Olen kärsinyt koko ikäni syvältä kumpuavasta arvottomuuden tunteesta, jonka vuoksi esimerkiksi oma elämäni ei ole tuntunut arvokkaalta ja merkitykselliseltä. Tämä on johtanut siihen, että olen aina halunnut pärjätä elämässä, jotta kelpaan enkä olisi vain taakka muille, kun täällä kuitenkin on pakko elää. Olen miettinyt paljon, mistä tämä kumpuaa ja vuosia yrittänyt päästä siitä eroon erilaisilla konsteilla siinä kuitenkaan onnistumatta. Mutta nyt reilu kaksi viikkoa sitten se katosi!
Oli aivan tavallinen päivä. Tentti painoi päälle ja luin siihen kehityspsykologiaa, jota ei tosin edes sitten tentissä kysytty. Mutta sen lukeminen muutti elämäni, ikään kuin jokin olisi aivoissani naksahtanut ja tajusin, mistä arvottomuuden tunne kumpuaa. Olen toki ennenkin lukenut kehityspsykologiaa, mutta nyt aika oli kypsä tälle viimeiselle havahtumiselle. Erään teorian mukaan ihmisen elämään kuuluu kahdeksan kehitysvaihetta, joilla jokaisella on oma, erityinen kehitystehtävänsä. Nämä ovat vauvaikä, varhaislapsuus, leikki-ikä, kouluikä, nuoruus, varhainen aikuisuus, keski-ikä ja vanhuus.
Varhaislapsuudessa kehittyy itsenäisyys ja jos silloin jokin menee pieleen, on seurauksena häpeän ja epäilyn tunteita. Kun tämä vaihe onnistuu, synnyttää se lapsessa perusvoimaksi tahdon elämyksen. Omalla kohdalla jokin on mennyt pieleen, koska myös häpeän taakkaa olen kantanut koko elämäni aina kahden viikon takaiseen asti. Tuntuu niin käsittämättömältä, että itselle nousi aina voimakas häpeän tunne, jos onnistuin jossain tai olin hyvä. Tämä korostui etenkin, jos olin parempi kuin muut, kovemmassa seurassa taas omista edistysaskelista kyllä pystyi iloitsemaan. Tämä katosi kuin taikaiskusta ja on selkeiten näkynyt heittoryhmän treenien yhteydessä. Olen kehittynyt kiekonheitossa todella paljon lähtötilanteesta ja olen siitä kuullutkin muilta ryhmäläisiltä. Aiemmin olen suhtautunut tähän vähättelevästi, mutta pari viimeistä kertaa olen voinut todeta, että niinpä, vähänkö siistiä! Ja olen aidosti hehkunut onnistumisen riemua. Ja jos on mennyt pieleen, en ole jäänyt märehtimään, vaan koonnut itseni seuraavaan kierrokseen ja taas onnistunut. Ja ai että, miten hyvällä fiiliksellä on voinut lähteä treeneistä kotiin hymy korvissa!
Leikki-iässä taas kehitystehtävänä on aloitteellisuus ja jos tämä menee pieleen, niin tilalle astuu syyllisyys. Kun tämä vaihe onnistuu, tulee yksilöstä määrätietoinen, jota toki itsekin olen, mutta vallitsevaksi olotilaksi on silti jäänyt estoisuutta ja syyllisyyden tunteita. Tässä vaiheessa lapsi oppii keinoja päästä päämääräänsä ja kun tätä tuetaan, syntyy lapselle tunne oman olemassa olon ja tekemisen merkityksellisyydestä. Tämä tunne on aina puuttunut minulta, jos ei puhuta kahdesta viime viikosta. Olen tuntenut kohtuutonta syyllisyyttä asioita, joista ei pitäisi tuntea ja varsinkin riidellessä on syyttänyt pelkästään itseäni, vaikka riitaan tarvitaan aina kaksi.
Miten näistä sitten on päässyt eroon? En valitettavasti osaa sanoa tähän mitään hokkus pokkus-temppua, jota muut samoista asioista kärsivät voisivat käyttää ja saisivat kokea saman. Mutta jotain voin avata. Yksi merkittävä tekijä on tasapainoinen parisuhde, jossa olen saanut olla täysin oma, hölmö, itseni ja tullut silti rakastetuksi. Nykyään jopa uskon olevani rakkauden arvoinen, vaikka en ole lähellekkään täydellinen. Olen viime vuosia tehnyt erilaisia tehtäväkirjoja, joista ehkä mullistavin oli Alitajuntasi mahtava voima. Nyt on menossa Hyvän mielen vuosi, jossa joutuu pohtimaan arvojaan ja muita tärkeitä asioita. Terapiassakin olen käynyt, vaikka siitä en ole kokenut isompaa hyötyä. Lopetin syksyllä masennuslääkkeet, mutta en suosittele muita tekemään tälläistä ratkaisua omin päin. Itse vain tunsin vihdoin olevani valmis siihen ja niin olinkin. Olen aivopessyt itseäni lukemalla joka aamu positiivisia ajatuksia. Urheilu ja siinä onnistuminen on tuonut paljon iloa elämääni ja parantanut itseluottamusta. Ja ystävien arvoa ei voi ikinä aliarvioida. Kun aloitin kuukausi sitten koulun, oli se samalla matka itseeni ja menneisyyteeni. Rankkaa, mutta se toi viimeisen niitin tällä tiellä. En sano, että tämä on pysyvää ja lopullinen olotila, koska ihminen muuttuu ja kasvaa läpi koko elämän, mutta tälle terveelle pohjalle on huomattavasti helpompi ja mukavampi alkaa rakentaa uutta, entistä ehjempää minää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti