lauantai 25. syyskuuta 2021

Lapin satumaa

Lappi, tuo jättiläisten maa. Kerrotaan, että tunturit ovat uinuvia jättiläisiä ajalta, kun ihmiskunnan aamu vasta alkoi sarastaa. Tuon satumaan pääsin kokemaan luonnon näyttäessä voimansa ja monimuotoisuutensa. Tallustaessa ylös kohti tunturin huippua maan värit loistivat kuin liekkimeri hehkuen punaisen, oranssin ja keltaisen eri sävyjä. Värien loisto sai unohtamaan kaiken arkisen ja uppoutumaan täysin elämään hetkessä. Lämmin tuuli puhalsi ottaen lempeään syleilyynsä antaen kaikkien aistien herkistyä. Ylhäältä avautui henkeäsalpaava näkymä, kun joka puolella näkyi vain silmän kantamattomiin tuntureita, järviä ja metsää. Osa tuntureista hehkui toinen toistaan upeammissa väreissä, valo sai järvet hohtamaan kultaisina hippuina keskellä upeutta. Kauempana näkyi lumisia huippuja, jonne mieli alkoi haluta. Ajantaju katosi ja tunsi olevansa keskellä elämänsä suurta seikkailua ja satua. On vain tämä hetki. 

Askel kulki kepeästä alaspäin hengityksen salpautuessa kerta toisensa jälkeen uskomattomista maisemista. Yhtäkkiä olin keskellä Leijonakuningasta! "Kaikki, mitä valo koskettaa, on kuningaskuntaasi", Mufasa sanoo näyttäessään Simballe tämän tulevan kuningaskunnan. Yritin etsiä maisemasta elefanttien hautausmaata sitä löytämättä. Maisema vei myös kohti Pocahontasia, kun tuulen värit sekoittuivat luonnon ääniin. "Käy juosten pitkin näitä metsäteitä, ja maista marjat maan ja auringon. Voit kieriskellä rikkauksissa aina, huomaat sen, mikä niiden arvo on". Luontoa ei voi omistaa ja sen ehdoilla ja sitä kunnioittaen on elettävä. Sitä tajusi oman pienuutensa kaiken suuruuden keskellä. 

Edessä aukeaa jäkäläpohjainen synkkä metsä, noitametsä. Sukellan taas keskelle satua, tällä kertaa tapahtumapaikka on Hannu ja Kerttu. Voin kuvitella polun johtavan noidan piparkakkutalolle ja toisaalta ei Punahilkan susikaan ehkä ole kaukana. Kauempana polun varressa näkyy tuttu hahmo katsomassa, minne olen matkalla, Haisuli! On ihanaa antaa mielikuvituksen laukata. Tarunhohtoinen metsä jää pikku hiljaa taakse, kun rinteen valtaa taas punaoranssi, puuton hehku. Vilkaisen taakseni ja näen taas tunturia tunturin perään silmänkantamattomiin. Näkymä painuu verkkokalvoilleni iäksi ja imen itseeni värien loistoa. 

Lapsuudessani katsoin monta kertaa Päättymätön tarina-elokuvan ja haaveilin pääseväni kokemaan päähenkilön taistelua erilaisia luonnonilmiöitä vastaan. Noustessani jälleen yhdelle tunturille yltyi tuuli melko kovaksi. Saavutin lumirajan ja pääsin kiipeämään lumiseen kivikkoon. Alkoi sataa lunta ja sain puskea läpi luulen ja tuiverruksen. Ai että nautin joka hetkestä! Välillä navakka tuuli meinasi viedä mukanaan ja maisemat olivat jälleen upeat. Lumiset huiput näyttivät epätodellisilta etenkin sen jälkeen, kun oli itse kävellyt siellä ja katsoi taaksepäin, että missä tuli käytyä. Pienet rakeet rapisivat takkia vasten ja hetken aikaa pystyi kuvittelemaan itsensä leffan sankariksi, joka tarpoi sääolosuhteista välittämättä pelastamaan maailmaa. 

Lappi, tuo satujen ja tarujen maa. Kiitos, että päästit elämään hetkeksi unelmia todeksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti