. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Itse olen elänyt 25 vuotta lääkkeiden varassa ja asia on arkipäiväinen itselle. Tällä hetkellä pystyn elämään hyvää elämää, kun vain ottaa omat rajoitteet huomioon. Olen kiitollinen siitä, mitä olen saanut enkä mieti asioita, joita en voi saada ja joista on joutunut luopumaan. Sairaudet ovat tuoneet myös paljon syviä ihmissuhteita ja jopa ystäviä. Olen päässyt kokemaan hurjan paljon asioita yhdistyksen kokouksissa ympäri Suomen ja päässyt urheilun myötä myös Malagaan kokemaan urheilujuhlan huumaa. Syksyllä pääsin Flowparkkiin ylittämään itseni ja Karhunkierrokselle en olisi uskaltanut lähteä ilman muiden elinsiirron saaneiden stemppausta. Se, että mikään ei ole itsestään selvää, on saanut elämään rohkeasti omanlaista elämää ja tavoittelemaan myös hulluilta vaikuttavia unelmia. 

Meitä harvinaisia on noin 200000 Suomessa, joten mistään pienestä ryhmästä ei ole kyse. Monikaan asia ei näy ulospäin. Muistetaan kohdella itseämme ja toisiamme armollisesti ja arvostavasti. Koskaan ei voi tietää, mitä kukakin käy läpi.

Karhunkierros

Tästä se lähtee

Lähdimme reissuun sunnuntaina autojunalla kohti Rovaniemeä. Kävimme matkalla Riisitunturilla Riisin Rääpäisyn, kun saimme hotellihuoneen Rukalta vasta klo 15 jälkeen. Aamulla bussi kuljetti meidät lähtöpaikalle Hautajärvelle, josta lähdin jännityksen kupliessa vatsassa ottamaan ensimmäisiä askelia kohti Rukaa. Kiire ei ollut ja olin päättänyt jo etukäteen, että menen omaa vauhtia eli hitaasti. Kaikkien muiden ohittaessa hoin itselleni, että ei matka tapa, vaan vauhti. Ensimmäinen pysähdys ja lounastauko oli Perttumakosken laavulla, jossa oli lisäksemme yksi pariskunta. Jatkoimme matkaa Rupakivelle, josta etenimme ensimmäiseen yöpaikkaan, Savilammelle. Laitoimme teltan pystyyn, söimme ja lähdimme vielä ilman rinkkoja katsastamaan Oulangan könkäälle, joka oli kyllä näkemisen arvoinen paikka. Päivän taival oli helppokulkuista ja kilometrejä kertyi noin 20. Reitti kulki joen vartta ja välillä jokikin näyttäytyi puiden seasta. Leiripaikkamme sijaitsi joen kuohuvassa uomassa, jossa oli myös autiotupa ja nuotiopaikka. Kosken kuohunta siivitti loistaviin yöuniin. 

Perttumakoski

 

 

Rupakivi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Oulanganköngäs

 

Savilampi

Lähdimme aamulla yhdeksän aikaan jatkamaan matkaa levänneenä ja hyvin syöneenä. Toinen päivä lähti käyntiin riippusillalla ja ihan kohtuullisella nousulla. Ensimmäinen kahvitauko oli Taivalkönkäällä, jossa oli myös mukavaa kosken pauketta. Päivään mahtui paljon riippusiltojen ylitystä, joka olisi vielä edellisenä kesänä tuottanut haasteita, kun kroppa ei sietänyt korkeita paikkoja. Tästä seuraava kohde oli Runsulampi, jossa pidimme lounastauon. Matka jatkui helppokulkuista tietä kohti Oulangan luontokeskusta, jossa pysähdyimme täyttämään vesiastiat ja ostamaan jääkaappimagneetteja. Sieltä matka jatkui kohti Kiutaköngästä, jossa teimme pienen ylimääräisen lenkin, jotta näimme pauhut kunnolla. Jatkoimme matkaa kohti seuraavaa yöpaikkaa ihaillen samalla hienoja maisemia. Mainittakoon, että reissulla tuli paljon poroja vastaan, jotka kyllä antoivat lopulta poluilla tietä, mutta eivät kyllä pelänneet ollenkaan. Suurin osa kulki Merenojan ohi ja lisäksemme siellä yöpyi vain kaksi miestä. Yöllä vähän satoi, mutta onneksi varusteet pysyivät kuivina. Tämäkin yö meni nukkumisten suhteen todella hyvin ja aamulla oli taas virkeä ja levännyt päivän kävelyitä varten.

Taivalköngäs

 

 

 

 

 

Lounastauko Runsulammella

Kiutaköngäs

 

Merenoja, toinen yöpaikka

Merenoja

Kolmas päivä lähti liikkeelle pienessä tihkusateessa, joka jatkui koko aamupäivän. Kuljimme alkuun harjun päällä ja joki näkyi mukavasti reitin varrella. Poroja näkyi paljon ja ihan polun vieressä pieni poroperhe oli viettämässä aikaa. Pysähdyimme pitämään sadetta hetkeksi Kulmakkopurolle. Missään vaiheessa ei tarvinnut laittaa takkia päälle eikä ollut kylmä. Kun saavuimme Jussinkämpälle luonastamaan, oli sadekin jo lakannut ja oli mukava pitää taukoa. Matka jatkui mukavissa olosuhteissa kohti seuraavaa leiripaikkaa. Ensin saavuimme Ylikodalle, jossa olikin mukava yllätys odottamassa. Tulimme paikalle juuri sopivasti, kun melontaporukka oli lopettanut lohikeiton syömisen ja saimme syödä ylijäämäkeittoa ja leipää auringon paisteessa. Jatkoimme tästä matkaa Vennäänmutkaan, jossa pidimme hetken aikaa sadetta, kunnes jatkoimme Pähkänään, seuraavaan yöpaikkaamme. Matkalla olisi ollut Pähkänänkallio, joka oli kuitenkin reissun aikaan rauhoitettu muuttohaukkojen takia. Leirimme oli joen mutkassa ja kallio oli vastarannalla. Saimme seurata muuttohaukkojen liitelyä kaikessa rauhassa. Ehdimme pystyttää teltan ennen kuin alkoi sataa, mutta menimme pitämään sadetta laavulle. Laavulle tulikin yksin vaeltava nainen pitämään kanssamme sadetta, mutta nainen jatkoi vielä matkaa seuraavalle leiripaikalle. Toisesta suunnasta paikalle alkoi tulla uupuneita nuoria ja kävi ilmi, että heillä oli leirikoulu menossa ja vielä muutamia kilometrejä edessä ennen leiriytymistä. Läpi kulki myös edellisessä yöpaikassa olleet miehet, mutta kukaan ei jäänyt yöksi kanssamme. Oli todella rauhoittavaa katsella teltasta virtaavaa vettä ja vain olla.

Kulmakkopuro

Jussinkämppä

Vennäänmutka

Pähkänä

Pähkänä

Pähkänä

Neljäs aamu starttasi vähän viileämpänä, mutta ei satanut. Pian päästyämme matkaan alkoi aurinkokin paistaa ja piti laittaa aurinkorasvaa. Taivallus kohti Harrisuvantoa oli mukavan vaihtelevaa. Alkuun mentiin pitkään joen vartta, mutta sitten noustiin ylös. Polku oli mukavan juurakkoista ja kivistä sorapolun sijaan. Saavuimme Harrisuvannolle, jossa pidimme kahvitauon. Tuosta matka jatkui Pienelle karhunkierrokselle, jonka olimme päättäneet kiertää Jyrävän puolelta. Arvoimme, menemmekö myös Kallioportille, mutta päädyimme säästämään voimia ja jättämään sen väliin. Tästä eteenpäin polku oli taas helppokulkuista, mutta maisemat olivat komeita. Ihmisiä tuli paljon vastaan ja moni oli perheen ja koirien kanssa nauttimassa kesäisestä päivästä. Meillä matka jatkui parkkipaikan sijaan kohti Porontimajokea. Sinne päästyämme moni matkalla tapaamamme vaeltaja olikin siellä pitämässä taukoa. Pidimme lyhyen tauon ja lähdimme kohti viimeistä yöpaikkaamme, Kumpuvaaraa. Matka aikoi nousulla, josta tulikin reissun ensimmäiset kaukonäköalat, tosin puut peittivät näkymät lähes koko matkalta. Päivästä tuli kilometreissä kaikista pisin, lopulta mittari näytti 22.88km. Viimeisen kilometrin kohdalla aloin jo ajatella, että eikö se leiripaikka koskaan tule, mutta tuli se. Olimme toisena leiripaikalla ja saimme valita mieleisemme telttapaikan. Laitoimme teltan pystyyn juuri ennen sadetta, jonka vuoksi ruokaa ei päässyt heti laittamaan. Tässä kohtaa tuli reissun ensimmäinen nälkäväsymys, mutta onneksi sade loppui ja väsymyskin meni ohi, kun sai taas vatsan täyteen ruokaa. Olimme varautuneet olemaan reissussa 6 yötä ja 7 päivää, joten ruokaa oli reilusti yli tarpeen, kun matka taittuikin yllättäen kaksi yötä nopeammin. Nälkää ei siis tarvinnut nähdä ja palautuminen viimeisen päivän rutistukseen pääsi hyvin käyntiin.

Aurinkorasvan laitto

Harrisuvanto

Pieni karhunkierros

Pieni karhunkierros

Jyrävä

Porontimajoki

Kumpuvaara

Kumpuvaara, viimeinen yö

Kumpuvaara

 

Viides päivä ja viimeinen aamu starttasi vähän huonosti nukutun yön jälkeen. Olin kuullut paljon viimeisestä päivästä ja sen rankkuudesta. Kilometreissä viimeiseen päivään jäi vain 13km, mutta nousujen ja laskujen vuoksi päivä oli kaikista rankin. Ensin lähdimme kohti Kumpuvaaraa, josta ei vielä juurikaan auennut näkymiä. Tämän jälkeen oli edessä Konttainen, jonka jyrkästä noususta oli varoitettu. Nousu oli kieltämättä jyrkkä, mutta sitä tukemaan oli laitettu köysi. Nousuun kuului myös jonkin verran rappusia. Konttaiselta aukesi jo ihan mukavat maisemat ja jäimme pitämään kahvitauon huipulle. Tästä matka jatkui kohti Suolampea, jossa pidimme lounastauon. Useampi vaeltaja sattui samaan aikaan pitämään ruokataukoa ja vaihdoimme reissun kuulumisia keskenämme.  Oli mukava kuulla muiden kokemuksista ja edes ottamuksista. Kuulimme, että edessä on vielä paljon nousua ja laskua, vaikka sitä oli tähän päivään ihan mukavasti riittänyt. Saimme taas tankattua energiaa, joten seuraava kunnon tauon paikka oli Ruka, jonne matkaa oli vielä reilu 4km. 

Valtavaara näytti mahtinsa meille jyrkkinä nousuina ja laskuina. Pidän vaihtelevasta maastosta, joten nautin menemisestä paljon. Sauvoista oli suurimaksi osaksi apua, mutta parissa jyrkässä laskussa luovutin ne toiselle osapuolelle laskun ajaksi. Tarkasti sai katsoa, minne astuu, kun tavoitteena oli se ehjänä selviäminen. Valtavaaraan kuului useampi huippu, joista korkeimmalle oli pystytetty tönö. Sieltä myös näkyi määränpäämme, Ruka. Pidimme siellä patukan mittaisen tauon ja jatkoimme matkaa. Oikea polveni meinasi alkaa vihutella, kun piti mennä rappusia alaspäin, mutta onneksi sauvoilla pystyi keventämään eikä ollut vieläkään mikään kiire, joten rauhassa sai edetä. Viimeisillä kilometreillä oli jonkin verran porukkaa parkkipaikan läheisyyden vuoksi. Saavuimme Rukan parkkipaikalle ja ehdin jo ajatella, että kohta ollaan perillä, mutta vielä oli yksi nousu edessä. Ei siis muuta kuin kiipeämään Rukan toiselle puolelle laskettelurinteen laitaa pitkin. Vielä saatin viimeiset sykkeen kohotukset, kunnes vihdoin alhaalla näkyi lähtöportti, johon oma Karhunkierroksemme päättyi. Ihqun terassilla oli jo muutama edellisellä taukopaikalla tapaamme vaeltaja ja liityimme heidän seuraan. Oli aika mukavaa istua aurinkoisella terassa hyvissä voimin vaihtamassa kokemuksia kanssavaeltajien kanssa ja alkamalla jo suunnittelemaan seuraavaa kohdetta.

Valmiina viimeiseen päivään

Kumpuvaaran maisemia

Konttainen

Konttainen

Suolampi

Valtavaara

Valtavaara

Valtavaara

Valtavaara

Valtavaaralta Ruka

The End

Yhteenvetona totean, että oli todella onnistunut reissu. Säät suosivat ja kaikki meni paremmin kuin suunniteltiin. Yhden päivän kävelyajoiksi tuli 7-9 tuntia, jonka jaksoin hyvin, kun piti vauhdin sopivan hiljaisena. Hitaassa vauhdissa ehti myös nauttia luonnosta ja maisemista eikä tullut hiki. Polvi hieman yritti ilmoittaa itsestään, mutta ei lopulta kipeytynyt kunnolla. Kengät olivat loistavat ja pohjalliset tukivat jalkaa juuri oikealla tavalla. Yksin en olisi missään tapauksessa selvinnyt monestakin syystä. Rinkka painoi noin 14kg, joka oli ihan sopiva paino. Paikat eivät jumiutuneet eikä lihakset kipeytyneet. Sauvoja en voi liikaa hehkuttaa, ne tekivät reissusta mahdollisen ja hyvin miellyttävän. En hakenut selviytymiskokemusta enkä sitä myöskään saanut. Sen sijaan sain kiireettömän ja aikatauluttoman vaelluksen hyvä energisenä ja jaksavana. Kävimme vielä kolmena päivänä reissun jälkeen patikoimassa lyhyitä päiväretkiä ja katsastamassa uusia kansallispuistoja. Tämän kaiken mahdollisti joukko ammattilaisia sekä huolellinen valmistautuminen ja varautuminen asioihin. Harjoitusvaellus Repovedellä oli hyvin tarpeellinen, koska sen jälkeen huomasi vielä monta asiaa, joita tarvitsi onnistuneeseen vaelluskokemukseen. 

Loppuun haluan kertoa vähän taustaa, että miksi itselle Karhunkierros oli niin iso juttu, että se ansaitsee oman postauksen. Olen haaveillut Karhunkierroksesta teini-iästä lähtien, mutta pitänyt sitä kohdallani melko mahdottomana monien pitkäaikaissairauksien- ja vaivojen vuoksi. En voi tehdä elämässä mitään spontaanisti ja suunnittelematta ja monet elintärkeät hormonit, kuten kortisoni, tulee purkista. Lisäksi hyljinnänestolääkkeet toimivat hyvänä anti-dopingina antaen kunnon suhteen tasoitusta muille. Suurimmaksi haasteeksi pitkälle vaellukselle kuitenkin asettui jalkaterä, jossa on toimintahäiriö, neuropatia, sisäänpäin kasvaneet kynnet, isot vaivasenluut, vääntyneet isovarpaat sekä useampia rasitusmurtumia, joista viimeisin oli tänä keväänä. Omat haasteensa tuovat yliliikkuvat nivelet ja polven sivusiteiden kipeytyminen etenkin alaspäin mentäessä. Olen keskustellut useamman hoitavan lääkärin kanssa asiasta sekä osaavan jalkaterapeutin sekä fysioterapeutin kanssa ja saanut hyviä ohjeita reissun toteuttamiseksi. 

Valmistauduin reissuun huolella, kun keväällä päätin, että tänä vuonna toteutan tuon unelman. Olen tehnyt jalkaterälle täsmäjumppaa tunnollisesti jo vuosia, mutta nyt sain vielä uusia, hyviä liikkeitä sekä teetätin pohjalliset, jotka tukevat vaivasenluuta. Sain myös tietää, että jalkaterän virheasennot ja toimimattomuus ovat syynä rasitusmurtumiin. Partioaitassa sain aivan loistavaa ja asiantuntevaa palvelua, kun myyjä otti asiakseen etsiä vaelluskengät, joihin jalkateräni mahtuvat ja joilla voi vaeltaa pidemmän matkan. Tämän lisäksi reissun mahdollisti vaellussauvat, joita ilman en olisi montaa kilometriä taivaltanut ilman polvivaivoja. Panostin myös uneen käymällä unettomuuden nettiterapian, jonka avulla onnistuin parantamaan unenlaatua, joka mahdollisti vaelluksen. Yksi lääkäri sanoi, että selviän kyllä reissusta, jos saan unen kuntoon ja oli aivan oikeassa tässä asiassa. Tämän lisäksi tietenkin terveelliset elämäntavat, joihin kuuluu säännöllinen syöminen, liikunta ja riittävä lepo ja uni. Näillä eväillä unelmasta tuli totta.  Tavoitteena oli nauttia matkasta ja tulla perille omin jaloin hyvissä voimissa ilman vammoja. Tavoitteet toteutuivat yli odotusten.