Mitä on todellinen rohkeus?

En ole pitänyt itseäni ikinä rohkeana tyyppinä. Pelkään monia asioita, kuten hämähäkkejä ja korkeita paikkoja. Elinsiirron jälkeen tosin tapahtui jotain kummallista ja hämähäkkifobia on muuttunut lähinnä inhoksi kauhun sijaan. Kertoo ehkä jotain lääkkeiden vaikutuksista ja millaisia myrkkyjä ne on. :D Mutta onko rohkeus lopulta sitä, että ei pelkää mitään vai sitä, että tekee, vaikka pelottaa?

Boulderointia

Olen aina ihaillut rohkeaa ystävääni. Jo teininä hän uskalsi lähteä yksin seikkailemaan kohti festareita, jos en halunnut lähteä mukaan. Aikuisena hän on sitten reppureissannut yksin ja kaksin ympäri maailmaa. Se on mielestäni todellista rohkeutta. Ihailen myös toisen ystäväni rohkeutta. Hän on yrittänyt monta kertaa kaikennäköistä, mutta seinä on tullut vastaan. Silti hän kerta toisensa jälkeen nousee ja yrittää taas jotain uutta, haluaa päästä elämässä eteenpäin. Paikalleen jämähtäminen olisi todella helppoa ja hänen asemassaan moni olisi jo luovuttanut. On rohkeaa lähteä aina uudestaan kohti tuntematonta ja yrittää jälleen päästä yhteiskunnan tuottavaksi jäseneksi.Yksi ystäväni osoitti jo nuorena todellista rohkeutta puolustaessaan minua kiusaajille, silläkin uhalla, että joutui itse kiusatuksi.

On paljon ihmisiä, jotka puhuvat, että tekevät vaikka mitä, mutta ikinä eivät mitään tee. Se kertoo mielestäni rohkeuden puutteesta. Mutta niinhän se usein menee. Tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas. Tai niin moni alitajuisesti ajattelee, vaikka se ei pidä paikkaansa. Olen itse uskaltanut lähteä väkivaltaisesta suhteesta, vaikka siihen tarvittiinkin poliisien apua. Se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. 

Kiipeilyä

Olen aina ollut ihan hirveä jännittämään. Muistan, kun reilu vuosi sitten oli ensimmäinen elinsiirronsaaneiden valmennusleiri, joka sattumalta pidettiin tampereella. Ilmottauduin sinne, mutta kun leiripäivä tuli, tärisin jännityksestä ja olin melkein paniikissa. Menin kuitenkin. Ehkä se on rohkeaa mennä, vaikka pelkää todella paljon. Tykkään myös uhmata korkean paikan kammoani tiettyyn rajaan asti. Kun on laskeutunut katolta valjaiden varassa seinää pitkin kävellen, on todella voittajafiilis. Tämä tapahtui vpk:n laskeutumisharjoituksissa, joissa totesin heti, etten pysty laskeutumaan. Pojat olivat kuitenkin ovelia ja suostuttelivat ensin laittamaan valjaat, että tutustuu niihin. Sitten kun valjaat oli, niin kannustettiin kiipeämään aidan yli. Siinä vaiheessa sitten ei enää kannattanut kiivetä takaisin, vaan oli mentävä. Olen kiitollinen siitä, että pojat kannustivat kärsivällisesti. Ilman kannustusta en olisi siihen pystynyt. Joten mennään rohkeasti pelkoja päin, jos emme siihen yksin pysty, niin ei epäröidä pyytää apua. Tsempataan toisiamme ylittämään itsemme kerta toisensa jälkeen. Se on rohkeaa ja todella palkitsevaa. Rohkeasti katse kohti uusia haasteita! :)